Saarna pitkäperjantaina 15.4.2022

Luuk. 23:32–46
Jeesuksen kanssa teloitettavaksi vietiin kaksi muuta miestä, kaksi rikollista. Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. Mutta Jeesus sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” Sotilaat jakoivat keskenään Jeesuksen vaatteet heittämällä niistä arpaa.

Kansa seisoi katselemassa. Hallitusmiehiäkin oli siellä ivailemassa Jeesusta. He sanoivat: ”Muita hän kyllä on auttanut - auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu.” Myös sotilaat pilkkasivat häntä. He tulivat hänen luokseen, tarjosivat hänelle hapanviiniä ja sanoivat: ”Jos olet juutalaisten kuningas, niin pelasta itsesi.” Jeesuksen pään yläpuolella oli myös kirjoitus: ”Tämä on juutalaisten kuningas.”

Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: ”Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!” Mutta toinen moitti häntä: ”Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.” Ja hän sanoi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Jeesus vastasi: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”

Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.

Luterilaisia kutsutaan pitkäperjantain kristityiksi. Emme hyppää pitkäperjantain yli pääsiäiseen, vaan Jeesuksen kärsimystiellä on erityinen painoarvo. Löydämme rististä elämän puun.

Kristuksen kuolemassa näemme elämän. Ristillä Kristus on kirkkaudessaan. Pimeyteen loistaa Jumalan valo.

Näitä uskon paradokseja, ristiriitoja, kannamme luterilaisessa teologiassamme. Monet asiat näyttäytyvät ristiriitaisina, vaikka ne voivat olla samalla totta: ”Kristuksen kuolemassa näemme elämän. Ristillä Kristus on kirkkaudessaan. Pimeyteen loistaa Jumalan valo.”

Samoja uskon jännitteitä löydämme edelleen:  

- Kristitty on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen.

- Laki ja evankeliumi.

- Vapaus ja sidottu ratkaisuvalta.

- Jeesuksen ihmisyys ja jumaluus. 

- Jumalan pelastussuunnitelma toteutuu niin Jeesuksen kuolemassa kuin ylösnousemuksessa. 

Koko pääsiäisen sanoma on täynnä jännitteitä. On vaikeaa käsittää, että kuinka julmasta roomalaisten teloitusvälineestä, rististä, nousee elämä. Jotenkin, Jumalan avulla, Jeesus kääntää kuolemansa voitoksi.  Jeesuksen kuoleman avulla synnymme uudestaan.  

Jännitteitä riittää myös vuoden 2022 pääsiäisessä. Jeesus kuoli syyttömänä. Kysymme nyt katsoessamme ukrainalaisten kärsimystä: Kuinka monta epäoikeudenmukaista kuolemaa tarvitaan nyt, jotta maailma kääntyy?

Lapset, nuoret, naiset ja vanhukset kärsivät. Siviilejä käytetään pelinappuloina sodankäynnissä. 

Kotimaassakin moni tuskailee epätoivon kanssa. Turvaverkot pettävät, perustarpeetkin ovat niukilla.

Oliko Jeesuksen kuolema turha, kun kärsimys vaan jatkuu?

Holokaustista selvinnyt juutalainen Elie Wiesel kertoi, että hän näki natsien ampuvan keskitysleirillä pienen pojan. Lapsen vanhemmat kysyivät oikeutetusti: ”Missä on Jumala?” Rabbi vastasi: ”Jumala on kuolevan pojan kanssanne.”

Vaikka kärsimyksen ongelma on valtava, emmekä sitä koskaan pysty ymmärtämään, ristinteologia antaa siihen yhdenlaisen vastauksen. Kaikessa maailman kärsimyksessä, jokaisessa yksittäisessä kärsimyksessä, Jeesus on vierellä. Hän kärsii niiden kanssa, jotka kärsivät. Rabbin vastaus on yhä oikea: ”Jumala on kuolevan pojan kanssanne.”

Jeesus luopui hengestään, jotta maailma versoisi kauneuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Hän kuoli kerran, kaikkien puolesta. Hän levitti kätensä ristinpuuhun rakastaakseen maailmaa anteeksiantoon ja uuteen elämään. Siksi meidän ei tule tyytyä katsomaan kärsimystä viereltä, vaan ehkäisemään sitä kaikin tavoin. Teemme työtä oikeudenmukaisemman ja tasavertaisemman maailman puolesta. Yksi suuri kärsimys riitti, Jumala ei tahdo enempää.

Kun katsomme pitkäperjantain ristiä, luotamme Jumalan voimaan. Siihen, että se näkyy myös ristiriidoissa ja vastakohdissaan. 

Tuo voima näkyy kärsimyksessä, se tulee esiin heikkoudessa, se lohduttaa särkyneitä sydämiä. Jumalan voimasta kuolemastakin nousee uutta elämää.

Saarna 2. sunnuntaina loppiaisesta 16.1.2022

(kuvan tiedot, klikkaa kuvaa)

 
Joh. 2:1–11
Viikon kolmantena päivänä vietettiin Galilean Kaanassa häitä. Jeesuksen äiti oli siellä, ja myös Jeesus ja hänen opetuslapsensa kutsuttiin häihin. Viini loppui kesken, ja äiti sanoi Jeesukselle: »Heillä ei ole viiniä.» Mutta Jeesus vastasi: »Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.» Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: »Mitä hän teille sanookin, tehkää se.»
    Siellä oli kuusi kivistä vesiastiaa juutalaisten tapojen mukaisia pesuja varten; ne olivat parin kolmen mitan vetoisia. Jeesus sanoi palvelijoille: »Täyttäkää astiat vedellä», ja he täyttivät ne reunoja myöten. Sitten hän sanoi: »Ottakaa nyt siitä ja viekää pitojen valvojalle», ja he veivät. Valvoja maistoi vettä: se oli muuttunut viiniksi. Toisin kuin palvelijat, jotka olivat veden astiasta ottaneet, hän ei tiennyt, mistä viini oli peräisin. Hän kutsui sulhasen luokseen ja sanoi: »Kaikki tarjoavat ensiksi hyvän viinin ja sitten, kun vieraat alkavat juopua, huonompaa. Mutta sinä olet säästänyt hyvän viinin tähän asti.»
    Tämä oli Jeesuksen tunnusteoista ensimmäinen, ja hän teki sen Galilean Kaanassa. Hän ilmaisi sillä kirkkautensa, ja hänen opetuslapsensa uskoivat häneen. 

”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista” (Mt 19:26).

Tämä Jeesuksen opetus on evankeliumien kantava teema. Siellä missä on inhimillistä epätäydellisyyttä ja puutetta, siellä näkyy Jumalan voima. Kristus vastaa tarpeeseen. Hänessä on kaikki mahdollista. Hän auttaa ja päästää häpeästä, kuten päästi ihmeteoillaan Kaanaan hääjuhlan isäntäväen (olisihan viinin loppuminen merkinnyt sitä). Samaa häpeästä pelastumista rukoillaan Paavo Ruotsalaisen lempivirressä: ”Sinuhun turvaan, Jumala, jo vaivan alta päästä. Minua kuule heikkoa ja häpeästä säästä. Armollinen, nyt rukoilen, armahda Kristuksessa. Sä linnani, saan turviisi paeta taistellessa” (382:1).

Kaanaan häissä viini oli loppunut ja Jeesus korjasi puutteen muuttamalla veden viiniksi. Minkä puuttumisesta sinä kärsit? Mitä haluaisit Jeesuksen korjaavan elämässäsi?

Saamme tulla Jeesuksen eteen yhtä suurella uskolla kuin äiti-Maria. Hänestä kerrotaan: Viini loppui kesken, ja äiti sanoi Jeesukselle: »Heillä ei ole viiniä.» Mutta Jeesus vastasi: »Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.» Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: »Mitä hän teille sanookin, tehkää se.»

Maria toteaa yksinkertaisesti puutteen: ”Heillä ei ole viiniä.” Ja kun Jeesus vastaa, ettei hänen hetkensä ole vielä tullut, Maria ei anna periksi: ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se.” 

Marian esimerkki on kutsu periksiantamattomaan rukoukseen ja luottamukseen. Saamme tuoda Jeesukselle avoimesti kaikki puutteemme ja vaivamme. Saamme tunnustaa, että omat astiamme ovat tyhjiä, jotta Jumalan voima voisi täyttää ne: ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.”

Kertomus Kaanaan häistä puhuttelee: se mikä on tyhjää, täyttyy Jeesuksessa piripintaan ja entistä paljon paremmalla. ”Minun maljani on ylitsevuotavainen”, ”Herra on paimeneni, ei minulta mitään puutu”, sanotaan Psalmissa 23. Ja Psalmissa neljä todetaan: ”Mutta sinä annat sydämeeni suuremman ilon kuin kukaan saa viinin ja viljan runsaudesta” (4:8). 

