Adventin ajatus?

Toivakan seurakunnassa paljastettiin hiljan puureliefi "Jeesus Sykarin kaivolla", jonka saimme lahjoituksena. Olen varma, että teoksen tekijä Niilo Lehikoinen pohti ennen työnsä aloitusta: Mikä on aiheen ajatus? Mitä haluaisin siitä sanoa?

Teimmäpä mitä tahansa, joka vaatii aikaa, ensiksi täytyy miettiä keskeistä ajatusta. Ilman sitä sisältö ja kokonaisuus ei hahmotu.    

Mikä on adventin ajatus?

Jeesus sanoo: "Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen" (Ilm. 3:20).

Uudessa testamentissa löytyy vain harvoja kohtia, joissa Jeesus on mennyt pois ihmisten keskeltä. Ensimmäisen kerran hänet aiottiin heittää rotkoon ruhjoutumaan kotikaupungissaan Nasaretissa (Luuk. 4:28-30). Toisen kerran hän meni pois, kun hänet aiottiin kivittää (Joh. 10:31-39). Muulloin Jeesus tuli joka kerta, kun häntä kutsuttiin.

Yhtä ahkerasti hän tulee vieläkin. Hän tulee keskelle elämäämme ja auttaa. Jos häntä ei osaa itse pyytää ja usko on heikko, hän tulee niidenkin luo ja kolkuttaa sydämen ovella päästäkseen sisälle. Riittää, ettet aja häntä pois. Anna aikaa ja anna Jeesuksen hoitaa loput. Uskalla pitää ovi edes vähän raollaan, kuuntele kolkutusta. Muista: usko on hänen työnsä Pyhässä Hengessä.

Adventti (lat.) tarkoittaa kirjaimellisesti tulemista. Jeesuksen tulemista ihmiseksi, hänen tulemistaan sanassa ja sakramenteissa ja kerran aikojen lopulla. Siinä ajatus, jota kristitty saa vaalia päivittäin - Jeesus ei mene pois, hän aina vain saapuu syntisen luokse.

Saarna 1. adventtisunnuntai 27.11.2016

”Pelasta meidät itsekkyydeltä”

Mark. 11:1-10
Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”
    Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat: (virsi 1)
     [ - Hoosianna! 
      Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
      Siunattu isämme Daavidin valtakunta, 
      joka nyt tulee! 
      Hoosianna korkeuksissa!]

Kahdesti kirkkovuodessa Jeesus ratsastaa Jerusalemiin. Ensin adventtina ja sitten palmusunnuntaina. 

Olen usein miettinyt sitä, miten kansan riemulaulu muuttui niin nopeasti Jeesusta vastaan. Yhtäkkiä hän vaihtui juhlitusta sankarista rikolliseksi, joka ristiinnaulittiin. Mitä ihmettä tapahtui? 

”Hoosianna, pelasta meidät!” 

Näin tämä hepreankielinen sana Hoosianna voidaan kääntää, pelasta meidät.

Pelasta miltä? Luultavasti jerusalemilaiset ajattelivat arkisesti omaa elämäänsä: Jeesus tulisi pelastamaan heidät roomalaisilta, jotka sortivat julmasti valloittamaansa kansaa. Jeesukseen oli ladattu paljon toiveita. Hänen uskottiin olevan messias, kansan toivoma kuningas, joka vapauttaisi Israelin. Ja kun kansa ei saanutkaan haluamaansa, Jeesus ei enää miellyttänyt. Eihän ristin rikollinen voi olla mikään Messiaamme! 

Pelasta meidät. Ihminen ajattelee luonnollisesti ensin omaa elinpiiriiään. Tuskin juutalaiset olisivat rukoilleet roomalaisten, miehittäjiensä puolesta. Toisin toimi Jeesus. Hän rukoili vielä ristilläkin surmaajiensa puolesta: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät".     

Huomaamme kansa odotuksessa ainakin kaksi piirrettä. He halusivat tehdä Jeesuksesta oman mielensä mukaisen hallitsijan. Toiseksi he käpertyivät omaan itseensä.   

Entä me? 

