Kielteisiä turvapaikkapäätöksiä luetaan Toivakan seurakunnan jumalanpalveluksessa
[Videotaltiointi jumalanpalveluksesta 2.4.2017 tästä: https://www.facebook.com/panu.partanen/videos/10155173251084904/]
Toivakan seurakunta osallistuu We see you Migri -kampanjaan lukemalla ääneen kielteisiä turvapaikkapäätöksiä. Lukeminen tapahtuu sanajumalanpalveluksessa 2.4. klo 10.
Tarkoituksena on tuoda näkyviin se hätä, joka nousee luettavista teksteistä. Seisomme vaikeassa tilanteessa olevien lähimmäisten rinnalla. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.
Vaikka otamme samalla kantaa Suomen tiukentuneeseen turvapaikkapolitiikkaan, tarkoituksena ei ole saarnata yksittäisiä Ulkomaalaisviraston virkamiehiä vastaan tai väittää olevamme heitä parempia asiantuntijoita. Muistutamme kuitenkin mielettömästä tilanteesta: ihmisiä pakotetaan palaamaan levottomiin olosuhteisiin, joita he ovat tänne asti paenneet. Tämän menettelyn seurauksena osa on menettänyt tai menettää henkensä. Itsemurhiakin on raportoitu.
Lisäksi haluamme tuoda esiin laajemman huolemme: yhteiskunnan ilmapiiri on kiristinyt. Väkivallan uhka on ilmassa. Rasistisia rikoksia on jo tapahtunut. Näyttää, että toisista ihmisistä saa puhua ihan miten tahansa. Ei ihme, että monet kokevat turvattomuutta. Liitymme tähän kehitykseen rukouksin sekä pyydämme viisautta toimia oikein – myös rakkauden tekoja tarvitaan!
Tuleva sunnuntai on kärsimyksen sunnuntai. Näin kirkkovuoden aihe liittyy kaikkeen edellä mainittuun ja sopii kielteisten turvapaikkapäätösten tarkasteluun. Pyhän Psalmissa sanotaan: ”Hanki minulle oikeutta, Jumala” (43:1).
Kristittyinä luotamme siihen, että hyvä voittaa pahan, valo pimeän. Toivoa on. Sitä me kaikki tarvitsemme:
”Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.”
(VK 600:5)
----
Tiedotteen kirjoittanut: kirkkoherra Panu Partanen (panu.partanen@evl.fi)
Tekstien toimittamisesta ja lukemisesta jumalanpalveluksessa vastaa:
Timo Siukonen (timo.siukonen@sci.fi)
Kirkko ja kaupunki -lehden juttu aiheesta: https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/turvapaikkapaatoksia-luetaan-ainakin-27-seurakunnassa
TASA-ARVON PÄIVÄN RUKOUS
Jumala, sinä loit ihmisen kuvaksesi. Kiitämme sinua tänään tasa-arvon päivänä monimuotoisuudesta, jota olet luomistyössäsi osoittanut. Kiitämme eri sukupuolista, seksuaalisuudesta, kansallisuuksista, roduista, vakaumuksista, ikäryhmistä, terveistä ja vammaisista ihmisistä. Muistamme kaikkia ihmisryhmiä, joita on erilaisuuden vuoksi vainottu, kiusattu tai syrjitty. Varjele meitä, ettemme salaa tai avoimesti halveksisi ketään luomaasi. Anna rakkautesi koskettaa, niin että vapaudumme ylpeydestä ja ennakkoluuloista keskinäiseen kunnioitukseen. Lahjoita kaikille ihmisille yhtäläinen oikeus tavoitella onnea.
Jeesuksen pyhässä nimessä, kuule meitä.
Paastonajan kirkkopyhillä on latinankieliset nimet. Tälle viikolle osuu nimitys reminiscere, joka tarkoittaa "muista minua." Muistaminen tarkoittaa usein kielessämme rukoilemista, toisen muistamista taivaan Isän edessä. Sanommehan monesti tapaamisen lopuksi: "muistathan minua!"
Muistaminen on vastakohta äärimmäiselle minäkeskeisyydelle, jossa ihminen ajattelee olevansa vain itseään varten. Muistamisella ihminen näet muistuttaa myös itseään Jumalasta, luomakunnasta ja toisista ihmisistä. Se on sekä tiedollista että tunteeseen kuuluvaa. Muistetaan siis toisia, Herraa ja oikealla tavalla itseämmekin!
Viikon Psalmissa rukoilija muistuttaa Jumalalle, että hänen rooliinsa kuuluu olla armollinen ja uskollinen. Tällainen ajattelu näkyy muissakin Psalmeissa. Jumalan omilla on siis oikeus pyytää Jumalaa olemaan se joka hän on: "Minä olen se joka olen" (2. Moos. 3:14).