Jeesus antaa yltäkylläisyyttä ja laatua.

Minkä tyhjän kohdan toivoisit täyttyvän sinun elämässäsi?

Kaanaan häät kutsuu lähetykseen, Jumalan missioon. Opetuslapset näkivät Jeesuksen kirkkauden ja uskoivat häneen. Jotta Jeesuksesta voidaan kertoa, häneen tulee uskoa, ja jotta julistus olisi voimallista, Jeesuksen kirkkaus tulee nähdä. Missä näet Jeesuksen kunnian tänään?

Jeesuksen ensimmäinen tunnusteko tehtiin juhlissa, hääjuhlassa. Hän osallistui tavallisten ihmisten elämään, eli ja koki heidän kanssaan ilot ja surut. Hän ei eristäytynyt muista kuin harvoin, ja silloinkin lähinnä rukoillakseen. Jeesus oli sosiaalinen ja kiinnostunut ihmisistä. Mitä tämä kertoo siitä, miten meidän tulisi toimia seurakuntana ja Kristuksen lähetteinä?

”Autuaita olette te, jotka olette kutsuttuja Karitsan hääjuhlaan.”

Näillä sanoilla seurakuntaa kutsutaan usein ehtoolliselle. Siinä on lupaus tulevasta hääjuhlasta. Kaanaan hääjuhlassa lahjana oli viini. Taivaan hääjuhlassa lahjanamme on iankaikkinen elämä.

Rukoilkaamme: Pyhä Jumala. Anna minun ottaa vastaan rakkautesi, joka muuttaa minua. Särje se, minkä kuuluukin särkyä, vahvista siinä missä tarvitsen vahvistusta. Isä, tyhjennän itseni omavoimaisuudesta, huolistani ja murheistani. Uudista minut Pyhällä Hengelläsi ja pelastuksen ilolla. Täytä minut sillä piripintaan. Aamen. 

Saarna 3. sunnuntai loppiaisesta 23.1.2022

(kuvan tiedot, klikkaa kuvaa)

Matt. 8:5–13
Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: ”Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.” Jeesus sanoi: ”Minä tulen ja parannan hänet.” Mutta sadanpäällikkö vastasi: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”
Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Sillä hetkellä palvelija parani.

Vihollinen tulee pyytämään apua – auttaisitko?

Jotta voimme ymmärtää Jeesuksen käytöksen evankeliumissa, on muistettava millaisesta tilanteesta oli kyse. Tuolloinen Israelin ja Palestiinan alue oli roomalaisten miehittämä, sotilaita oli näkyvillä. Sadanpäälliköt olivat komppanian päälliköitä. He komensivat taisteluissa sadan miehen vahvuista yksikköä, centuriaa. Juutalaisille he olivat vihollisia, miehittäjiä. He edustivat pakanoita, palvoivat epäjumalia. Roomalaisten sotilaiden ja juutalaisten välit olivat lähtökohtaisesti viileät ja etäiset.

Saamme lisäymmärrystä, kun ajattelemme vaikka talvi- tai jatkosotaa. Neuvostosotilaan avunpyyntö ei todennäköisesti olisi herättänyt silloin kaikissa sympatiaa. Vielä vähemmän se olisi sitä tehnyt, jos koko Suomi olisi miehitetty ja olisimme joutuneet elämään vieraan vallan alla.

Tästä taustasta käsin Jeesuksen ja sadanpäällikön kohtaaminen on entistä dramaattisempi. Jeesus oli valmis lähtemään heti, kun sadanpäällikkö pyytää auttamaan hänen halvaantunutta palvelijaansa. ”Minä tulen ja parannan hänet”, Jeesus sanoo. Kun Jeesus huomaa miehen uskon, hän puhkeaa ihmetykseen: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella.”

Vihollisesta ei tullut sylkykuppia. Hänestä tuli ystävä, jopa uskon esimerkki.

Yksi syy siihen, miksi Jeesus suhtautui sadanpäällikköön niin suotuisasti, saattaa löytyä Luukkaan rinnakkaiskertomuksesta. Luukas kertoo asian niin, että sadanpäällikkö lähetti juutalaisten vanhimmat pyytämään Jeesukselta apua palvelijan hengen pelastamiseksi. Vanhimmat tulivat Jeesuksen luo ja vetosivat häneen sanoen: »Se mies ansaitsee apusi. Hän rakastaa meidän kansaamme, ja meidän synagogammekin on hänen rakennuttamansa.»

Sadanpäällikkö oli siis juutalaisyhteisölle tuttu mies, rakennuttanut paikallisen rukoushuoneen. Hänen hyvät tekonsa muistettiin. Tämä on terve muistutus meillekin, että elämän laki toimii yleensä niin, että hyvä kiertää. Kun sinä autat, sinuakin autetaan. Vaikeina hetkinä voit saada apua jopa itseltään Jumalan Pojalta!

Tästä huomiosta huolimatta Jeesuksen toiminta oli poikkeuksellista. Se osoittaa, ettei Jumalan valtakunnalla ole rajoja. Itse asiassa ne, jotka rajoja piirtävät, ovat kaikkein suurimmassa vaarassa: ”Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.”

Etninen, uskonnollinen, kielellinen tai kansalaisuuteen perustuva syrjintä ei mahtunut Jeesuksen ymmärrykseen. Vapahtaja ei olisi hyväksynyt rasismia. Voi vain ihmetellä sitä, että sellaisiakin kristittyjä näemmä on, jotka mahduttavat samaan lauseeseen Jeesuksen rakastamisen ja muukalaisten vihaamisen.

Jeesus kohtasi sadanpäällikön yksilönä. Hän antoi hänelle mahdollisuuden osoittaa uskonsa. Ja suuri hänen uskonsa oli: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”

Jos kerran Jeesus auttoi pakanallista komppanian komentajaa, hän auttaa kyllä sinuakin. Ja häntä, jolle Herran apua pyydät. Esirukous on suuri tehtävä ja lahja. Välitämme, kuten sadanpäällikkö välitti palvelijastaan, ja nöyrästi pyydämme Jeesuksen voimaa heille, jotka on annettu sydämellemme. Muistamme Heprealaiskirjeen rohkaisun: ”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme” (4:16).

”Kestä sinäkin kärsimyksiä niin kuin oikea Kristuksen Jeesuksen sotilas” (2. Tim. 2:3).

Sadanpäällikkö oli sotilas. Mekin, kaikki Kristukseen kastetut, olemme sotilaita. Se tarkoittaa, että olemme nöyrästi itseämme suuremman palveluksessa. Teemme sen minkä pitää. Useinkaan polku ei ole helppo. Jumalan valtakunnan ja evankeliumin edistämisessä joutuu ponnistelemaan. 

Luterilaisina tunnustamme nöyrästi: ”Minä uskon, että en voi omasta voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä tulla hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minua.”

Tämän Pyhän Hengen lahjoittaman uskon voimalla pyydämme, että mekin saisimme sadanpäällikön kaltaisen uskon ja pääsisimme kerran perille: ”Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen. Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä” (Hepr. 11:6). 

Jouluaatto 24.12.2018

Luuk. 2:1-14
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
    Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
    Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä." Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
      - Jumalan on kunnia korkeuksissa,
      maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun vietämme syntymäpäiväjuhlia – niin totta kai! – itse päivänsankari on keskipisteessä. Häntä muistetaan lahjoin, pidetään onnittelupuheita ja juhlistetaan kaikin tavoin.

Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla. Ohjelmassa Jeesuksen synttärit siis. Miten huomioimme päivänsankarin? Onko hän juhliemme keskipisteessä?    

Usein saarnastuoleistakin ollaan oltu huolissaan, unohtuuko Jeesus omista juhlistaan. Tämän huoli sanoitettiin jo yli 80 vuotta sitten joululaulussa näin: ”Me käymme joulun viettohon taas kuusin, kynttilöin. Puun vihreen oksat kiedomme me hopein, kultavöin, vaan muistammeko lapsen sen, mi taivaisen tuo kirkkauden?  Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin, laps' sivuun vain jos jää...”

Jääkö Jeesus sivurooliin? Jääkö hänen lahjat jakamatta? 

Jeesus Nasaretilainen oli vaatimaton ja nöyrä. Hän parkaisi maailmaan tallin pahnoilla, eleli köyhänä ja kodittomana. Hän vaihtoi tarjotun kuninkaan valtaistuimen Golgatan ristiin. Jeesus ei kohdistanut huomiota ensisijaisesti itseensä vaan sanomaan Jumalan valtakunnasta: ”Minun on vietävä Jumalan valtakunnan ilosanoma myös muihin kaupunkeihin, sitä vartenhan minut on lähetetty” (Luuk 4:43). 