Mihin huudamme pelastusta? Omaan elämäntilanteeseen? Sairauteen? Työpaikan saamiseen? Parisuhteen puolesta? 

Hyviä rukouksia – kyllä – ei niissä mitään väärää ole. Mutta onko se kestävää, jos rukouksemme lähtevät aina minusta. Pelasta minut. Auta minua. Minä olen keskiössä. Nykyisin muistamme perin huonosti edes ”meitä” - kansaamme, kyläkuntaa, sukulaisia, perhettä. Kunhan Jumala nyt vaan vastaisi minulle, niin kaikki olisi hyvin. Poissa silmistä, poissa mielestä.   

Mitä jos ensin rukoilisimme naapurin puolesta? Hänen joka istuu siinä vieressä kirkonpenkissä? Tai kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneen perheen puolesta, joka värjöttelee kylmässä Suomen talvessa – eivätkö he tarvitse enemmän pelastusta kuin minä tässä ja nyt? Tai syyrialaiset lapset pommien runtelemassa Aleppossa? Tai ne vammaiset lapset Afrikassa, joiden avuksi keräämme tänään kolehdin? - Herra, auta heitä, pelasta heidät!  

Mistä tarvitsemme pelastusta?

Mitä jos rukoilisimme: pelasta meidät itsekeskeisyydeltä. Pelasta siltä, ettemme ajattelisi pelkästään itseämme. Pelasta kovuudelta ja kylmyydeltä toisia ihmisiä kohtaan. Auta heitäkin, joiden puolesta on vaikea rehellisesti rukoilla. Oma voitto ei ole elämässä tärkeintä, vaan yhteinen hyvä. Psalmissa rukoillaan: ”Taivuta sydämeni liittosi puoleen, oman voiton pyynnistä ohjaa se pois” (119:36).  

Mitä jos jatkaisimme rukoilua tällä asenteella: Jeesus, pelasta meidät niin kuin sinä parhaaksi näet. Ole sellainen Messias, joka oikeasti olet, ei sellainen, jota vaadimme. Pelasta sydämeni, tuo sinne rakkaus ja ilo. 

Näin rukoillen sydämiin saapuu kestävä joulu. Neljännen adventtikynttilän syttyessä veisaamme: ”Nyt syttyy neljäs kynttilä, jo joulu sarastaa. Me odotamme Jeesusta, hän kaikki pelastaa” (Virsi 13:4).      

”Hän kaikki pelastaa.” 

Pelasta heidät, pelasta meidät, pelasta minut. Kyse on kaikista ihmisistä, koko maailmasta. 1. Johanneksen kirjeessä on sanottu lahjamme ja tehtävämme kirkkaasti: ”Me olemme nähneet, että Isä on lähettänyt Poikansa maailmaan pelastajaksi, ja siitä me todistamme”(1. Joh. 4:14). 

Toivakan seurakunta sai puureliefin (KSML 27.11.2016)

KUVATAIDE

Esa Jokinen/Keskisuomalainen

--

Leena ja Jorma Staudinger lahjoittivat Niilo Lehikoisen teoksen Jeesus Sykarin kaivolla Toivakan seurakunnalle.

Toivakan seurakuntaelämässä pitkään vaikuttaneet Leena ja Jorma Staudinger muuttavat Mikkeliin. Jäähyväislahjaksi he ovat lahjoittaneet seurakunnalle Niilo Lehikoisen (1924–2010) puureliefin Jeesus Sykarin kaivolla.

137 senttiä korkea ja 82 senttiä leveä reliefi on vuodelta 1984. Lahjoittajien haltuun se on tullut aikoinaan Leena Staudingerin äidin, ite-taiteilija Kaarina Staudinger-Loppukaarteen kautta.

–  Lehikoinen ja anoppini tutustuivat toisiinsa yhteisissä näyttelyissä, joita he järjestivät Punkaharjun asemalla 1980-luvulla, Jorma Staudinger kertoo.

Taiteilijoiden yhteistyö johti sekä taidevaihdantaan että ostoihin.

–  Sitä kautta Lehikoisen teoksia tuli myös Staudinger-Loppukaarteen sukuun.

