23.6.2019

"Yksin Raamattu riittää vai riittääkö sittenkään?" -kirjoitus Pride-viikon alkaessa



Evankelis-luterilainen kirkko on ilmaissut virallisen tukensa Helsinki Pride –tapahtumalle. Tämä on saanut laajalti kiitosta, mutta herättänyt myös vastustusta.


Yksi arvostelijoista on kansanedustaja Päivi Räsänen, joka kyseli Twitter-julkaisussaan: ”Miten kirkon oppiperusta, Raamattu, sopii yhteen sen kanssa, että häpeä ja synti nostetaan ylpeyden aiheeksi?” Lisäksi Räsänen kirjoitti arkkipiispa Tapio Luomalle avoimen kirjeen, jossa hän toi esille raamatullisena näkemyksenään, että homoseksuaaliset suhteet ovat häpeällisiä ja synnillisiä, kaikin tavoin Jumalan tahdon vastaisia. Hänestä homoseksuaalien syrjintää on pikemminkin se, jos heille ei kirkkaasti kerrota totuutta siitä, että heidän elämäntapansa on väärin.

Raamattukäsitys jakaa kristittyjä monissa kysymyksissä, niin tässäkin. Tuon esille ”räsäsläisen” raamatuntulkinnan ongelman sekä esitän oman näkemykseni siitä, miten tunnustava kristitty voi sydämestään tukea seksuaalivähemmistöjä ja kohdella heitä täysin tasavertaisina lähimmäisinä, sallien heille samat oikeudet kuin itselleenkin.
--

YKSIN RAAMATTU RIITTÄÄ VAI RIITTÄÄKÖ SITTENKÄÄN?  

Jos noudattaisin Raamattua kirjaimellisesti, joutuisin kivittämään monia seurakuntalaisiani ja päivän päätteeksi vielä itsenikin! 

Raamatusta löytyy nimittäin sen verran ankaria määräyksiä, että niistä riittää jokaiselle. Kivittämisen syyksi on riittänyt muun muassa uppiniskaisuus vanhempiaan kohtaan (5. Moos. 21:18-21), jumalanpilkka (3. Moos. 24:10-16) ja sapatin rikkominen (4. Moos. 15:32-36).  

Kuka nykyisin vaatisi lapselleen äärimmäistä rangaistusta tottelemattomuudesta? Tai menisi sunnuntaisin ruokakaupan eteen uhkailemaan pyhäpäivän rikkojia? Nämä kohdat ohitetaan varsin kevyesti, mutta ”räsäsläinen” tulkintalinja valitsee mielellään tekstejä, joissa viitataan homoseksuaaliseen aktiin ja tuodaan se muuttumattomana Jumalan sanana: ”Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava” (3. Moos. 20:13).

Sanomattakin selvää, että tällainen raamatunkäyttö muistuttaa vanhan vihtahousun menetelmää, luetaan kuin piru Raamattua. Vaikka homojen tappamista ei tietenkään suoranaisesti vaadita, se tehdään selväksi, ettei tällaista elämäntapaa hyväksytä ja siitä on tehtävä parannus. Ihminen ei saa olla mitä on, koska ”homostelu” on syntiä. Voi vain arvailla, montako ihmiselämää tällainen ajattelu on vuosien aikana tuhonnut, suoraan tai epäsuorasti. Sietämätöntä on sellainen elämä, jossa joutuu kieltämään oman ihmisyytensä ja sen perustarpeet, sen kuka tosiasiassa on. Kaukana lähimmäisenrakkaudesta ollaan, jos toiselta tällaista vaaditaan.               

Raamatun kirjaimellinen noudattaminen on mahdotonta. Se on järjetöntä, eikä sitä ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Luultavammin Mooseksen lain ankarat määräykset toimivat enimmäkseen pelotteena, eikä niitä useinkaan edes sovellettu kirjaimellisesti. Hammurabin laki ”silmä silmästä, hammas hampaasta” tarkoittikin alusta alkaen sitä, että aiheuttamastaan vahingosta joutui vastavuoroiseen vastuuseen, joka korvattiin taloudellisesti. Silmiä ei uudelleen puhkottu tai hampaita vedetty irti, vaan kullekin teoille määrättiin tietty hinta, aineellinen vastike. Oppineet osasivat jo tuolloin käyttää maalaisjärkeä, kun he miettivät oikeutta ja kohtuutta ankarien säädöksien tulkinnassa. 