Jeesuksen sanomassa korostui usko ja rakkaus sekä oikeudenmukaisuus ja armollisuus. Hän ei vaatinut henkilöpalvontaa vaan sitä, että häntä ja hänen esimerkkiään seurattaisiin. Jumalan valtakuntaan kuljetaan rakastamalla, anteeksi antamalla ja olemalla tuomitsematta muita. Jumala on rakkaus, ja sen vastakohtana viha ja pelko. 

Jeesus ei tule koskaan pakottamaan itseään joulun keskipisteeksi, eikä hän haluakaan jalustalle maallisten kuninkaiden sijaan. Sen sijaan sanoma Jumalan rakkaudesta sopii Herrojen Herralle. Hänessä kaikuu ikiaikainen profeetallinen ääni, joka kehottaa tekemään sen mikä on oikein: ”- Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen” (Miika 6:8). 

Tuttu joululaulu jatkaa: ”jos myöskin me kuin tietäjämme nuo veisimme kullan, mirhamin tuon rakkaan lapsen luo, niin meille joulu maallinen ois alku joulun taivaisen.”

Päivänsankarille kuuluu lahja. Mitä lahjaksi Vapahtajalle?

Hänen toiveensa oli ja on, että ilosanoma tulee eläväksi keskellemme, todeksi tässä ja nyt. Aineeton lahja, joka  näkyy sanoissa ja teoissa.  

Jeesus Kristus syntyy yhä uudestaan keskuuteemme, kun heikot nostetaan ylös ja saavat oikeuden, missä hyljeksityt toivotetaan tervetulleeksi ja nälkäiset ruokitaan, missä köyhät vaatetetaan ja vangit päästetään vapaiksi, missä vihamiehet paiskaavat kättä ja synnit anteeksi annetaan. Kristus, joulunlapsi, on siellä missä on sovinto ihmisten ja Jumalan kesken, missä elämä muuttuu ja saa uuden onnellisen käänteen. 

Toivakan kirkon katossa on kuvattuna taivainen joulu: ”Minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva KAIKELLE kansalle.” Joulu on siellä, missä erilaiset ihmiset elävät rauhassa keskenään. Kerran se toteutuu täyteydessään: oikeudenmukaisuuden, armon ja rauhan valtakunta. Tämä lupaus antaa toivon jatkaa Jeesuksen, seimenlapsen, seuraajana tässä maailmassa. Olemme matkalla mutta emme vielä perillä: ”joulu maallinen on alku joulun taivaisen.”

Kun lähdemme kirkosta viettämään joulua, Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Olimmepa koolla isommalla tai pienemmällä porukalla, yhtä arvokasta se on. Kun rakastat, annat anteeksi ja olet tuomitsematta muita, annat lahjasi Jeesukselle, lähimmäisillesi ja itsellesi. Se tuo hymyn pilviin ja pakkasen purreisiin poskipäihin: ”- Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Saarna 3. sunnuntai ennen paastonaikaa (Vaeltajan messun tv-taltiointi 11.8.2018)

Matt. 20:1-16 
Jeesus sanoi: "Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. 'Menkää tekin viinitarhaan', hän sanoi heille, 'minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.' Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.'
Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: 'Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.' Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.' Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: 'Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?' Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi." 

”Aamulla vireä pyärii, illalla laiska hyärii.”

Tämä suomalainen sananlasku tuli mieleen, kun ajattelin vertausta viinitarhan työmiehistä oikeudenmukaisuuden ja ahkeruuden näkökulmasta. Ymmärrän hyvin aamulla klo 06 aloittaneiden työmiesten närkästyksen, että he saivat saman päiväpalkan kuin klo 17 aloittaneet ”mattimyöhäset”. Kättä puiden sitä itsekin olisi mennyt isännän juttusille: ”Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.'” 

”Aamulla vireä pyärii, illalla laiska hyärii.”

Vertauksen isäntä, Jumala, maksoi siis illalla töihin tulleille vätyksille saman kuin muillekin? Laiskuudellako sitä päästään taivaan valtakuntaan?  

Me suomalaiset olemme kovin työkeskeisiä (ja sehän ei ole pelkästään huono asia). Tästä syystä luemme Raamattua omasta vinkkelistämme ja saatamme ”missata” olennaista. Työ ei ole vertauksessa niin tärkeä, vaan isännän rajoja rikkova armo. Jumalan hyvyys, joka ylittää jopa järjellisen oikeudenmukaisuuden: ”Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?”   

Mitä Jeesuksen vertaus syvätasolla opettaa?

Tuohon aikaan työläisten palkkaus tapahtui niin, että heitä pyydettiin töihin. Olisi ollut kunniakoodiston vastaista, että työmies olisi mennyt tyrkyttämään palveluksiaan maanomistajille. Siksi on ymmärrettävää, että isäntä lähti aamuvarhaisesta etsimään torille miehiä. Kaikki siellä olleet olivat ilmoittautumassa töihin, se oli sen ajan ”työkkäri”.  

Riuskat työmiehet palkattiin ensi alkuun. Sitten isännät valitsivat seuraavaksi parhaimmat ja niin edelleen. Lopuksi jäivät ne, joita ei kukaan halunnut (sama periaate kuin monelle kauhuksi muodostuneet liikuntatunnin huutojaot, jossa joukkueiden kapteenit huutavat vuorollaan pelaajia puolelleen). Viimeiseksi jääneet työmiehet eivät siis olleet laiskoja, vaan heitä, jotka eivät kelvanneet. Vertauksen isäntä teki kuitenkin poikkeuksen: ”Kun isäntä sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.'” 

”Kukaan ei palkannut meitä.” Meitä vanhoja, raihnaisia, heikkoja, vammaisia, maineensa pilanneita ja muukalaisia. Emme kelvanneet. Meitä huono-osaisia, työttömiä, asunnottomia, paperittomia, yksinhuoltajia, sodan-, kidutuksen- ja väkivallan uhreja, päihderiippuvaisia, seksuaali- ja muihin vähemmistöön kuuluvia, linnatuomion saaneita. Kukaan ei palkannut meitä. 

Mutta yksi isäntä palkkaa: Jumala. Eikä vain siksi, että hän kutsuu rinnalle työhönsä, vaan siksi, että hän tahtoo olla yhteydessä kaikkiin ihmisiin: ”Tulkaa tekin viinitarhaani!” Kristillisen sanoman keskiössä on Jumala, joka välittää ihmisistä ja haluaa olla läsnä heidän elämässään.   

Jumalan huutojaoissa etunenässä ovat ne, jotka tarvitsevat eniten apua ja huolenpitoa: ”Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” Jumalan valtakunnassa arvoasteikot kääntyvät totutusta päälaelleen kuten virsi ilmaisee: ”Tässä valtakunnassa ovat heikot vahvoja, sairas terveen parantaa, saaja auttaa antajaa” (VK 428:5). 

Jeesus tuo vertauksessaan esille Isän Jumalan armon ja rakkauden. Miltei rannalle jääneet työmiehet, saivat  takaisin ihmisarvon. Heidät nähtiin. Ja heille näytettiin, etteivät ansiot tässä maailmassa ratkaise suhdettamme Jumalaan ja iankaikkisuuteen. Ansaitsematon armo. 

Jeesuksen vertaus sijoittuu osin tulevaisuuteen, maailmaan, johon me vaeltajat olemme vasta kulkemassa. Tiedämme kipeästi, ettei tasa-arvo tule koskaan todeksi maailmassamme ja monetkaan eivät saa kokea vertauksen isännän laupeutta, etenkään kehitysmaissa. Vasta perillä kotona, taivaan viinitarhassa, kaikki korjataan. 

Koska kuitenkin opimme sen, ettei Jumala erottele ihmisiä ja välittää erityisesti heikommista, sen pitäisi muuttaa meitä ja ihmiskuntaa nyt. Sana elää sisällämme. Pyhä Henki puhaltaa missä tahtoo. Tunnustamme, että jokainen ihminen on vertainen, eikä kukaan ole parempi tai huonompi toista. Meitä kehotetaan rakastamaan heitäkin, joista ajattelemme etteivät he sitä ansaitse. Vaikka epäonnistumme tässäkin, emmekä saavuta ihanteitamme, silti Jumalan esimerkki Jeesuksessa kutsuu muutokseen. Jumalan armon avulla. 

Rukoilkaamme: Herra, kaikkien ihmisten ja kansakuntien Jumala. Opeta minulle armollisuutta ja rakkautta muita kohtaan, niin kuin sinä osoitat sitä minulle.  