Niilo Lehikoinen aloitti taidemaalarina 1960-luvulla. Staudingerin keräämien tietojen mukaan hän maalasi modernia taidetta, reikäisiä ihmisiä, kuten hän itse määritteli.

Taide ei kuitenkaan Lehikoista elättänyt, joten hän meni tehtaaseen töihin. Maalaamista ja veistämistä hän ei silti jättänyt.

Puureliefien tekemisen Lehikoinen aloitti Asema-ateljeessaan vuonna 1980. Erityisesti hän keskittyi Kalevalan kuvittamiseen. Uskonnolliset aiheet olivat sen sijaan harvinaisempia.

–  Jeesus Sykarin kaivolla -teoksen lisäksi hänellä on tiettävästi yksi iso, viimeistä ehtoollista esittävä puureliefi, Staudinger sanoo.

–  Tarkempaa tietoa minulla ei siitä kuitenkaan ole.

Kalevala-aiheisillaan töillä Lehikoinen pyrki selkiyttämään kansalliseepoksen sisältöä ihmisille.

–  Ihmisen sielu tarvitsee kauneutta, Lehikoinen oli sanonut.

Lehikoisen taiteilijauran käännekohta oli Savonlinnassa vuonna 1983 järjestetty Opexpo-näyttely.

–  Siihenkin asti Lehikoinen oli ollut kelpo taiteilija, mutta vasta tuo näyttely toi hänet kunnolla esille, Staudinger sanoo.

Lehikoisen ura lähti lentoon, ja hänen töitään myytiin Yhdysvaltoihin, Saksaan, Ruotsiin ja tietysti kotimaahankin. Lehikoinen joutui palkkaamaan asemalleen töiden esivalmistelijoita, ja parhaimmillaan hänellä oli seitsemän työntekijää.

Staudinger kertoo, että heillä on myös Lehikoisen Kalevala-aiheisia teoksia.

–  Lisäksi teoksia omistaa esimerkiksi vaimoni veli Jorma Loppukaarre, joka toimi aikoinaan sekä Lehikoisen että Staudinger-Loppukaarteen mesenaattina.

–  Teoksia näkyy olevan ajoittain myynnissäkin.

Nyt lahjoitetun reliefin uusi sijoituspaikka löytyi suhteellisen helposti.

–  Ajattelimme, että varaston nurkka ei ole sille oikea paikka. Kun olemme muutoinkin yleisissä tiloissa olevan taiteen kannattajia, valikoitui seurakunta luonnolliseksi lahjoituksen saajaksi.

–  Minulle osallistuminen Toivakan seurakunnan toimintaan on ollut hieno jakso elämässä.

Toivakan kirkkoherra Panu Partanen ottaa lahjoituksen ilolla vastaan.

–  Tuntuu hyvältä, että yhteisöä muistetaan tällä tavalla, Partanen sanoo.

–  Hienoa, että seurakuntaelämällä on ollut lahjoittajille niin suuri merkitys, että he haluavat jättää meille pysyvän muiston.

Sijoituspaikka on Partasen mielestä erinomainen.

–  Seurakuntakoti toimii meillä talvikirkkona, ja reliefi on tulevaisuudessa ikään kuin alttaritaulun paikalla.

Taidelahjoitus Toivakan seurakunnalle 27.11.2016

Jeesus Sykarin kaivolla

Puureliefi (137cm x 82 x 9)

Valmistusvuosi: 1984

Taiteilija: Niilo Lehikoinen

Lahjoittajat: Leena & Jorma Staudinger
Arvo: 15 000 euroa  

Toivakan seurakunta saa 1. adventtina (27.11.2016) merkittävän taidelahjoituksen perhe Staudingerilta. Teos paljastetaan yhteisessä juhlassa srk-kodilla klo 11 alkavan messun jälkeen. Olet lämpimästi tervetullut jakamaan ilomme ja kuulemaan lahjoituksesta lisää!