Lohduttavaa on, että Jumala muistaa silloinkin kun me siinä epäonnistumme. Meitäkin, jotka huonosti muistamme vastavuoroisesti häntä, maan ja taivaan luojaa: "Mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen" (Ps. 8).
Rukoilen puolestasi ja kanssasi:
"Herra, muista minua,
kun olen väsynyt ja kaipaan turvaa,
lohduttajaa.
Kun olen yksin ja avuton.
Muista minua,
kun suru ja sairaudet yllättävät
tai tulevat liiankin tuttuina vastaan.
Muista minua,
kun kamppailen itseni kanssa,
kun luonteen lujuus tai heikkous
potkii vastaan.
Muista minua,
kun kamppailen Sinun kanssasi,
kun oma tahtoni pyrkii taipumaan
Sinun tahtoosi,
löytämään sen,
mukautumaan, iloitsemaan, kiittämään.
Reminiscere, muista minua."
(Outi Rajala)
Mark. 9:17-29
Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: "Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen."
Silloin Jeesus sanoi heille: "Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni." He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: "Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?" "Pienestä pitäen", vastasi mies. "Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!" "Jos voit?" vastasi Jeesus. "Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo." Silloin pojan isä heti huusi: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!"
Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: "Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!" Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: "Nyt hän kuoli." Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.
Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: "Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?" Hän vastasi: "Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella."
”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
Tämä on mielestäni yksi Raamatun kauneimmista kohdista. Sairaan pojan isä tulee Jeesuksen luokse ja pyytää hänen apuaan. Samalla kun tunnustaa uskonsa Jeesukseen ja hänen kykyynsä auttaa, hän tunnustaa myös oman vajavaisuutensa: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!"
Kohta ei ole vain yksi Raamatun kauneimmista, se on kristillinen uskontunnustus yhdessä lauseessa. Siinä tunnustetaan ihmisen tahto uskoa ja se, miten vaikeaa se on. Olemme samalla ”vanhurskaita ja syntisiä”, kuten Luther on meitä opettanut.
Olen usein kuullut eri alojen asiantuntijoiden sanovan: ”Mitä enemmän tätä asiaa olen tutkinut, sen vähemmän siitä tiedän.”
Käsitän saman ajatuksen soveltuvan myös uskoon. Koen itsekin päässeeni siihen vaiheeseen, että ymmärrän uskoa jo sen verran, etten ymmärrä siitä oikeastaan mitään. Haluan uskoa, mutta en täydellisesti pysty siihen. Yksin, ilmaa Jumalaa, en siihen pysty.
Eräs sotaveteraani kertoi kerran kokemuksistaan rintamalla: ”Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkäisi ollenkaan. Rohkeuteen kuuluu myös pelko. Mutta rohkeus on toimimista peloista huolimatta.”
Usko ei ole sitä, etteikö siinä olisi lainkaan epäuskoa, vaan se on sitä, että epäuskosta huolimatta toimitaan. Suurinkaan usko ei pysty selättämään epäuskoa tuosta vain. Usko ei poista epäuskoa, mutta voi ikään kuin sitoa sen itseensä. Usko kohtaa epäuskon face-to-face, kasvoista kasvoihin.
"Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo."
Jeesus sanoo, että jo sinapinsiemenen verran uskoa riittää. Sillä määrällä liikuteltaisiin vuoria.
Pienikin määrä uskoa riittää. Kyse ei siis ole niinkään uskon kasvattamisesta, vaan sen oikeasta suuntaamisesta. Kun talvea on vielä jäljellä, sopiva vertaus löytyy mäkihypystä: ei auta vaikka olisit maailman paras ponnistaja, jos oikea ponnistussuunta puuttuu. Pelkkä korkealle ulottuva ponnistus ei vie pitkälle, vaan sen tulee suuntautua oikealla tavalla eteenpäin. Sama uskossa: ponnisteluja tärkeämpää on niiden oikea suunta. Suuntaammeko uskomme, joskus vähäisenkin, Jeesukseen Kristukseen?
Suuresta uskosta on vain vähän hyötyä, jos uskomme kohde on heikko. Mutta pienikin usko kantaa, jos uskon kohde on vahva ja todellinen. Jumala on suuri, ihminen pieni. Jumalan voima, ihmisen heikkous. Tärkeintä on siis, että Jumala voi. Emmekä voi ajatella niinkään, että uskoa pitäisi kasvattaa tiettyyn määrään ennen kuin Jeesus siihen mahtuu. Hän on läsnä ikävässä ja kaipauksessa, sielläkin minne olemme vasta menossa. Moni on huolissaan uskon määrästä, vaikka jo vähäinen usko sisältää kaiken sen, mitä pelastuksemme kannalta tarvitaan. Usko on Jumalan teko ja lahja. Se on aina pidettävä mielessä. Jeesus sanoo: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko” (Joh 6:29).