Saarna 25. sunnuntai helluntaista 6.11.2016

Matt. 9:18-26
Kun Jeesus vielä puhui heille, sinne tuli eräs synagogan esimies. 
Hän kumartui maahan Jeesuksen edessä ja sanoi: ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.” Jeesus nousi ja lähti miehen mukaan, ja opetuslapset seurasivat häntä.
    Silloin Jeesusta lähestyi muuan nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua. Hän näet ajatteli: ”Jos vain saan koskettaa hänen viittaansa, minä paranen.” Jeesus kääntyi, näki naisen ja sanoi: ”Ole rohkealla mielellä, tyttäreni, uskosi on parantanut sinut.” 
Siitä hetkestä nainen oli terve.
    Kun Jeesus tuli esimiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän ihmisjoukon, hän sanoi: ”Menkää pois! Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu.” Hänelle naurettiin. Mutta kun väki oli ajettu ulos, Jeesus meni sisään ja otti tyttöä kädestä, ja tyttö nousi. 
Tästä levisi tieto koko sille seudulle.

Kun luin evankeliumin saarnaa valmistellessa, ensimmäiseksi tuli mieleen ristiriitaiset tunteet. Niin monet rukoilevat paranemistaan sairauksistaan mutta Jeesus ei tunnu auttavan. Eilenkin pyhäinpäivänä luettiin 41 vainajan nimet, joiden kohdalla rukouksia ei oltu varmasti säästelty, mutta silti kuolema otti omansa. Jeesus herätti kuolleista synagogan esimiehen tyttären ja auttoi verenvuodosta kärsivää naista, mutta missä hän on nyt parantavine käsineen? Vaikeassa elämäntilanteessa pitkään olleiden on raskasta omistaa evankeliumin ihmeet kohdalleen.   

Koettelemuksissa, erämaavaelluksessa, voi käydä niin, että löytää itsensä Jeesuksen pilkkaajien joukosta. Kun Jeesus ei tunnu auttavan, usko horjuu. Puheet ihmeitä tekevästä Jumalan Pojasta epäilyttävät. Ennen pitkää huomaa ivallisen ajatuksen leviävän mieleen, sitten huulilleen ja lopulta kuuluu ilkikurinen naurahdus: ”Hänkö muka minua auttaisi, pah!” Tilanne on vastaava kuin evankeliumissa: ”Kun Jeesus tuli esimiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän ihmisjoukon, hän sanoi: ”Menkää pois! Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu.” Hänelle naurettiin.”

Jeesus ei auta. Häneen ei voi luottaa. Ei hän ihmeitä tee. 

Tätä ajatusta mielemme syöttää. Saatanan suurin valhe on saada meidät uskomaan kaikkeen tähän. Jumala on heikko. Hän ei välitä. Tilanteesi ei muutu. Jumalaan ei kannata turvautua, vaan ainoastaan itseensä luottaa. 

Tällainen ajattelu vie meidät epätoivoon. Tarvitsemme Sanaa, rukousta ja sakramentteja taistellaksemme sitä vastaan. Jumalan lupauksiin tarttuminen on tärkeää. Muistamme ensimmäisen käskyn ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Tästä Luther opettaa: ”Tämän käskyn tarkoituksena onkin vaatia oikeaa sydämen uskoa ja luottamusta, joka kohdistuu ainoaan oikeaan Jumalaan ja riippuu yksin hänen varassaan. Tämä merkitsee: Pidä huoli, että annat yksin minun olla Jumalasi etkä milloinkaan etsi ketään muuta. Toisin sanoen: Odota hyvää, jota kaipaat, minulta ja etsi sitä minun tyköäni, ja mikäli kärsit onnettomuutta ja hätää, tule minun turviini ja pysy luonani. Minä annan sinulle mitä tarvitset ja autan sinut kaikesta hädästä, kunhan vain et anna sydämesi kiintyä muuhun etkä levätä missään muussa.” 

”Odota hyvää, jota kaipaat.”

Lähestymme Jeesusta synagogan esimiehen mielenlaadulla, polvistumme ja luotamme hänen apuunsa: ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.” Tai lähestymme vaivihkaa Parantajaa, kuten verenvuodosta kärsinyt nainen: ”Jos vain saan koskettaa hänen viittaansa, minä paranen.”  

Mutta syntyikö usko synagogan esimieheen ja naiseen ihan itsestään? En usko. Evankeliumi alkaa sanoilla ”Kun Jeesus vielä puhui heille...” Jeesus saarnasi, se oli hänen tehtävänsä. Samassa Matteuksen luvussa hän sanoi halvaantuneelle: "Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi." (9:2), tulevalle opetuslapselle Matteukselle Jeesus sanoi ”Seuraa minua" (9:9) ja aterialla hänen luonaan ”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä” (9:13). Lopuksi hän kertoi olevansa sulhanen ja uusi viini, jota ihmiset kaipaavat. Hän oli odotettu Messias.

Nämä kaikki tapahtumat ja Jeesuksen saarnan keskeytti hätääntynyt isä ja sairas nainen. Mutta he molemmat olivat sanan alla. He olivat taatusti kuulleet Jeesuksen opetusta. Jumalan sana synnytti uskon, jolla he tarttuivat Jeesuksen apuun. ”Jeesus on rauha, Jeesus on Messias, hän on Jumalan apu! ”, he ajattelivat. Heidän uskonsa sai katetta ja pyyntö kävi toteen. 

Tästä syystä Jumalan sana on niin tärkeää. Sanan kirkkoa, luterilaisuuden tunnusmerkkiä, on aiheellista korostaa. Sanaan kiinnittyen jaksamme uskoa tämänkin lupauksen todeksi: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen” (Room 8:28).    

”Kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa.” Tartutaan tähän sanaan kiinni. Se on totta, kun otamme sen Herralta vastaan. Jumalan sana lohduttaa, poistaa epäuskoa. Siirrymme Jeesuksen ivaajista hänen puolelleen.  

Kuolleista herätetty tytär kuoli, jos ei muuten niin korkeaan ikään. Niin kävi hänen isälleen, äidilleen, sisaruksilleen. Samoin kävi verenvuodosta parantuneelle naiselle, tuli päivä jolloin hänet kutsuttiin taivaan kotiin. 

Parantumisemme ei tähtää pelkästään ajalliseen parantumiseen. Se ei ole ratkaisevin. Olennaisinta on kokea armo, antaa parantumisen alkaa tässä ajassa ja sallia Jumalan viedä sen päätökseen tulevassa. Suurin paraneminen ja ihme on, kun syntinen uskoo. Taivaassa ei epäuskoa ja sairautta ole. Niin kuin Jeesus herätti pienen tytön, hän on herättävä omansa viimeisenä päivänä. Kertomus toimii esikuvana tulevasta, Jeesukseen uskovalla on ikuinen elämä: ”Ja lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki. Minun Isäni tahtoo, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on ikuinen elämä. Viimeisenä päivänä minä herätän hänet” (Joh 6:39-40).  

Saarna pyhäinpäivä 5.11.2016

Hepr. 11:13–16
Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.

Eräs pappi jututti poikaporukkaa. Hän kysyi heiltä: ”Pojat, haluatteko päästä taivaaseen?” ”En kyllä minä!”, sanoi pojista nuorimmainen. Pappi oli tyrmistynyt: ”Etkö halua taivaaseen kun kuolet?” Tähän poika: ”Ai sitten kun mä kuolen, joo niin, toki silloin haluun taivaaseen. Mä kun luulin, että me ollaan menossa sinne porukalla just nyt!”

Kuolema on meille arka aihe. Mutta niin on taivaskin. Taivas tuntuu kaukaiselta. Ehkä ajattelemme, että se on hyvä varavaihtoehto tälle elämälle, mutta kuulostaa jotenkin tylsältä ja etäiseltä. Sitä murehditaan kun aika on. Jaamme nuoren pojan tunteen: ”Taivaaseen on toki kiva päästä, mutta ei se tällä hetkellä oikein kiinnosta. Täällä on vielä ihan liiaksi tekemistä ja koettavaa.” 

Taivaasta ei yleensä puhuta asiana, joka olisi päämäärämme. Olen kuullut, että lähes satavuotiasta ja sairasta ihmistäkin on toppuuteltu näin: ”Höpsis, älä vielä taivaasta puhu, eihän sen aika vielä sinulle ole!”

Milloin on aika puhua taivaasta? Nyt on.  Tänä pyhäinpäivän iltana, tässä hetkessä. Taivas on keskellämme. 