Puureliefi on seurakunnalle mieluinen lahja. Se sopii seurakuntakodille tyyliltään, materiaaliltaan, kooltaan ja teemaltaan. Näyttäisi kuin se olisi tehty tähän tilaan, löytäen tiensä kotiin. Koemme syvää kiitollisuutta lahjoittajia ja edesmennyttä taiteilijaa kohtaan: "Herra palkitkoon sinulle tekosi, niin että saat täyden hyvityksen häneltä, Israelin Jumalalta, jonka siipien alta tulit etsimään suojaa" (Ruut. 2:12).

Teoksen raamatullisena aiheena on Jeesuksen ja samarialaisen naisen tapaaminen Sykarin kaivolla (Joh. 4).

Pidän henkilökohtaisesti reliefin aiheesta. Siinä ylitetään monia tuon aikakauden korkeita muureja: mies ja nainen samassa kohtaamisessa, kaksi eri uskontoa (juutalaisuus / samarialaisuus), kaksi riitaantunutta etnistä ryhmää. Jeesus rikkoi rajoja. Tämä hämmästytti myös samarialaista naista: "Sinähän olet juutalainen, kuinka sinä pyydät juotavaa samarialaiselta naiselta?" Juutalaiset eivät näet ole missään tekemisissä samarialaisten kanssa."

Uudessa testamentissa ymmärrettiin oikein Jeesuksen rajoja rikkonut missio. Hän yhdisti pakanat ja juutalaiset samaan Jumalan perheväkeen: "Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin... Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina. Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät" (Ef. 2:14-).

Aihe on hyvin ajankohtainen tämän päivän Suomessa. Eri uskonnot ja kulttuurit kohtaavat. On suorastaan kohtalonkysymys, miten etenemme näissä asioissa, minkä lähestymistavan otamme? Eikä vain Suomen, vain koko maailman osalta. Yhdistämmekö vai erotammeko ihmisiä?

Puureliefi tukee Toivakan seurakunnan linjaa - haluamme edistää vuorovaikutusta erilaisten ihmisten välillä. Tahdomme olla murskaamassa ennakkoluuloja, vihollisuuden ja pelon muureja. Kaikki kaipaamme elämän vettä, rauhaa ja iloa elämäämme. Kokoonnumme saman kaivon äärelle. Teemme sen ennemminkin ihmetellen ja kysellen kuin "kaiken" tietäen. Silloin, vain silloin, saattaa käydä niin, että muutkin pysähtyvät ja liittyvät joukkoomme. 

Rukoilemme yhdessä: "Herra, anna meille ikuisen elämän vettä!"

Jumala kaukana – miten lähestyä häntä?

Nykymallinen elämäntapa ei luonnostaan ruoki hengellisen elämän harjoittamista. On vaikea keskittyä, hiljentyä, olla rauhassa kahdenkeskin ihmistä suuremman kanssa. Niin paljon häiriötekijöitä, jotka hajottavat huomiota. Yhteisöllinen jumalanpalveluselämä on paikoin lähes lakannut. Kohta kukaan ei ole viemässä sinua Herran kasvojen eteen – ei perhe, sukulaiset tai ystävät – ellet itse löydä tietä. Hengellinen tie muodostuu kovin vaikeaksi, jos oppimista ei tapahdu arjen esimerkkien kautta eivätkä muut kulje kanssasi. Yksin on kehno ponnistaa. 

Jumalan kanssa seurustelu on ikään kuin verrattavissa jokavuotiseen näytelmään uudenvuoden jälkeen: salit täyttyvät kuntoilijoista, jotka lupaavat treenata ja hoitaa itseään. Tunnistan itsessäni saman piirteen: kuinka monesti olenkaan luvannut ottaa itseäni niskasta kiinni ja hoitaa hengellisyyttäni säännöllisesti! Vähän aikaa sitä jaksaa, mutta sitten hyvä tapa jää – niin kuin se uusi urheiluharrastuskin. Pettymys tulee vastaan viimeistään silloin, kun sielu lyö tyhjää. Harjoittelemattomuus on jättänyt jälkensä. 

