22.9.2017

Jumala tuomiolla - ajatuksia kärsimyksen ongelmasta



JUMALA TUOMIOLLA

’God on Trial’ (Syytettynä Jumala, 2008) on elokuva, joka kertoo Auschwitzin keskitysleirille vangituista juutalaisista.* 

Keskitysleiriläiset odottavat pelonsekaisesti huomista, jolloin osa heistä joutuu kaasukammioon. Kauheuden keskellä he kysyvät: Miksi Jumala sallii näin suuren kärsimyksen?   

Miehet päättävät asettaa Jumalan vastuuseen, istuttaa hänet syytettyjen penkille: ”Jumalan pitäisi olla täällä, ei meidän… laittakaamme hänet syytteeseen, ehkä hän silloin kuulee meitä!” 

Keskitysleirin parakissa alkaa pysäyttävä oikeusistunto, jossa Jumalaa syytetään, ettei hän ole suojellut omiaan pahuudelta ja on rikkonut liittonsa juutalaisten kanssa. Kirjava joukko miehiä – mukana fyysikko, käsityöläinen, rabbi, oikeustieteen professori ja ainakin yksi rikollinen – käyttävät puheenvuoroja puolesta ja vastaan. Heidän lausuntonsa perustuvat historiaan, tieteeseen, teologiaan ja kunkin elämänkokemukseen.

Eräs puolustaa Jumalaa ajatuksella, että kyseessä on äärimmäinen koetus, joka pitää läpäistä kuin esi-isät aikanaan: säilyttämällä usko. Toinen luottaa siihen, että tulossa on lunastuksen ja vapautuksen päivä, mutta se tie on tuskien. Kolmas argumentoi, että Jumala on antanut ihmisille vapaan tahdon tehdä sekä hyvää että pahaa. Elokuvan koskettavimpia kohtia on, kun kolme pientä lastaan menettänyt nuori isä puhuu – varsin yllättäen – Jumalan puolesta: ”Tiedän, että hän on täällä, vaikka emme häntä ymmärrä… Ehkä Jumala kärsii kanssamme.”

Kannatusta saavat myös puheenvuorot, jotka todistavat Jumalan rikkoneen Aabrahimille, Iisakille ja Jaakobille luvatun liiton. Ansioihin perustuva rangaistus puolestaan hylätään: viattomat kärsivät, kuten pienet lapset, joten se ei voi olla oikein! Miehistä yksi menee jopa niin pitkälle, että epäilee Jumalan siirtyneen kokonaan natsien puolelle. Perusteena hän pitää natsien vyönsolkea, jossa lukee saksaksi ”Gott mitt uns”, ”Jumala kanssamme”. - Jospa Herra onkin liitossa natsien kanssa? Hänestä on tullut vihollisemme! 

Pitkän väittelyn jälkeen julistetaan tuomio: Jumala on syyllinen. 

Istunto päättyy, kun natsit tulevat hakemaan osan heistä kaasukammioon. Hätääntyneenä yksi kysyy: ”Mitä me nyt teemme?” Siihen toinen, joka piti ratkaisevan loppupuheen Jumalaa vastaan: ”Nyt... Nyt me rukoilemme.”

Samalla kun vartijat kutsuvat vankeja numerolta teloitettavaksi, miesjoukko lukee yhteen ääneen rukousta Psalmin 90 sanoin: ”Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen. Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet. Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen ja sanot: "Palatkaa tomuun, Aadamin lapset...
---

Kärsimyksen keskellä ihminen hakee selitystä. Kaaoksessa on oltava tolkkua. Äärimmäiset olosuhteet ajavat mielipuolisuuden partaalle, jossa kärsimykselle ei löydy mitään järjellistä syytä. Siksi elokuvaa on paikoin ahdistava katsoa.  


Mitä elokuva opettaa?

Kärsimyksessä ihminen kaipaa Jumalaa. Vaikka hänen poissaolonsa tekee kipeää, haluamme silti lähestyä häntä, puhua toisillemme hänestä, saada vastauksia, uskoa että hän kuulee: ”...laittakaamme hänet syytteeseen, ehkä hän silloin kuulee meitä.”  

Kärsimyksessä Jumala on. Kristinuskossa puhutaan ristinteologiasta: Jumala kätkeytyy kärsimykseen, erityisesti Jeesuksen ristinkuolemaan. Jumala ei ole pelkästään etäinen Kaikkivaltias, vaan kärsivä Herra, joka kulkee koettelemuksissa kanssamme. Tämä  lohduttaa. Se antaa uskon ajatella kuten elokuvan perheenisä: ”Tiedän, että hän on täällä, vaikka emme häntä ymmärrä. Ehkä Jumala kärsii kanssamme.”