Kun oli pappina Maaningalla, hätkähdin yksissä hautajaisissa. Vainajan sukulainen – pitkän linjan uskollinen kristitty – sanoi minulle muistotilaisuudessa: ”Kuule Panu, minulla on jo taivaassa enemmän perhettä ja ystäviä kuin täällä maan päällä. Taivas alkaa tuntua kodilta, joka päivä enemmän.”

Elämänvaiheemme, etenkin menetykset, saavat pohtimaan taivasta. Elämän rajallisuus, se että vanhenemme, laittaa miettimään. Mutta pohdimmeko näin vasta kun on pakko? Eikö taivas pitäisi olla kristityillä mielessä usein, koti jonne kerran riemuiten mennään?  

Päivän saarnateksti avaa hienoja näköaloja. Siinä kerrotaan Abrahamista, Saarasta, Iisakista ja Jaakobista, jotka taivalsivat keskellämme aikoja sitten. Heistä kerrotaan: ”Uskovina nämä kaikki kuolivat.” 

Ilman uskoa emme voi nähdä. Ilman uskoa emme kykene ymmärtämään mitä on elämä, kuolema ja taivas. Usko on välttämätön matkaeväs. Se on kartta, matkalippu ja matkakumppani. Jeesus on perille vievä tie.     

Usko on Jumalan lahja. Silmät jotka näkevät, korvat jotka kuulevat, sydän joka ymmärtää. Pyhä Henki synnyttää uskon Jeesukseen, kuoleman voittajaan. Kiitämme Pyhää Henkeä, että hän on herättänyt meissä uskon ja varjelee siinä loppuun asti: ”Tule, Pyhä Henki, tänne, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.”  

Abraham ja kumppanit tahtoivat omistaa uskon. He tervehtivät sitä iloiten: ”Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.”

Tervehdimme Jumalan lupauksia iloiten. Silloinkin kun elämä koettelee, luotamme siihen, ettei Herra hylkää. Hän pitää kiinni lupauksistaan. Odotuttaa mutta pitää sanansa.
  
”...tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.” 

Vieraita ja muukalaisia. Tuntuuko maailma vieraalta? Kuin että joskus olisi muukalainen maan päällä? Kristillisesti katsottuna tämä on terve tunne. Pysyvä kotimme ei ole täällä. Siksi kirkossa puhutaan taivaasta. Voi olla, ettei tätä puhetta kohta muualta kuulekaan. Jumalanpalveluksissa kuulee kotoista sanomaa. Koti-ikävän saa tunnustaa, kukaan ei toppuuttele: ”Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata.”  

Taaksepäin emme voi palata. Ajoittain on hyvä vilkaista peruutuspeiliin, katsoa miten elämä on mennyt, mutta siihen ei kannata jumittautua. Katsomme eteenpäin. Parempaa on edessä. Emme oikein ymmärrä mitä se voi olla, mutta se on enemmän, paljon enemmän. Samalla kun iloitsemme elämän lahjasta ajattelemme Abrahamin, Saaran, Jaakobin sekä muiden pyhien tavoin: ”Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata.”

Saarnatekstimme päättyy: ”Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.”

Kotona ei ole tylsää. Se on ykkösvaihtoehto kun sen näemme. Jumala ei häpeä omiaan. Hän on valmistanut meille iäisen majan. Kaikki on valmiina. 

42 kynttilää palaa edessämme. Moni rakkaimmistamme on päässyt perille. Taivas alkaa tuntua kodilta.

Saarna 23. sunnuntai helluntaista 23.10.2016

Ef. 4:23-5:2*
Teidän tulee uudistua mieleltänne ja hengeltänne ja pukea yllenne uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää.
    Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä. Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee. Älkää antako Paholaiselle tilaisuutta. Varas älköön enää varastako, vaan tehköön työtä ja ansaitkoon rehellisesti toimeentulonsa, niin että voi myös antaa tarpeessa olevalle. Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi. Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.
    Pitäkää siis Jumalaa esikuvananne, olettehan hänen rakkaita lapsiaan. Rakkaus ohjatkoon elämäänne, onhan Kristuskin rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle.

Kristillinen usko kutsuu pyhään elämään. Sitä tulisi ohjata totuus ja oikeudenmukaisuus. Usko lähtee sisältä, hengestä ja mielestä. Ei riitä, että kristitty uudistuu sisäisesti kerran vaan se on jatkuva, läpi elämän kestävä prosessi. Tästä Paavali opettaa epistolassa: ”Teidän tulee uudistua mieleltänne ja hengeltänne ja pukea yllenne uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää.”    

Mitenkä tämä meiltä onnistuu? Elämmekö kuten Sana kehottaa?

Kyllä ja ei. Onnistumme vaihtelevasti. Syntinen ja vanhurskas ihminen kulkevat käsi kädessä, emme ole pelkästään pyhiä vaan myös pahoja. Olemme pelastettuja yksin armosta, mutta samalla emme ole vapaita synnistä. Käymme sisäistä taistelua. Roomalaiskirjeen 7. luku on tärkeä esimerkki kristityn kamppailusta. Se on helppo omakohtaisesti omistaa: ”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti” (7:18-20).

Pimeys on valon puutetta. Pahuus on hyvän puuttumista. Kummasti ajaudumme irti hyvästä. Kun pitäisi pukeutua kristilliseen sotavarustukseen (Ef. 6!), niin yllemme alkaakin kasautua ihan toisenlaista vaatekertaa. Se alkaa erottaa meitä pyhästä.

Tästä Paavali Efesolaiskirjeessään varoittaa. Ei hän olisi sitä kirjoittanut ellei näitä ongelmia olisi paikallisten kristittyjen keskuudessa esiintynyt. Valon lasten puku on tahriutuvaa sorttia.

Paavalin kehotuspuhe on suoraa ja selväsanaista: ”Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta”, ”Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee”, ”Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi”, ”Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus.”

Pahuudesta tulee luopua. Luopumista tarkoittava sana viittaa tässä kirjaimellisesti riisumiseen. Katkeruutta, kiukkua ja vihaa tuottava puku on riisuttava pois, jotta Jumalan mielen mukainen asu saisi tilaa. Vanhan on väistyttävä uuden alta.

Kristillistä uusiutumisprosessia voi verrata taloremonttiin. Jos talossa on tapahtunut paha vesivahinko, ei paljoa auta että vaihdetaan vähän uutta pintaa, pitää korjata paremmin. Jos tätä ei tee, ongelma tulevat vastaan kahta kauheampana. Läpeensä mädät perustukset tulee poistaa. Kaikki uudistetaan pohjia myöten.

Sama pätee hengelliseen elämään. Sitä ei voi lähteä korjaamaan pienillä pintalaastikerroksilla. On mentävä juureen, perustuksiin, sydämeen. Se vaatii hengellistä työtä. Se on raskaampaa kuin pieni pintakorjailu mutta palkitsee pitkässä juoksussa. Valhetta, vihaa, riitelyä ja sopimatonta puhetta voi peitellä tietyn aikaa, mutta se ei kestä. Likaiset vaatteet pestään, laho talo korjataan, ryvettynyt sielu valkaistaan Kristuksen sovintoveressä. Siksi meillä on ehtoollinen ja sana. Seurakunta. Rukous. Jos pidämme huolta rakennuksistamme, eikö sielumme ansaitse perushuoltoa monin verroin enemmän?   

Kirkkopyhän aihe on ”antakaa toisillenne anteeksi”. Yksi iso remontin aihe tämäkin. Siihen Paavali antaa perustuksiin menevän opetuksen: ”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.”

Onko sinun yleensä vaikea antaa toiselle anteeksi? Oletko koskaan miettinyt johtuuko se siitä, ettet ole antanut anteeksi itsellesi?

Kun omistamme sydämissämme sen, mitä olemme saaneet anteeksi Jeesuksessa ja hänen ristissään, niin on yhä vaikeampaa kantaa kaunaa toiselle. Muistamme: minun ei tarvitse koskaan atnaa anteeksi toiselle sen enempää kuin mitä Jumala on jo minulle anteeksi antanut. Mitä tapahtuukin, on Jumalan armo aina meitä suurempi. Minä olen se, joka on saanut anteeksi enemmän.      

Kristityn elämä ei ole helppoa. Eikä sitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan. Lohtua saamme siitä, Jumala auttaa matkalla. Hän on se joka meidät puettaa hyvyyteen ja vanhurskauteen.   

Erästä miestä kehuttiin usein hänen hyvistä asuvalinnoistaan. ”Hieno paita”, ”Onpa sinulla tyylikkäät housut”, ”Noh nyt on niin sävy sävyyn että!” 