Tunne siitä, että Jumala on kaukana, ei ole taudin syy vaan sen oire. Muutos ei ole tapahtunut hetkessä. Kun yhteydenpito ylöspäin hiljalleen kuivuu, koemme Herran etäisenä. ”Jumala on kaukana”, ajattelemme. Vastoinkäymiset ja pettymykset saattavat syventää kuilua. Heräämme hetken kuluttua siihen, että kysymme itseltämme: "Olenkos minä Jumalan lapsi enää ollenkaan?" 

Mitä tehdä? Miten lähestyä Jumalaa? 

Olen kerännyt tähän muutamia keinoja ja ajatusmalleja, jotka ovat auttaneet minua. Toivon, että niistä olisi sinullekin hyötyä.

1) Tekeminen on huono sana suhteessa Jumalaan. Hänen eteensä tullaan lepäämään, ei suorittamaan. Aloita siitä, että tuot kipusi ja tuskasi hänen eteensä, uskalla kapinoida. Hän kestää kyllä palautteen. Muista: sinun kokemuksesi on aito, sille pitää olla rehellinen!

2) Silloin kun on paha olla, silloin on paha olla. Saat luvan kipuilla hengellisesti. Jos Jumala tuntuu kaukaiselta, sitten hän on sitä kokemuksesi mukaan. Olisi virhe näytellä, että suhde häneen olisi ”vimpan päälle” kun se ei sitä ole. Muista: kipeästä kokemuksestasi voi olla hyötyä myöhemmin muille.        

3) Kerro Jumalalle, että koet hänen olevan kaukana. Pyydä häntä lähestymään sinua. Anna hänelle lupa vaikuttaa sinussa ja elämässäsi. Muista: älä kuitenkaan tee Jumalan läheisyydestä uskosi mittaria.     

4) Ymmärrä, että Jumalan poissaolon kokemus nousee omasta näkökulmastasi. Aistimme ja ymmärryksemme ovat vajavaisia, emme voi niillä tavoittaa näkymätöntä maailmaa. Jumala ei ole kaukana, vaikka saatamme niin kokea. Jumalan lupaukset pysyvät voimassa pimeinäkin hetkinä. Isä oli Jeesuksen kanssa ristillä, hän on sinunkin kanssa kärsimyksissä. Muista: usko on Jumalan työ meissä, emme voi sitä itse ansaita.   

5) Jos rukous ei kulje eikä Raamatun lukeminen maistu, älä pakota niitä. Jumala ei ole mihinkään lähdössä, vaikka armovälineet olisivat niukoissa kantimissa. Ole kärsivällinen. Vaali yhteyttä seurakuntaan (ehtoollinen) ja muihin kristittyihin jaksamisesi sekä mahdollisuuksiesi mukaan. Puhuminen on aina hyvästä, yksikin luottokuuntelija riittää. Muista: ”Anna tiesi Herran haltuun, turvaa häneen. Hän pitää sinusta huolen!” (Ps. 37:5).

6) Kun hengellinen vointi paranee, yritä löytää päivittäisiä rutiineja. Mitä hengellistä voit tehdä aamuin tai illoin? Ristinmerkin? Rukouksen? Lukea Päivän Tunnussanan? Kuunnella hartauden Yle-Areenasta? Käydä messussa kerran kuukaudessa? Aloita pienestä, sitoudu siihen mihin kykenet. Jumalan sanalla ja ehtoollisella on suurempi voima kuin ymmärrämme. Hengellinen harjoitus auttaa. Muista: Varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua.

7) Kristityn elämä on taistelua. Tämä näkyy eritoten hengellisellä kentällä, taistelu ei siis lähtökohtaisesti yllätä. Uskon ja epäuskon kamppailu on totta. Rukoile Pyhän Hengen suojaa. Rukoile Herran läsnäoloa. Olen kokenut henkilökohtaisesti helpotusta, kun olen rukoillut Jeesuksen nimessä ja veressä pahan voimia vastaan. Vaikka hengellinen maailma on käsittämätöntä ja lapselliseksi leimattua, en epäile sen olemassaoloa. Pelotteluvälineenä henkimaailmaa ei tule kuitenkaan käyttää. Jeesus on voimista väkevin. Kuten terveyttä saa rukoilla, niin myös mielenrauhaa, ajatusten selkeyttä ja myönteisempää mieltä. Muista: ”Me vangitsemme kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle” (2. Kor 10:5).     