Vaikka tuntisimme, että Jumala etäällä, hän ei sitä ole. Jumala on erityisen lähellä niitä, jotka ovat heikoilla, saaneet siipeensä, jotka kulkevat pimeydessä: ”Hän parantaa ne, joiden mieli on murtunut, hän sitoo heidän haavansa” (Ps 147:3), ”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta (Jes 42:2). Paavalin saama vastaus on helmi: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa. - Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas” (2 Kor 12:9-10).      

Elokuvan loppu puhuttelee. Juutalainen uskonperinne kantaa, rukous, vaikka miehet ovat juuri tuominneet Jumalan. Kun kaikki muu katoaa, tämä yhteyden lanka kestää, myös niillä jotka ovat uskonsa menettäneet. Ja keskinäinen uhrautuva rakkaus, joka on valmis jopa antamaan henkensä toisen puolesta.  

Petymme Jumalaan. Inhimillisesti katsoen monellakin on oikeus viedä hänet tuomiolle. Mielikuvissa olen tehnyt niin minäkin. - Miten sinä?

Kun usko hyvään Jumalaan on lähes mennyt, silloin tarvitsemme häntä eniten. Juuri sinä hetkenä kun mitään vastauksia ei ole. Huudamme Herran puoleen, penäämme oikeuden perään. Pyydämme: Jumala, miten löydän sinut tässä mielettömyydessä?  

Jumalan näkökulmasta epätoivon synkkyys ei ole kuitenkaan valaisematonta pimeää, perin lohdullista sekin: "Sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo" (Ps 139:12). Ihminen pieni, Jumala suuri.    

Kärsimys loppuu aikanaan. Jumalan armo ei milloinkaan. Tähän haluan uskoa omassakin pimeydessäni.  


Psalmi 90
Herra, sinä olet meidän turvamme
polvesta polveen.
Jo ennen kuin vuoret syntyivät,
ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit.
Jumala, ajasta aikaan sinä olet.
Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen
ja sanot: "Palatkaa tomuun, Aadamin lapset."
Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä,
kuin eilinen päivä, mailleen mennyt,
kuin öinen vartiohetki.
Me katoamme kuin uni aamun tullen,
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
joka vielä aamulla viheriöi
mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.
Sinun vihasi musertaa meidät,
kiivautesi saa meidät järkkymään.
Sinä otat syntimme silmiesi eteen,
salaisetkin synnit sinä paljastat katseellasi.
Vihasi alla meidän päivämme vaipuvat,
vuotemme haihtuvat kuin henkäys.
Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä,
tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää.
Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa,
ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois.
Kuka tuntee vihasi koko ankaruuden?
Kuka kylliksi pelkää sinun kiivauttasi?
Opeta meille, miten lyhyt on aikamme,
että saisimme viisaan sydämen.
Herra, käänny jo puoleemme.
Kuinka kauan vielä viivyt?
Armahda meitä, palvelijoitasi!
Ravitse meitä armollasi joka aamu,
niin voimme iloita elämämme päivistä.
Niin kuin annoit murheen, anna meille ilo
yhtä monena vuotena kuin vaivamme kesti.
Anna palvelijoittesi nähdä suuret tekosi,
anna lastemme nähdä kunniasi loisto.
Herra, meidän Jumalamme,
ole lempeä meille, anna töillemme menestys,
siunaa kättemme työt. 

*Elokuva perustuu Elie Wieselin kirjaan The Trial of God. Kirja puolestaan perustuu mahdollisesti tositapahtumiin, joita Wiesel oli itse kokemassa keskitysleirillä vaikkakin kirja sijoittuu toiseen aikakauteen. 

Kirkkovuoden ajatus "Martta ja Maria" (16. sunnuntai helluntaista)


Meillä on taipumusta vastakkainasetteluun. Siihen törmää myös pappina - hengellinen ja maallinen erotetaan turhankin kärkevästi. Olen esimerkiksi kuullut eräänkin emännän tokaisevan: "Tässä talossa on tehty kovasti töitä. Ei ole ollut aikaa kirkonmenoihin ja seuroihin."

Raamattu kertoo Mariasta ja Martasta. Toinen touhuaa tuskaisena, toinen istuu tyytyväisenä Jeesuksen jalkojen juuressa. Kun kuulemme kertomuksen, näemme Marian versus Martan, toisilleen vastakkaiset hahmot, vaikka meidän pitäisi huomata Martta JA Maria. Kaksi erillistä ihmistä, omaa persoonaa, jotka eivät sulje toisiaan pois. Kenessäkään ei ole vain yhtä puolta, vaan kannamme useita värejä ja nyansseja. Tavoiteltavaa lienee, että meissä on sekä Marttaa että Mariaa, koska tarpeemme ja lähimmäisten tarpeet ovat moninaiset. Olennaista on löytää balanssi, tasapaino elämään. Sudenkuoppia tulee välttää: liikaa touhua, jatkuvaa joutilaisuutta, ylihengellisyyttä tai hengetöntä menoa. Thomas Merton on todennut: "Onnelllisuus ei ole poukkoilua, vaan tasapainoista elämää, sopivalla rytmillä ja harmonialla."