Mies kiitteli huomioista. Mutta hän ei kuitenkaan koskaan kertonut, että hänen oma vaimonsa oli kaikkien asuvalintojen takana. Vaimo oli hänen pukumestarinsa.

Kuljemme Kristuksen vaatetuksessa, emme omissa. Hän on vaatturimme. Kasteessa meidät on häneen puettu. Kristillinen usko on sitä, että muistaa kenen pukua kantaa ja miten sen kantajia kehotetaan elämään ja kuka meidät rakkaudessa pitää kiinni. Emme tee mitään omassa voimassamme. Joka messussa tästä kastepuvusta muistutetaan: ”Pankaamme sentähden pois pimeyden teot, ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin… pukekaa päällenne Herra Jeesus Kristus (Rm 13:12-14), ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne” (Gal. 3:27).

*Varsinainen kirkkovuoden teksti on lyhyempi Ef 4:25-32. Päätin ottaa kuitenkin laajemman yhteyden, koska se sopii ajatuksellisesti paremmin. Useissa kirkkokunnissa saarnataan nimenomaan näillä jakeilla 4:23-5:2. 

Saarna 21. sunnuntai helluntaista (sadonkorjuun kiitos) 9.10.2016

Matt. 22:1-14
Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi:
    »Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ’Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.
    Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ’Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’» 

”Ilon kautta!”

Näin otsikoin tämän saarnan sitä kirjoittaessani. Otsikon riemullisuus voi hämmästyttää, kun katsoo päivän saarnatekstiä, vertausta kuninkaan pojan häistä. Se ei ole nimittäin kovinkaan hupaisa, vaan erittäin raju. Kuulimme luettavan palvelijoiden pieksennästä ja hengiltä lyömisestä. Kuningas vihastuu, lähettää sotajoukkonsa, surmaa murhamiehet ja polttaa heidän kaupunkinsa. Vertauksen lopussa eräs mies erehtyy tulemaan häihin ilman hääpukua. Kuningas hermostuu taas ja sanoo palvelijoilleen: ”Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.” 

- Ei mikään lastensatu. 

Perinteisesti tästä tekstistä on saarnattu – itseni mukaan lukien – melko synkin ja lakihenkisin sävyin. Vertauksen kuningas on Jumala, Jeesus on kuninkaan poika, taivasten valtakunta on häät, juutalaiset ovat kutsusta kieltäytyneet, pakanat ovat häähuoneen uudet kutsutut vieraat. Hääpuvuton vieras on nähty henkilönä, joka on päässyt armosta sisälle mutta ei ole sen jälkeen kyennyt vastaamaan taivasten valtakunnan vaatimuksiin. Kun uusi mahdollisuus annetaan, sen jälkeen täytyy kilvoitella paremmin. Tätä painotetaan vuorisaarnassa: ”Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan” (Mt. 5:20).      

Tekstin historiallisessa syntytilanteessa tämä lukutapa on toiminut. Kun huomioidaan, että Matteus kirjoitti evankeliuminsa 50 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen, sen sanoma oli vieläkin osuvampi. Vertaus selitti kuulijoille sen, miksi osa juutalaisista veljistä ei uskonutkaan Jeesukseen eivätkä vastanneet evankeliumin kutsuun. Matteuksen seurakunnassa oli sekä juutalaiskristittyjä että pakanoita. Uusia jäseniä oli tullut nimenomaan viimeksi mainituista. He olivat ”turuilta ja toreilta” tiensä seurakuntaan löytäneitä ei-juutalaisia. Vertauksen sanoma toteutui heidän keskuudessaan todellisesti: ”Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.” 

Matteuksen seurakunta oli tunnettu erittäin kilvoittelevasta asenteesta. Kun uusi jäsen otettiin sisäpiiriin, heiltä odotettiin taivasten valtakunnan etiikkaa, korkeampaa esimerkillisyyttä. Siksi varoitus hääpuvuttomasta miehestä otettiin vakavasti – Jumalan tahtoa piti noudattaa paremmin kuin tien toisella puolella olleen synagogaporukan!  

Ymmärrämme nyt tekstin asiayhteyden, kontekstin. Vertaus palveli kuulijoitaan tietyssä tilanteessa, auttoi traumassa jonka veljesriita Jeesukseen uskovien ja epäuskoisten juutalaisten välille oli syntynyt. Kertomus loi myös tiiviyttä Matteuksen yhteisöön, koska hyvin tunnettua on, että mitä pienempi vähemmistö, sen tiukemmat ovat yhteisönormit. Pienessä porukassa ei hyväksytä sooloilua, ruodussa on pysyttävä.  

Mutta ilon kauttako tekstiä pitäisi lukea? - Kyllä. 

Reformaation juhlavuosi lähestyy. Reformaation motto on: ”kirkon on alati uudistuttava.” Miten luemme tekstiä tämänajan kristittyinä ja luterilaisina? 

Ennen oli monin paikoin tapana, että kuningas vaatetti häävieraat.  Omissa vaatteissa ei (välttämättä) tarvinnut juhlaan tulla. Vertauksessa esiintynyt puvoton häävieras oli siis käytännössä mahdottomuus.   

Meidät kristitytkin on puettu hääpukuun. Juhlapukumme on kastepuku. Kristukseen meidät on puettu. Sen kautta Jumala näkee meidät juhla-asuisina, vanhurskaina, Jumalalle kelpaavina. Tehtävämme on muistaa kasteen lupaus. Siitä muistuttaa kastemalja kirkossa sekä Raamatun sana: ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne” (Gal. 3:26–27).
  
Kastepukumme eli hääjuhlapukumme on lempeä. Se ei ole kangasta, vaan sydämen elämänasenne: armollisuus toisia ja itseään kohtaan. Pukumme onmielenlaatu, hyväksyvä ja rakkaudellinen: ”Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin”  (Kol. 3:12-14).

On etuoikeus, ilo, kantaa tällaista hääpukua. Se on lahja. 

Mutta mikä oli häistä ulos heitetyn miehen virhe? Mitä jos se oli se, ettei hän ottanut juhlintaa tarpeeksi vakavasti? Tai halusi pilata toisten tunnelman? 

Häät oli tarkoitettu juhlaksi. Silloin laitetaan parasta päälle, seurustellaan ja iloitaan yhdessä. Mies ei halunnut näin tehdä. Jos juhlasta ei oteta kaikkea irti ja sinne ei tulla juhlamielelellä, vaan yrmyillään, se on yhtä paha virhe kuin kutsusta kieltäytyminen. Tai paremminkin: tahallinen juhlien pilaaminen on suurempi virhe.  

Ollaan läsnä. Riemuitaan taivaiden hääjuhlasta jo nyt, se on tehtävämme. Kiitetään juhlavaatetuksesta, joka on annettu. Kiitetään lahjoista, joita saamme ottaa vastaan tässä ajassa ja myös tulevassa.

Jumalan lahjat ovat tänään esille kerätyssä sadossa (sadonkorjuun kiitosmessu), seurakuntakodin uutispuurossa, messun sanassa ja ehtoollisessa. Tästä porukasta ei heitetä ketään ulos kiristelemään hampaita. Mennään ilon kautta!  
  
Olet arvoinen, olet tervetullut, valittu ja kutsuttu. Jeesus sanoo sinulle: Tule herrasi ilojuhlaan!'

Saarna mikkelinpäivä 2.10.2016

Matt. 18:1-6, 10
Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
   Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
   ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
   Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”

Jopa kolme kymmenestä kuoli synnytykseen tai pian sen jälkeen. Toiset kolme kuolivat ennen kuin he olivat täyttäneet kuusi vuotta. Suunnilleen kuusi kymmenestä oli kuollut ikäluokasta heidän  täyttäessään 16 vuotta. 

Tämä on karua kertomaa Jeesuksen ajan lasten eliniän odotteesta. Ajatelkaa: silloin 18-vuotias nuori oli keski-ikäinen, sillä monet eivät päässeet koskaan viettämään 40-vuotispäiviään. Panu-pappi olisi 39 vuoden iällään ollut todella kokenutta kansanosaa, ikäihminen, varttunutta väkeä. Antiikin aikana 70 prosenttia lapsista olivat menettäneet toisen tai molemmat vanhempansa murrosikään tultaessa.    

Kun otamme huomioon tämän, luemme päivän evankeliumia eri sävyllä. Jeesuksen ja lapsen kohtaamisessa oli jotain sellaista, mitä emme nyky-Suomessa ymmärrä. Tuo lapsi saattoi olla lähestulkoon koditon, vähintään puoliorpo, joka asui sukulaisten luona. Hän kärsi nälästä, roomalaisten sotilaiden miehityksestä ja oli alituiseen vaarassa saada tappavan kulkutaudin. Henkilökohtaisen hygienia oli niin ja näin. Voi hyvin kuvitella Jeesuksen polvella olleen likaisen pojan tai tytön, jonka vaatteet olivat rispaantuneet ja jonka kengistä ei ollut tietoakaan. Hymyssä ei luultavasti ollut montakaan tervettä hammasta. 