8) Jumalan läsnäolo toteutuu kerran täydellisesti. Meillä on toivo taivaasta, paikasta, jossa Jumala on keskellämme vielä syvemmin. Kaikki ei tule täällä valmiiksi, ei Jumalan tunteminenkaan. Ajallinen aika vierähtää nopeasti, huomisesta ei kukaan tiedä. Siksi emme voi ottaa suurempaa huolenaihetta kuin pieni ihminen pystyy kantamaan. Kristuksessa ei ole häviäjiä. Perille pääsevät nekin, jotka eivät voi uskon saavutuksilla kehua. Ne jotka eivät koe Herran läheisyyttä yhtä vahvasti kuin toiset. Se mikä on meille tappio, on voitto Jeesuksen ristissä ja ylösnousemuksessa. Muista: ”Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja, ja tiedät lääkkeen kaikkiin haavoihin. Jos luoksesi en pääse voittajana, saan tappioni tuoda kuitenkin (Virsi 289:1).

Lopuksi: Hengellinen elämä ei ole mikään matemaattinen yhtälö tai insinööritieteen luomus. Siihen ei voi laatia samanlaista ohjelmaa kuin kuntosalille. Pelastuksemme ei riipu siitä, osaammeko nyt varmasti kulkea "step-by-step" -ohjeistuksen mukaan. Mutta samalla on todettava: aivan kuten insinööri miettii koneensa toimintaa ja urheilija harjoituksiaan, mekin voimme kristittyinä tehdä valintoja, jotka rakentavat meitä hengellisesti ja auttavat taivastiellä. Kukaan ei kadu kuolinvuoteellaan sitä aikaa, jonka on eläessään Jumalan kanssa viettänyt. 

"Aatteleppa omalle kohalles!"

Jokapäiväisiin moraalikysymyksiin hyvä ohje on: "Aattelepa ite, omalle kohalles."

Sitä voi vahvistaa  Jumalan sanalla, joka kertoo miten lähimmäisen kokemusmaailmaan tulee suhtautua: "Tosi ystävä ei jätä ystävää ahdinkoon -- joka niin tekee, hylkää myös Kaikkivaltiaan" (Job 6:14).

Mikäli siis Raamatulla lyödään päähän, kiusataan ja hylätään, kyseessä on selän kääntäminen Jumalalle. Ja lähimmäiselle. Ihmisoikeuksia ei voi talloa yksittäisillä jakeilla eikä muutenkaan. Etsi sellaisten seuraa jotka ottavat sinut vastaan sellaisena kuin olet eivätkä yritä sinua muuttaa. Tahtovat sinulle samaa hyvää kuin itselleen. 

Missä rakkaus, siellä Jumala.

Saarna 25. sunnuntai helluntaista 6.11.2016

Matt. 9:18-26
Kun Jeesus vielä puhui heille, sinne tuli eräs synagogan esimies. 
Hän kumartui maahan Jeesuksen edessä ja sanoi: ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.” Jeesus nousi ja lähti miehen mukaan, ja opetuslapset seurasivat häntä.
    Silloin Jeesusta lähestyi muuan nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua. Hän näet ajatteli: ”Jos vain saan koskettaa hänen viittaansa, minä paranen.” Jeesus kääntyi, näki naisen ja sanoi: ”Ole rohkealla mielellä, tyttäreni, uskosi on parantanut sinut.” 
Siitä hetkestä nainen oli terve.
    Kun Jeesus tuli esimiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän ihmisjoukon, hän sanoi: ”Menkää pois! Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu.” Hänelle naurettiin. Mutta kun väki oli ajettu ulos, Jeesus meni sisään ja otti tyttöä kädestä, ja tyttö nousi. 
Tästä levisi tieto koko sille seudulle.