Päivän evankeliumissa Jeesus suutahtaa näin: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä?”
Luulen, että Jeesus harmistui siitä, että sairaasta pojasta yritettiin tehdä eräänlainen demonstraatioväline Jeesuksen missiota vastaan. Kun opetuslapset eivät kyenneet parantamaan poikaa, väki rupesi pitämään sitä merkkinä heikosta uskosta. Lainopettajat ja fariseukset rupesivat jo ilkkumaan, että ”eikös Jumala teitä autakaan?” Kun opetuslapset kuulivat tällaista kuiskintaa, heidänkin usko rupesi horjumaan. Heidän uskonsa fokus siirtyi Jumalasta ihmiseen. Keskityttiin omaan voimaan ja omiin temppuihin. Se ei kantanut eikä kanna hedelmää.
Kirjailija C.S. Lewis on kirjoittanut: ”Usko on kuin vuori, jolle emme voi kiivetä omin voimin. Ja vaikka voisimmekin päästä laelle, menehtyisimme hapenpuutteeseen ja kylmyyteen. Ilman siipiä emme pääse perille. Sillä vasta huipulta alkaa varsinainen nousu. Köydet ja hakut heitetään pois, pitää lentää.”
Uskon hyppy. Rohkeus luottaa Jumalaa peloista huolimatta. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
Rukoilkaamme: ”Herra. Anna meille usko, että osaisimme heittää pois omaan voimaamme nojaavat köydet ja hakut, ja alkaisimme lentämään uskon siivin. Aamen.”
Hyvää naistenpäivää, NAISET ja me kaikki!
Pitemmässä muodossaan tämä päivä kuuluu: "Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä.”
On siis hyvä päivä miettiä tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia. Puolet maailman väestöstä on naisia. Kun heistä monet joutuvat yhä kokemaan sortoa pelkästään sukupuolensa perusteella, on tilanne kaukana optimista. Tekemistä riittää. Suomessa ollaan päästy melko pitkälle, mutta useissa maissa tuskin alkuun. Meidän tehtävänä on tukea kehitystä, jotta muuallakin voitaisiin paremmin. Siksi tuen kehitysjärjestöjä, kuten kirkon lähetystyötä, tilanteen parantamiseksi.
"Jos nainen voi hyvin, kaikki voivat hyvin."
Tämä lause pitää globaalisti paikkansa (muutama mieslukija rykii jo?). Mikäli naiset kouluttautuvat ja pääsevät työelämään, he käyttävät resurssinsa perheensä ja yhteisönsä hyväksi. Naiset haluavat satsata lastensa hyvinvointiin ja koulutukseen, keskimäärin luotettavammin kuin miehet, joille köyhimmissä maissa paheet ja törsäily saattavat kulkea etunenässä (toki myös länsimaissa tämä "taito" osataan, mutta luultavasti tasaisemmin sukupuolten välillä). Naiset ohjaavat vastuulliseen elämäntapaan.
Naiset ovat siis tärkeässä asemassa, jotta maailma muuttuisi. Koulutettujen ja palkkaa ansaitsevien naisten jälkikasvulla on mahdollisuus päästä eteenpäin. Onnellisempaa ja tasapainoisempaa elämää tavoittelemme. Oikeus siihen on suotava kaikille. Ihan kaikille sukupuolesta, kansallisuudesta, rodusta, uskonnosta tai uskonnottomuudesta, vammaisuudesta, iästä tai sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta.
"Jos nainen voi hyvin, kaikki voivat hyvin."
Tämä teesi kannattaa ottaa suomalaiskodeissakin todesta. Miehilläkin menee silloin paremmin. Eikös niin asiantuntijat?
Rauhaa ja hyvää,
T: Huikon poekapappi
Tänään on ollut juhlapäivä Suomessa - tasa-arvoinen avioliittolaki on astunut voimaan. Onnea toivotan tietenkin heille, joita asia lähimmin koskee, samaa sukupuolta olevia pareja, heidän perheitään ja ystäviään. Samalla onnittelen koko kansaamme: olemme edistyneet ihmisten tasapuolisessa kohtelussa. Hyvä me!
Tällä päivällä on merkitystä laajemminkin. Ei vain seksuaalivähemmistöjen avio-oikeuden suhteen, vaan heidän yhteiskunnallisen aseman ja koko elämänlaadun kannalta. Nyt on otettu yksi askel lisää vapauteen ja mahdollisuuteen tavoitella onnea seksuaalisesta suuntautuneisuudesta riippumatta. Tämä kuuluu ihmisoikeuksiin, kuten YK:n julistuksessa todetaan: "Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen."