Jeesuksen ajan lapsilla oli vähän ihmisoikeuksia. He saattoivat olla miltei samalla tasolla kuin orjat, ja vasta täysi-ikäisenä heitä kunnioittettiin vapaina kansalaisina. Lapsen arvo nähtiin siinä, mitä hän pystyi kotona auttamaan ja siinä, mikä hänestä aikuisena tulisi: tuottava kansalainen, joka pitäisi kasvaessaan huolta iäkkäistä vanhemmistaan, jos he vielä eläisivät. Orvot, joiden oikeuksista Raamatussa paljon puhutaan, olivat kaikkein heikoimmassa asemassa. Lapsen kaltaisuutta käytettiin jopa haukkumasanana, jos toista aikuista haluttiin loukata. Se oli enemmän kuin meidän huudahdus: ”Älä ole nyt lapsellinen!”    

Jeesus ja avuton lapsi. Lapsi, joka oli täysin aikuisten ja yhteiskunnan armopalojen armoilla. Porukan heikoin lenkki. Hänet Jeesus kutsui keskelle ja sanoi: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.”  

Tulla heikoksi, pieneksi, muista riippuvaisiksi. Suostua siihen – miten vaikeaa se onkaan! Jeesuksen lähelle tullut lapsi oli vailla mitään ulkokuorta, hän seisoi siinä sellaisena kuin oli. Jeesus hymyili hänelle, aivan varmasti. Tämän aavistuksen vahvistaa erään toisen lapsen huomio, kun saarnaaja opettaessaan sanoi: ”Tiedämme Jeesuksen itkeneen muttei koskaan nauraneen”. Tähän pieni lapsi: ”Mutta jos Jeesus kutsui luokseen lapsia, ihan taatusti hän hymyili. Yksikään lapsi ei menisi vihaisen aikuisen syliin. Minäkään en juoksisi teidän luoksenne, hyvä saarnaaja, koska olette aina niin vihaisen näköinen!” Niinpä. Jeesus hyväksyi lapsen ja lapsi tiesi sen. Lempeys ja hyvyys loisti Herrasta. Lapsi luotti Jeesukseen ja tuli hänen luokseen. 

Tulemmeko Jeesuksen luokse samalla mielellä? Ymmärtäen, ettei meillä ole hänen edessään mitään tarjottavaa, mutta hänen kanssaan meillä on kaikki. Emme ole pelkästään haavoitettuina lapsia, vaan aikuisia, varttuneitakin, monien taakkojen rasittamina. Aikuisille Jeesus evankeliuminsa puhui. Roikumme kiinni hänessä ja hänen armossaan. Jeesus ja seurakunta pitävät kiinni heikoimmastakin oksasta, kunhan ymmärrämme niitä tarvitsevamme. Jeesus sanoo: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu” (Joh 15:5-6).   

Antiikin aikana ihmiset olivat hyvin epätasa-arvoisessa asemassa. Sitä he ovat tänäänkin. Keskuudessamme on tänäänkin ihmisiä, joille on annettu kärsimystä ja vaivaa toisia enemmän. Lapsen kaltaisuus tarkoittaa, että osaamme asettua ensiksi heikoimman asemaan, hänen joka tarvitsee apuamme. Näemme evankeliumin pienen lapsen, näemme vieressä olevan ystävän, näemme apua huutavan muukalaisen. Vähäisiä, olivatpa he keitä hyvänsä, heitä tulee tukea. Jeesus käskee: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä.”

Lapseksi tuleminen tarkoittaa oman ja lähimmäisen pienuuden. Tunnistamista. Ketään ei auteta ylhäältä. Kenellekään ei voi olla lähimmäinen ilman hyväksymistä. Ilman lempeyttä, ilman hymyä. Ja mitä tahansa hyvää ihmisten välillä tapahtuu, se ei ole koskaan yksisuuntaista. Virressä sanotaan osuvasti: ”Tässä valtakunnassa ovat heikot vahvoja, sairas terveen parantaa, saaja auttaa antajaa” (VK 428:5). Ei ole autettavaa ja auttajaa, on vain ihmisiä, jotka kohtaavat toisensa eri elämäntilanteessa. Kertomuksen sankari ei ole auttaja valkeassa ratsussaan, vaan se, mitä kahden ihmisen kohtaamisesta syntyy. Autettava kohtaa Kristuksen, kuten se toinenkin: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä.” Lähimmäisessä joka on tiukilla, hänessä saatat kohdata palan taivasta, sillä heidän enkelinsä ovat lähellä Isää: ”Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”   

Vietämme juhlaa, messu ja varttuneen väen syntymäpäiviä. Joillekin Jumalan sana ja ehtoollinen voivat olla vähäisiä asioita, sellaisia, joille ei kannata antaa arvoa. Me annamme. Ehtoollisessa kohtaamme Jeesuksen. Hymyilevän ja hyväksyvän Vapahtajan. Hän hymyilee sinullekin, hyväksyy, ottaa lähelleen ja sanoo alttarilla: ”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti" (Joh 6:51).

Saarna 19. sunnuntai helluntaista 25.9.2016

Matt. 22:34-40
Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: »Opettaja, mikä on lain suurin käsky?» Jeesus vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.» 

”Se on Jumalan tahto, näin pitää elää!” (huudahdetaan vahvasti)

Hampaat irvessä, otsasuoni pullottaen ja naama punaisena tätä kuulee joskus huudettavan. Valitettavan usein Jumala ja lähimmäinen asetetaan vastakkain: kun Raamattua luetaan tietyllä tavalla, se näyttää antavan mahdollisuuden lyödä toista. Kiihko oikeassa olemisesta johtaa lähimmäisen sivuuttamiseen. Lain kirjain on rakas, lähimmäinen ei. 

Näissä tilanteissa on hyvä muistaa Jeesuksen tämänpäiväinen opetus. Hän puhuu  käskystä nimeltään rakkauden kaksoiskäsky. Sehän kuului: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Jumalan rakastaminen on ykkönen. Kyllä, meidän tulee olla kiinnostuneita hänestä ja hänen käskyistään. Samalla rinnalle  nostetaan kultainen sääntö: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoo selvästi, että tämä sääntö on yhtä merkityksellinen kuin ensimmäinen osa: ”toinen yhtä tärkeä on tämä”, hän teroittaa. Jumalan rakastaminen ja lähimmäisen rakastaminen kuuluvat yhteen. Niitä ei voi erottaa.   

Jumalan tahdosta puhuttaessa ei voi siis katsoa ohi lähimmäisen. Toisen ihmisen etua pitää miettiä, koska kyse on rakkaudesta. ”Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti eikä etsi omaa etuaan”, opettaa Paavali (1. Kor 13). Ilman lähimmäisenrakkautta uskonnosta tulee itsekästä hengellistä harjoitusta, joka ei lähde palvelemaan maailmaa. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen ei tule ilman vaivaa, silloin otsasuoni saakin terveesti vähän pullottaa. On sanottu: ”Rakkaus on taidetta, jota tehdään enimmäkseen sinnikkyydellä” (Albert Ellis).

Jeesus opettaa, että rakkauden kaksoiskäsky on suurin ja tärkein. Tämä pysäyttää. Kaikista käskyistä juuri se pitäisi tuntea perinpohjin. Jeesus alleviivaa merkitystä vielä opettamalla: ”Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.” Vanha raamatunkäännös sanoo: ”Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat." Laki ja profeetat tarkoitti koko tuon ajan tunnettua Raamattua. Toisin sanoen Jeesus opettaa Jumalan sanan riippuvan siitä, miten rakkauden kaksoiskäskyä eletään todeksi. Koko kristillinen uskomme riippuu tästä käskystä, se sisältää laajasti ymmärrettynä kaiken. Onko Jumalan tunteminen elämämme perustavin asia kuten ensimmäinen käsky opettaa? Ja onko lähimmäinen – jokainen heistä! – minulle ainutlaatuinen Jumalan kuva kuten Raamatussa sanotaan?       