Kun luin evankeliumin saarnaa valmistellessa, ensimmäiseksi tuli mieleen ristiriitaiset tunteet. Niin monet rukoilevat paranemistaan sairauksistaan mutta Jeesus ei tunnu auttavan. Eilenkin pyhäinpäivänä luettiin 41 vainajan nimet, joiden kohdalla rukouksia ei oltu varmasti säästelty, mutta silti kuolema otti omansa. Jeesus herätti kuolleista synagogan esimiehen tyttären ja auttoi verenvuodosta kärsivää naista, mutta missä hän on nyt parantavine käsineen? Vaikeassa elämäntilanteessa pitkään olleiden on raskasta omistaa evankeliumin ihmeet kohdalleen.   

Koettelemuksissa, erämaavaelluksessa, voi käydä niin, että löytää itsensä Jeesuksen pilkkaajien joukosta. Kun Jeesus ei tunnu auttavan, usko horjuu. Puheet ihmeitä tekevästä Jumalan Pojasta epäilyttävät. Ennen pitkää huomaa ivallisen ajatuksen leviävän mieleen, sitten huulilleen ja lopulta kuuluu ilkikurinen naurahdus: ”Hänkö muka minua auttaisi, pah!” Tilanne on vastaava kuin evankeliumissa: ”Kun Jeesus tuli esimiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän ihmisjoukon, hän sanoi: ”Menkää pois! Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu.” Hänelle naurettiin.”

Jeesus ei auta. Häneen ei voi luottaa. Ei hän ihmeitä tee. 

Tätä ajatusta mielemme syöttää. Saatanan suurin valhe on saada meidät uskomaan kaikkeen tähän. Jumala on heikko. Hän ei välitä. Tilanteesi ei muutu. Jumalaan ei kannata turvautua, vaan ainoastaan itseensä luottaa. 

Tällainen ajattelu vie meidät epätoivoon. Tarvitsemme Sanaa, rukousta ja sakramentteja taistellaksemme sitä vastaan. Jumalan lupauksiin tarttuminen on tärkeää. Muistamme ensimmäisen käskyn ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Tästä Luther opettaa: ”Tämän käskyn tarkoituksena onkin vaatia oikeaa sydämen uskoa ja luottamusta, joka kohdistuu ainoaan oikeaan Jumalaan ja riippuu yksin hänen varassaan. Tämä merkitsee: Pidä huoli, että annat yksin minun olla Jumalasi etkä milloinkaan etsi ketään muuta. Toisin sanoen: Odota hyvää, jota kaipaat, minulta ja etsi sitä minun tyköäni, ja mikäli kärsit onnettomuutta ja hätää, tule minun turviini ja pysy luonani. Minä annan sinulle mitä tarvitset ja autan sinut kaikesta hädästä, kunhan vain et anna sydämesi kiintyä muuhun etkä levätä missään muussa.” 

”Odota hyvää, jota kaipaat.”

Lähestymme Jeesusta synagogan esimiehen mielenlaadulla, polvistumme ja luotamme hänen apuunsa: ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.” Tai lähestymme vaivihkaa Parantajaa, kuten verenvuodosta kärsinyt nainen: ”Jos vain saan koskettaa hänen viittaansa, minä paranen.”  

Mutta syntyikö usko synagogan esimieheen ja naiseen ihan itsestään? En usko. Evankeliumi alkaa sanoilla ”Kun Jeesus vielä puhui heille...” Jeesus saarnasi, se oli hänen tehtävänsä. Samassa Matteuksen luvussa hän sanoi halvaantuneelle: "Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi." (9:2), tulevalle opetuslapselle Matteukselle Jeesus sanoi ”Seuraa minua" (9:9) ja aterialla hänen luonaan ”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä” (9:13). Lopuksi hän kertoi olevansa sulhanen ja uusi viini, jota ihmiset kaipaavat. Hän oli odotettu Messias.

Nämä kaikki tapahtumat ja Jeesuksen saarnan keskeytti hätääntynyt isä ja sairas nainen. Mutta he molemmat olivat sanan alla. He olivat taatusti kuulleet Jeesuksen opetusta. Jumalan sana synnytti uskon, jolla he tarttuivat Jeesuksen apuun. ”Jeesus on rauha, Jeesus on Messias, hän on Jumalan apu! ”, he ajattelivat. Heidän uskonsa sai katetta ja pyyntö kävi toteen. 