Joskus elämäntilanteemme ovat senkaltaisia, että tasapainoa on mahdotonta säilyttää tai edes saavuttaa. Siihen voimia jokaiselle! Odota aikaa kunnes voit vaikuttaa paremmin elämääsi. Säilytä toivo: unelma tasapainosta, onnesta.

Annan meille, itseni mukaan lukien, neljä käskyä haasteeksi lähitulevaisuuteen ja elleipä jopa tavaksi (toteutus mahd. mukaan):

1) Muista sielusi tarpeet 
2) Hoida velvollisuutesi palvelumielellä
3) Harrasta sitä mistä pidät
4) Kaikki joutilaisuus ei ole syntiä

8.9.2017

MUN "MÄHLÄKÄET"


Pienestä pitäen kämmeneni ovat hikoilleet kovin. Ihan muutenkin ja tietenkin jännityksessä kahta kauheammin. Jonkin verran olen tästä kärsinyt. Taisi kaverit ”mähläkäeksi” lapsena kutsua. Muistan ne tuskaiset hetket, kun ala-asteen pakollisilla tekstiilitunneilla piti hikisin käsin neulaa kankaaseen sujuttaa – nihkeää oli. Tai kun lukiossa oli vanhojen tanssit – ennen sitä virutin reilut viisi minuuttia käsiäni kylmän veden alla, jotta edes vähän jeesaisi. Täytyy sanoa, että Jumalalla on huumorintajua: nyt olen tehtävässä, jossa monia ihmisiä kätellään päivittäin. Jostain syystä rauhantervehdys messussa ei ole se suosikkikohtani…

Omaan jämäkän puristuksen mutta hikistä kättä ei viitsi oikein tarjota. Mutta kun käsiä pesee ennen sosiaalisia tilanteita, niistä selvitään. Jos jätän joskus kättäni tarjoamatta, tiedätpähän syyn. Onneksi itsenäisyyspäivän vastaanoton isännöinti on kohdallani melko epätodennäköistä: Pohjoisesplanadin puolelta tulijoiden kohdalla lavuaari ja kuivausrätti olisi näet viimeistään tarpeen!

Jokaisella meillä on asioita, joita koemme kiusallisiksi ja joita häpeämme. Niitä voi olla pieniä tai suuria. Omani on pieni, mutta jos sen voisi helposti poistaa, varmasti niin tekisin. Sellaisesta ei kannata kärsiä, jonka eteen on jotain tehtävissä ja se haittaa vakavasti elämää. Hoidetaan itseämme mahdollisuuksien mukaan.

Lähtökohtaisesti meidän pitää kuitenkin ymmärtää, että niillä mennään mitä on annettu, varsinkin jos se ei ole hoidettavissa. Hikiset kädet nyt vaan ovat osa minua. Sinulla on omat piirteesi, salaiset tai näkyvissä olevat.

Hyväksytään se mitä emme muuttaa voi. Ja ollaan aina toisiamme kohtaan hienotunteisia: ikävät sanat, vaikka toisen hikisistä käsistä, voivat jättää elämänmittaiset arvet. Lopulta kyse ei ole niinkään ongelmistamme, vaan miten niihin suhtaudumme. Miettikäämme seuraavan kerran kahdesti – kannattaako huomauttaa asiasta jolle ihminen ei luultavasti voi mitään? Ja missä mitassa meidän pitää hävetä sellaista mille emme mitään voi?

Ole lempeä. Koskaan et tiedä mitä toinen on käynyt tai käy tälläkin hetkellä läpi.

3.9.2017

Saarna 13. sunnuntai helluntaista 3.9.2017

Matt. 12:33-37
Jeesus sanoi:
    »Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.»

Joidenkin tutkimusten mukaan aikuinen puhuu n. 16 000 sanaa päivässä.

Tämä puolestaan tarkoittaa, että sanomisista voisi koostaa viikossa satasivuisia kirjoja. Vuositasolla kirjoja syntyisi kymmenittäin. Ja elämänaikana… – jokainen voi sen laskea, satoja ja oikeastaan tuhansiahan niitä tulisi. Kotona voitte tehdä hieman laskentaa, suntio-Seppo saattaisi lainata (kävijä)laskuriaan mielellään sitä varten. Ehkä luvassa on jättiyllätyksiä, nimittäin perheen äänekkäimmästä puhujasta.      

Jeesus sanoo: ”jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili.”