Rakkautta on miltei mahdotonta käskeä. Sitä ei synnytetä käskyttämällä. Siksi pelkkä rakkauden laki ei riitä. Laki kun lähinnä osoittaa virheen mutta ei anna välineitä sen korjaamiseen. Laki on  kuin hammaslääkärin pyöreä pikkupeili: sillä näkee kyllä reiän takahampaastakin, mutta ei sillä voi ruveta hammasta poraamaan. Laki on kuin muurarin luotilanka: sillä katsotaan tulevatko tiilet suoraan, mutta jos virhe tulee, ei sitä luotilangalla pysty oikomaan – tarvitaan järeämpiä työkaluja. Laki on kuin taskulamppu. Jos sulake menee päätaulusta, niin taskulampun valossa pääset sen vaihtamaan, mutta ei sillä lopullista ratkaisua saada. Ratkaisu on uusi sulake, jolla sähköt saadaan taas toimimaan.    

Rakkauden lain valossa voimme arvioida sitä, missä on paikattavaa, mikä kohta on vinossa ja missä virta on päässyt loppumaan. Tässä mielessä laki on ensiarvoisen tärkeää. Mutta pelkästään laista emme saa voimaa muutokseen. Tarvitaan rakkautta, joka lähtee sisältä. 

Jeesuksen opetuksen ytimessä on empatia, se että sydän on paikallaan. Hänelle lain tärkeintä osaa oli oikeudenmukaisuus, laupeus ja uskollisuus (Mt. 23:23). Laatu ja syvyys ratkaisevat: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.” Koko sydän, koko sielu, koko mieli. Ei puolinaista rakastamista, vaan koko olemuksella tapahtuvaa. Ei etäistä ja kylmää, vaan intohimon ajamaa. Tarve Jumalan yhteyteen tulisi olla kuin janoisella peuralla: ”Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala” (Ps. 42:2). Lähimmäistä tulee rakastaa, häntäkin joka osoittautuu kaikkein vaikeimmaksi: ”Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat” (Lk. 6:27). 

Mutta mitä jos sydäntä kylmää? Mitä jos se ei syki Jumalalle eikä lähimmäiselle?  

Silloin rukoilemme Jumalaa, että hän lämmittäisi sen. Joskus tarvitaan peräti sydänsiirrännäinen, joskus riittää että verenkiertoa hieman parannetaan. Virheet näemme Jumalan käskyistä, mutta vain Pyhä Henki saa aikaan muutoksen. Meillä on Jumalan lupaukset, jossa luvataan näin: ”Tämän liiton minä teen heidän kanssaan tulevina aikoina, sanoo Herra: minä asetan lakini heidän sydämeensä, kirjoitan sen heidän sisimpäänsä” (Hepr. 10:16). 

Jumala pyytää meiltä ainoastaan rakkautta – ’love is all you need!’ Se on järein työkalu itsemme ja maailman muuttamiseen. Jumala ja lähimmäinen mielessämme, sielussamme ja sydämessämme. Joka päivä. Silloin tapahtuu seurakunnassa ihmeitä, sana tulee lihaksi, ja saamme maistaa lisää tätä hyvyyttä, joka tässäkin juhlapäivässä toteutuu: ”Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja. Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme” (Kol 3:14-17).

Saarna 18. sunnuntai helluntaista

Luuk. 14:1-6
Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.

Kun on kyse elämästä, vaikuttaa siltä että selvien sääntöjen noudattaminen on meille luontaisempaa kuin soveltaminen yleisestä periaatteesta. Varhaislapsuuden vaihde jää ikään kuin päälle: joka ikinen asia pitää erikseen kieltää tai kehottaa, jotta osaisimme toimia oikein. Emme ymmärrä kokonaisuutta, pääse sen juureen. Kadotamme helposti alkuperäisen hyvän tarkoituksen.

Evankeliumissa kuvataan vastaavaa tilannetta. Fariseukset olivat kyllä mestareita tarkassa lain noudattamisessaan, mutta he olivat kadottaneet metsän puilta. Yksityiskohdat olivat vieneet huomion kokonaisuudelta. He eivät nähneet olennaista. Asioiden sydän oli unohtunut. 

Evankeliumi kertoo, että fariseukset oli lähteneet tarkkailuasenteella sapatin viettoon: ”Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi.” Alkukielen kielen sana ’tarkkailla’ tarkoittaa tässä kohden oikein sellaista kyttäämistä ja vahtimista. Fariseukset valvoivat sitä, noudattiko Jeesus sapattisäädöksiä vai ei. Ehkä vesipöhöä sairastava mies johdateltiin paikalle tarkoituksella. Joka tapauksessa tilanne ei ollut kovin aito, vaan Jeesuksen nappaaminen kiinni tekemistään oli pääasia.  

Jeesus ei näistä aikeista välittänyt. Tai välitti niin, että halusi antaa fariseuksille opetuksen. Hän paransi sairaan miehen ja sanoi sitten fariseuksille: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” 

Sapattina on lupa tehdä hyvää. Vaikka sapatti oli erikoislaatuinen pyhäpäivä, lepopäivä, ei rakkauden osoittamista saanut sitoa sen ulkopuolelle. Päinvastoin.     

Olemmeko enemmän tarkkailijoita kuin lähimmäisenrakkauden tekijöitä? Säännöt vai sydän edellä? 

Jeesus sanoo: ”Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.”

Niinpä. Sydämestä kaikki lähtee. Hyvä teko ei ole hyvä teko vain siksi, että siitä on olemassa erillinen säädös tai pykälä. Lähimmäisen hätä on riittävä syy. Pojat ja härät ehkä harvemmin enää putoavat kaivoon, mutta jos niin käy, ylöshän ne pitää saada. Tänä päivänä lähimmäiset – ja eläimetkin – ovat toki monin muun tavoin pinteessä. Kärsimys pitää tunnistaa ja toimia sen mukaan. Jos nenä on kiinni ohjekirjassa, lähimmäisen hätä menee ohitse. Palvelu jää tekemättä, se tehtävä, johon meidät on vapautettu tilanteeseen ja ajankohtaan katsomatta. Luther opettaa: ”Jumalaan nähden olet kaikissa asioissa vapaa uskon kautta, mutta ihmisiin nähden olet rakkauden takia kaikkien palvelija. Kristitty on vapaa herra kaikissa asioissa eikä kenenkään alamainen. Kristitty on velvollinen kaikkia palvelemaan ja on kaikkien alamainen.”

Sapatti on juutalaisille ilon päivä. Silloin muistellaan Jumalan luomistyötä ja Egyptin orjuudesta vapautumista. Katseet ovat hengellisissä aarteissa: siinä mitä Jumala on tehnyt ja luvannut. 

Samanlainen päivä on kristityille sunnuntai. Tämä päivä on siksi, että lepäämme ja ennen kaikkea lepopäivämme pyhitämme. Yhteinen jumalanpalvelus kuuluu pyhittämiseen. Kiitämme ja iloitsemme Jumalan lahjoista ja lupauksista, Jeesuksen rististä ja ylösnousemuksesta. 

Mutta näemmekö metsän puilta? Kuinka helposti tulemmekaan kirkkoon tarkkailemaan? Ehkä pappia, avustajia, muuta kirkkokansaa? Katselemmeko elämää ja pyhäpäivänkin viettoa kuin fariseukset konsanaan, etäältä ja teknisiin asioihin huomiota kiinnittäen?  

Sydämestä kaikki lähtee. Niin pyhäpäivän vietossa kuin messussakin. Jos tulemme kirkkoon elämään messua todeksi, osallistumaan ja saamaan ravintoa, on lopputulos taatusti erilainen kuin pelkän esityksen seuraaminen. Uskallammeko rukoilla sitä, että Jumala uudistaisi meidät ja antaisi meille ilon suurista lahjoistaan? Siinä on sunnuntain merkitys. Ei päivä sinällään, vaan siinä, mitä päivä tarkoittaa. Keskipisteenä on se mitä Jumala on tehnyt, ei se mitä me. Jos tämän oivallamme ja Herran lahjat vastaanotamme, jaksamme taas valppaasti palvella. Jumalanpalvelukseen tulijan kestorukous on: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki.” (Ps. 51:12)

Pyhäpäivän selitys kuuluu evankeliumirjassa näin: ”Usko Kristukseen vapauttaa ihmisen perustamasta elämäänsä omien tekojen, perinnäissääntöjen ja toisten ihmisten mielipiteiden varaan. Kristus päästää seuraajansa vapauteen ihmisten asettamista rajoituksista mutta sitoo heidät totuuteen ja rakkauteen. Kristuksen rakkaus näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille.”

Rakkaus ei katso päivää, ei hetkeä. Sille on oltava aina tilaa. Kristuksen rakkaus antaa suunnan. Rakkauden teot ovat Jumalan työn suurinta ylistystä. Ne kuuluvat jokaiseen päivään. Siksi myös sapattina, pyhänä, saa ja tulee rakastaa.