Vaikka Uusi testamentti on Vanhaa testamenttia myöhäisempi, ja kuvauksissaan nykylukijalle inhimillisempi, sekin on aikansa lapsi. Useimmat meistä osaamme jo naurahtaa sen vaatimuksille ”miesten lyhyistä hiuksista”, ”naisen vaikenemisesta seurakunnassa” tai ”naisen pään peittämisestä rukoillessa.” Enää vähemmistö pitää näitä velvoittavina määräyksinä. Uuttakaan testamenttia ei voi, eikä kannata yrittää noudattaa kirjaimellisesti, se vie absurdiuteen. Kirkko on esimerkiksi jo ajat sitten luopunut Mooseksen laista ja näistä Jeesuksen sanoista: ”Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut” (Matt. 5:18). Käytännössä siis – joka rehellisesti sen myöntää – voimme todeta, ettemme millään noudata kaikkea Jeesuksen opetusta.      

Raamatun sanomaa on aina tulkittu ja sovellettu. Sitä tekee edelleen jokainen kristitty ja kristillinen yhteisö. Raamattua luetaan aina valikoiden. Mikäli joku toista väittää, hän valehtelee.  

Raamattu on syntynyt aikana, jolloin ihmisoikeuksia ei käytännössä ollut. Kauniita korulauseita ja filosofioita saatettiin kyllä viljellä – Pyhiä kirjoja myöten – mutta käytännön toteutus oli puutteellista. Antiikki oli monelle ihmisryhmälle ja yksilölle julmaa, epäinhimillistä aikaa. Valitettavasti se on sitä yhä. Rakkaudesta ja armosta puhetta riittää, mutta läheskään kaikki eivät saa sitä kokea. Pahinta on se, jos esiintyy armon ja rakkauden yhteisönä, mutta ei lunasta sitä teoissaan. Epäilemättä moni kokee tätä ristiriitaa kirkon ja muidenkin kristittyjen yhteisöjen suunnalta.  

Koska Raamattu on aikasidonnainen, sitä pitää lukea kriittisesti. Asiat, jotka ymmärrämme nyt paremmin ja perustellummin, saavat valaista mieltämme ja sydäntämme. Tosiasioilta ja tutkitulta tiedolta ei ummisteta silmiä ja korvia, ei silloinkaan, vaikka oma raamatuntulkinnan perinne väittäisi ennakkoasenteena muuta. Todellinen kristinusko on sellaista, jossa uskalletaan muuttua, etenkin jos se on lähimmäisen parhaaksi. 

Homoseksuaalisuus ja sen ”harjoittaminen” ei ole synti. Raamatunaikana sitä ei ymmärretty kuin nyt, eikä se silloin muistuttanut etäisestikään vapaiden ja tasaveroisten ihmisten kumppanuutta. Onneksi nykyisin on toisin. Useat kirkonkin piirissä ajattelevat, että jokaisella on oikeus elää ja rakastaa sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Mutta se mikä on korjattu lainsäädännössä, hakee vielä täysimittaista muutostaan asenneilmapiirissä. Tasa-arvotyö on kesken monella osa-alueella ja seksuaalivähemmistöt ovat yksi heistä. 

Käskeminen, määräily ja uhkailu on jo ajat sitten todettu huonoksi tavaksi johtaa ihmisiä. Hyvällä saa paljon kestävämpiä tuloksia. On aika laajentaa tätä kaikkeen yhteiskuntaan ja etenkin kristillisten yhteisöjen piiriin. Hyväksytään ihmiset, luotetaan heihin ja annetaan vastuuta. Tässä muodossa kristinusko voi selviytyä länsimaissakin, jossa saa kyseenalaistaa ja kriittistä ajattelua pidetään suotavana. 

Kirkkojärjestyksessä todetaan: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan” (KJ 1:1). 

Miten tämä vaatimus suhtautuu käsillä olevaan asiaan? Riittääkö yksin Raamattu? 

Vastaisin näin: 1) Todetaan reilusti, että tietyt asiat ovat Raamatussa vanhentuneita ja ne voi ohittaa, jolloin linjausten on tultava kantavista pääperiaatteista, 2) Tutkitaan Raamattua sen omassa kontekstissa ja pyritään ymmärtämään mm. homoseksuaalisuutta sen ajan kulttuurissa, sitä miksi se oli tabu ja mitkä ovat erot nykyiseen käsitykseemme, 3) Ammennetaan kaikki tieto ja viisaus eri tieteenaloilta, eikä anneta totuttujen uskontraditioiden sanella valmiita vastauksia. Uskalletaan uudistua, kipuilunkin kautta. Rakkauden on ohjattava asenteitamme ja tulkintaamme Raamatusta. Kirjain kuolettaa, Henki tekee eläväksi.     