Huh, huh. Jos puhumme tuhansia sanoja päivittäin, kyllähän sinne soopaakin mahtuu aika lailla. Tunnustetaan se, eikö vain? Paljon turhia sanoja. Kirjatolkulla. Oikeammin kirjasarjatolkulla.

Tänään kaikki lukukappaleet puhuvat samasta: puheesta. Turhista sanoista. Harkitusta puheesta. Kielenkäyttö on tärkeä aihe Raamatussa. Sananlaskuista kuulimme ei yhtään vähempää kuin: ”Kielen varassa on elämä ja kuolema – niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää.” Jos olemme kaikista sanomisistamme tilivastuussa, otammeko asian tarpeeksi vakavasti? Luultavasti emme. Onkin hyvä, että voimme sitä nyt yhdessä pohdiskella.  

Kielellä ja sanoilla on suuri merkitys. Sanoilla voi loukata, kiusata, luoda katkeruutta, pilata ilmapiirin. Sanoilla voi rohkaista, lohduttaa, ilahduttaa, olla ystävällinen. Sanat muistetaan, eikä niitä koskaan saa vedettyä takaisin. Miten suuri onkaan sanojen valta!    

Kun pääsemme taas tällä viikolla ääneen kymmentuhansin sanoin, kannattaa kuulostella ihan itseään. Annan meille avuksi kolmen kohdan muistilistan. 

1) Onko puheemme totta? - Kovin helppoa on syytää tietoa eteenpäin ilman sen tarkistamista. Varsinkin nykyinen Internetin some-kulttuuri on esimerkkinä katteettomasta puheesta. Myöskään puolitotuudet eivät riitä, että kerromme valitsemamme osan kertomuksesta. Meidän on pyrittävä koko totuuteen.

2) Onko puheemme tarpeellista? - Tästä koen syyllisyyttä. Liian helposti tulee laukaistua ”totuuksia”, mutta ovatko ne sitten millään muotoa rakentavia, onkin toinen juttu. Harkintaa tulee aina käyttää.

3) Onko puheemme lempeää? Kristitty on kutsuttu olemaan lähimmäisenrakas, ystävällinen. Raamatun selvät ohjeet voimme lukea vaikkapa Efesolaiskirjeestä: ”Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden” (4:31-32).     

Totuus, tarpeellisuus, lempeys. Viikon päästä voimme sitten kertoa toisillemme, miten testijaksomme on sujunut. Onko vaarana, että harkittu puhe kehittyisi ihan tavaksi?

Jeesus sanoo: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.”

Mitä sydän on täynnä?

Viime pyhänä saarnasin, että Jeesus on ennen kaikkea kiinnostunut sydämemme tilasta. Siitä mitä sisällämme tapahtuu. Osaammeko katua, tehdä parannusta?

Päivän evankeliumi vie meidät samojen periaatteiden äärelle. Jeesuksen ajatus on, että sanat ovat vain heijastumaa siitä, mitä sydän on täynnä. Suu ainoastaan toistaa sen, mitä sisimpämme antaa sille puhuttavaksi. Jos tahdomme hillitä kielemme, sydän ratkaisee. Muutos lähtee sieltä, syvältä sielumme sopukoista. Kysymme rehellisesti: Mitä sydämemme on täynnä?

Martti Luther on kirjoittanut: ”…uskossa omistettu ja sydämessä asuva Kristus on se kristillinen vanhurskaus, jonka tähden Jumala tekee meidät vanhurskaiksi ja lahjoittaa iankaikkisen elämän.”

Jos puheemme olisi vain meistä kiinni, huonosti kävisi. Emme tosiaankaan pysty olemaan pelkästään hyvä puu, joka tuottaisi kerta toisensa jälkeen hyviä hedelmiä. Siksi vastauksemme on Jeesus: uskossa omistettu ja sydämessä asuva Kristus. Hän on meissä, vaikuttaa uskon ja armovälineiden kautta. Pyhän Hengen vaikutusta rukoilkaamme, harkittua ja sävyisää puhetta. Muutoksen paikka elämässämme ei asu ”päässä”, vaan sydämessä. Tuttu nuorten punaisen veisukirjan laulu puhuttelee: ”Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon.” 

Ihmisen sana on voimallinen, niin hyvässä kuin pahassa. Jumalan sana on kuitenkin sitä paljon suurempi ja pelkästään hyvä ja puhdas.   Sanallaan hän on luonut kaiken, kuten Johanneksen evankeliumin alku kertoo: ”Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä (Joh 1:3).” Jeesus Kristus, keskellemme lihaksi tullut Jumalan sana.  

Tulemme kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa. Sydämen lääkkeeksi. Ja myös siksi, että suumme puhuisi sitä hyvää, jota Jumala sydämeemme laittaa.    

”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.”