Yhteiskunnallisen tasa-arvon kehittyminen heijastuu suoraan hyvinvointiin. Yhdysvaltalainen tutkimus on tuonut esille, että sukupuolineutraalin avioliiton hyväksyminen osavaltioissa vähensi nuorten itsemurhien määrää (http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/sukupuolineutraalin-avioliiton-hyvaksyminen-vahensi-nuorten-itsemurhayrityksia) Kyse on siis kirjaimellisesti elämästä. Ihmisistä. Lähimmäisistä. Yksilöistä, jotka eivät ole noita, vaan meitä.
Teologina olen hahmotellut kristinuskon näkökulmasta tätä teemaa. Katson sitä enemmän kokonaisuudesta kuin yksittäisistä raamatunkohdista.
Löydän yhtymäkohdan kristinuskon alkuun, jossa käytiin kovaa keskustelua siitä, voivatko ei-juutalaiset pakanat kuulua Jumalan perheväkeen. Aluksi koko ajatus oli miltei mahdoton. Jeesuksen opetusten, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen tilanne alkoi muuttua. Ensiksi juutalaiskristityt vaativat, että pakanoilta vaadittaisiin Mooseksen rituaalilain noudattamista ja vasta sitten he olisivat aitoja kristittyjä. Sitten areenalle astui Paavali. Hänen ajatuksensa muodostui sen suuntaiseksi, ettei pakanoilta vaadita lain noudattamista, vaan kaste ja usko riittää. Pakanoiden ei tarvinnut muuntautua Jumalalle sopiviksi (mm. kivulias ja vaarallinen ympärileikkaus miehille), jotta voisivat olla Jeesukseen uskovia kristittyjä. Paavalin ajattelu tiivistyy Galatalaiskirjeessä: "Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu" (3:26-29).
Kristus poisti kansoja erottaneen muurin. Yhtäkkiä pakanoilla olikin oikeus kuulua samaa perheeseen kuin pyhät: "Muistakaa, että te olitte synnyltänne vierasheimoisia, ympärileikkaamattomia -- niinhän teitä nimittävät ne, joita ihmisten tekemän leikkauksen vuoksi sanotaan ympärileikatuiksi. Siihen aikaan te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa. Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan. Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta. Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä. Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina. Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät" (Ef 2:11-19).
Paavali oli valmis tulkitsemaan Mooseksen laki uudella tavalla, jotta pakanoiden oikeudet toteutuisivat. Laki ei saanut jäädä heille kiroukseksi. Uusi luomus oli olennaisempaa kuin mikään muu: "Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!" (2. Kor 5:17).
Pitkään kirottuja ovat olleet seksuaalivähemmistöt. Tasa-arvoinen avioliittolaki poistaa tätä kirousta, vaikkakin asenteet muuttuvat hitaasti. Koska Raamatussa on yhä kohtia, jotka ovat näyttäytyvät heille kirouksena, ne voidaan jättää tässä suhteessa omaan arvoonsa. Jos ne ovat elämän ja pelastuksen esteenä, niitä pitää suomia erittäin kriittisesti ja asettaa historialliseen kontekstiinsa. Jeesus ja Paavali tulkitsivat lakia lähimmäisen etu edellä. Sanomattakin on selvää, että näin pitää tehdä myös tässä ajassa.
Elämme sopivasti reformaation eli uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuotta. Se suorastaan pakottaa meitä pohtimaan sitä, mikä on kristinuskon hengen mukaista, sillä vasta Henki tekee eläväksi, kun kirjain taas tuo kuoleman (2. Kor 3:6). Kumman valitsemme?
Kristinuskon ytimessä on, että erilaiset ihmiset suljetaan rakkaudellisesti sisään samaan perheeseen. Syntyperällä ei ole merkitystä, eikä millään sellaisella, johon ihminen ei voi itse vaikuttaa (mm. seksuaalinen identiteetti). Olennaista on kasvaa empaattiseksi lähimmäiseksi, etsiä yhdessä toistemme ja luomakunnan parasta sekä Jumalan kasvoja: "Jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini" (Matt. 12:50).
On suurta armoa, kun saamme Jumalan sanasta mandaatin rakastaa kaikki ihmiset joukkoomme, erotuksetta. Samoin oikeuksin ja samoin rakentavin velvollisuuksin. Unelmana on maailma, jossa ei tarvitse edes keskustella eroistamme, alleviivata niitä (kuten valitettavasti tässä kirjoituksessa joudun tekemään). Erilaisuutta ei ole, vaan me kaikki saamme olla niin kuin muut: "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät."
Rakkaus voittaa. Aina. Sillä se on Jumalasta: "Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus" (1. Joh 4:7-8).