Yksin Raamattu ei riitä: on epäkristillistä olla ottamatta huomioon sitä, mitä Jumalan antamin lahjoin voidaan muutenkin selvittää ja ymmärtää. Toisaalta Raamattu riittää: se kertoo Jumalasta, jolla on hyvä tahto kaikkia ihmisiä kohtaan ja joka odottaa sitä, että kohtelemme toisiamme kunnioittavalla rakkaudella, ja että kohtelemme erityisellä herkkyydellä heitä, jotka ovat heikommassa asemassa ja poikkeavat valtavirrasta. Tämä opetus ei vanhennu, vaan kestää ajasta aikaan. Jumala = rakkaus.   

Hyvää Pride-viikkoa toivotellen, 

Panu Partanen
kirkkoherra
Toivakan seurakunta 

”Rakkaus ohjatkoon elämäänne, onhan Kristuskin rakastanut meitä” (Ef. 5:2).

”Meidän kykymme on saatu Jumalalta, ja hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi” (2. Kor. 3:5-6).

”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne” (Joh. 13:34-35).

12.4.2019

Kirjoitus Pappismatrikkeliin 2018: Kirkkoherra komppaa - johtaminen pienessä seurakunnassa




Panu Partanen, kirkkoherra, Toivakka

Muistan elävästi ensimmäisen työkokoukseni Toivakassa. Kyselin eri työtehtävistä ja siitä, miten vastuut oli jaettu työntekijöiden kesken. Useasti sain kuulla: ”Siitä on vastannut meillä kirkkoherra!” 

Pienen seurakunnan kirkkoherran tehtävänkuva on laaja. Vastuuta on isoista kokonaisuuksista aina käytännön askareisiin. Koska työntekijöitä on vähän, ja useat heistä Toivakassa osa-aikaisia, tekemistä riittää jokaiselle.

Johtamisen kurssilla kirkkoherraa verrattiin rumpaliin, joka pitää kompillaan bändin kasassa. Kirkkoherra lyö rytmiä hallintoon, työntekijöihin ja seurakuntalaisiin. Jos johtamisen tempo ja tahti on heikkoa, sitä on hankala seurata. Rumpali on bändinsä ankkuri, samoin kirkkoherralla on roolinsa johtaessaan seurakuntaa, yhteisöä, joka voidaan mieltää suureksi yhtyeeksi. Sooloilua tärkeämpää on se, mitä saadaan aikaan yhdessä.

Yksipappisen seurakunnan kirkkoherralla rytmitettävää riittää. Vastuuta on paljon hallinnossa, mutta samalla on varattava aikaa jumalanpalveluselämään ja toimituksiin. Kollegoja ei ole tukena, eikä sijaisten saaminen ole itsestäänselvyys. Johtamisen vaatimukset kasvavat ja resurssit kiristyvät. Monimutkaisessa maailmassa kukaan ei hallitse kaikkea.

Nämä haasteet ovat osaltaan johtaneet siihen, ettei pienten seurakuntien kirkkoherroiksi ole tunkua. Toisaalta pienessä seurakunnassa on paljon sellaista, joka tekee työstä mielekästä.

Pienessä yhteisössä kanssakäyminen on mutkatonta, tunnemme toisemme. Seurakuntalaiset ottavat työntekijät omakseen ja osoittavat kiintymystään – villasukkavarastoni taitaa olla paikkakunnan suurin! Luottamushenkilöt antavat aikaansa ja osaamistaan – talkoilla syntyvät niin hautausmaan aidat kuin strategiat. Työntekijäporukkamme on hyvähenkinen – syömme joka työkokouksessa emännän valmistaman lounaan. Järjestöjen kanssa hoituvat kirkkokahvit sekä naisten- ja miestenillat.

Tällä hetkellä oman työni fokuksessa ovat: yhteistyö muiden seurakuntien kanssa, työntekijöiden tehtävänkuvien kehittäminen ja strategian selkiyttäminen.

Jyväskylän rovastikunnassa keskitetään taloushallintoa. Toivakan kohdalla se tarkoittaa yhteistä talouspäällikköä Muuramen kanssa. Keskusrekisteri aloittaa Lapuan hiippakunnassa 2020.

Seurakuntien työntekijöiden tehtävänkuvat ovat muuttumassa vastaamaan todellisia tarpeita ja vaatimuksia. Toivakassa tähän on panostettu. Lähiaikoina kahden osa-aikaisen työntekijän tuntimäärää nostetaan seurakunnan viestinnän vahvistamiseksi.

Strategiat jäävät helposti etäisiksi työntekijöille, saati seurakuntalaisille. Siksi strategiaa, Toivakan seurakunnan polkua, tulee jatkuvasti teroittaa. Kirjo III –kurssilla keskityn tähän teemaan.

Iloitsen, että saan osallistua monipuolisesti seurakuntaelämään, ihmisten arkeen ja juhlaan. Lähes viikoittainen yhteys työ- ja kotiseurakunnan jumalanpalveluselämään on ollut voimaannuttavaa, joskin ajoittain työlästä. Some ja bloggaus ovat antaneet mahdollisuuden jakaa ajatuksiani laajemmalti. Tämän lisäksi koulutukset ja vertaistapaamiset ovat toimineet oivana henkireikänä – kukaan ei pärjää yksin. 

3.4.2019

Sielunmannaa - hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 4.4.2019


Raamatussa sanotaan, että kaikki lähtee Jumalasta, kulkee hänen kauttaan ja palautuu häneen (Room. 11:36).

Paastonaika on kirkkovuodessa erityistä aikaa. Silloin meitä kutsutaan keskittymään Häneen, josta kaikki lähtee ja johon kaikki liittyy: "Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki."

Ihminen on luotu Jumalan yhteyteen. Tämä yhteys lahjoittaa meille "soul-foodia", sielunruokaa. Se on mannaa, jota ei voi korvata tavallisella ruualla. Perinteisessä paastossakin, jossa luovutaan tietystä ravinnosta, on kyse lopulta tästä: elämän arvojärjestyksen palauttamisesta. - Mikä on tärkeintä? 5. Mooseksen kirjassa kerrotaan: "Tehdäkseen teidät nöyriksi hän piti teitä nälässä ja ruokki teitä sitten mannalla, jota ette olleet ennen maistaneet, eivät myöskään teidän isänne. Hän halusi osoittaa teille, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta mitä Herra sanoo" (8:2-3).

"Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta mitä Herra sanoo." - Sitä mikä ruoka keholle, sitä Jumalan sana sielulle!

Kristuksen kärsimyksessä ja ylösnousemuksessa tiivistyy myös oma kertomuksemme. Pimeimmälläkin hetkellä - kun kaikki näyttää menetetyltä - on toivoa, koska Jumalan lupaukset ruokkivat sitä, pitävät sen elossa. Pääsiäisen sanoma on Hyvän voitto. Lupaukset kantavat meitä tämän ajan taisteluissa ja johdattavat iäiseen rauhaan. Maistiaisia Herran hyvyydestä annetaan jo nyt, mutta parhaat palat ovat vielä edessä: "Katsokaa, nähkää omin silmin! Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä! Onnellinen se, joka turvaa häneen" (Ps. 34:9).

Toivo- ja sielurikasta paastonaikaa toivottaen,

Panu Partanen, kirkkoherra

4.3.2019

DEUS ABSCONDITUS - Salattu Jumala

Jumala on poissa. Tämän kokemuksen voi jakaa lähes jokainen: yhtä lailla he jotka uskovat, he jotka eivät sekä kaikki siltä väliltä.

Jumalan poissaolosta puhutaan kuitenkin liian vähän – vaikka onhan se kokemuksemme normaalitila. Emme kohtaa häntä inhimillisin kyvyin. Hän ei ole läsnä tässä maailmassa kuin useimmat arkiset asiamme ovat.

Vaikka lähestymme Jumalaa rukouksin ja sanaa tutkien, ja uskomme hänen vaikutukseensa, hän silti pakenee ymmärrystämme. Tuntematon, tavoittamaton, salainen: “Totisesti, sinä olet salattu Jumala” (Jesaja 45:15). Deus Absconditus.

Profeetan sanat ovat totta useimmille meistä, minullekin pappina ja kristittynä täyttä arkea. Ehkä siksi saarnat Jumalan jatkuvasta läsnäolosta – inhimillisesti katsottuna – tuntuvat latteilta. Puhuttelevampaa on poissaolon teema, koska se sivuaa enemmän omaa kokemustani.

Tämä on vapauttavaa myöntää ja sallia se: mystiset kokemukset jumalallisesta ovat minulle harvinaisia. Silti voin aistia ihmistä suuremman luomakunnassa, rakkaudessa ja kristinuskon sanomassa ja sen toteuttamisessa. Something is out there.

Hiljaisuudessa ja pimeydessä muistan, että kuljen eteenpäin uskon varassa, en näkemisen tai kokemisen. Hän, joka on salattu, kulkee vierellä. Se on armoa, koet sen tai et: ”Juuri siitä, että sinä kuljet kanssamme, näkyy sinun armosi minua ja kansaasi kohtaan” (2. Moos. 33:16).