Tästä syystä Jumalan sana on niin tärkeää. Sanan kirkkoa, luterilaisuuden tunnusmerkkiä, on aiheellista korostaa. Sanaan kiinnittyen jaksamme uskoa tämänkin lupauksen todeksi: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen” (Room 8:28).    

”Kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa.” Tartutaan tähän sanaan kiinni. Se on totta, kun otamme sen Herralta vastaan. Jumalan sana lohduttaa, poistaa epäuskoa. Siirrymme Jeesuksen ivaajista hänen puolelleen.  

Kuolleista herätetty tytär kuoli, jos ei muuten niin korkeaan ikään. Niin kävi hänen isälleen, äidilleen, sisaruksilleen. Samoin kävi verenvuodosta parantuneelle naiselle, tuli päivä jolloin hänet kutsuttiin taivaan kotiin. 

Parantumisemme ei tähtää pelkästään ajalliseen parantumiseen. Se ei ole ratkaisevin. Olennaisinta on kokea armo, antaa parantumisen alkaa tässä ajassa ja sallia Jumalan viedä sen päätökseen tulevassa. Suurin paraneminen ja ihme on, kun syntinen uskoo. Taivaassa ei epäuskoa ja sairautta ole. Niin kuin Jeesus herätti pienen tytön, hän on herättävä omansa viimeisenä päivänä. Kertomus toimii esikuvana tulevasta, Jeesukseen uskovalla on ikuinen elämä: ”Ja lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki. Minun Isäni tahtoo, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on ikuinen elämä. Viimeisenä päivänä minä herätän hänet” (Joh 6:39-40).  

Saarna pyhäinpäivä 5.11.2016

Hepr. 11:13–16
Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.

Eräs pappi jututti poikaporukkaa. Hän kysyi heiltä: ”Pojat, haluatteko päästä taivaaseen?” ”En kyllä minä!”, sanoi pojista nuorimmainen. Pappi oli tyrmistynyt: ”Etkö halua taivaaseen kun kuolet?” Tähän poika: ”Ai sitten kun mä kuolen, joo niin, toki silloin haluun taivaaseen. Mä kun luulin, että me ollaan menossa sinne porukalla just nyt!”

Kuolema on meille arka aihe. Mutta niin on taivaskin. Taivas tuntuu kaukaiselta. Ehkä ajattelemme, että se on hyvä varavaihtoehto tälle elämälle, mutta kuulostaa jotenkin tylsältä ja etäiseltä. Sitä murehditaan kun aika on. Jaamme nuoren pojan tunteen: ”Taivaaseen on toki kiva päästä, mutta ei se tällä hetkellä oikein kiinnosta. Täällä on vielä ihan liiaksi tekemistä ja koettavaa.” 

Taivaasta ei yleensä puhuta asiana, joka olisi päämäärämme. Olen kuullut, että lähes satavuotiasta ja sairasta ihmistäkin on toppuuteltu näin: ”Höpsis, älä vielä taivaasta puhu, eihän sen aika vielä sinulle ole!”

Milloin on aika puhua taivaasta? Nyt on.  Tänä pyhäinpäivän iltana, tässä hetkessä. Taivas on keskellämme. 

Kun oli pappina Maaningalla, hätkähdin yksissä hautajaisissa. Vainajan sukulainen – pitkän linjan uskollinen kristitty – sanoi minulle muistotilaisuudessa: ”Kuule Panu, minulla on jo taivaassa enemmän perhettä ja ystäviä kuin täällä maan päällä. Taivas alkaa tuntua kodilta, joka päivä enemmän.”

Elämänvaiheemme, etenkin menetykset, saavat pohtimaan taivasta. Elämän rajallisuus, se että vanhenemme, laittaa miettimään. Mutta pohdimmeko näin vasta kun on pakko? Eikö taivas pitäisi olla kristityillä mielessä usein, koti jonne kerran riemuiten mennään?  

Päivän saarnateksti avaa hienoja näköaloja. Siinä kerrotaan Abrahamista, Saarasta, Iisakista ja Jaakobista, jotka taivalsivat keskellämme aikoja sitten. Heistä kerrotaan: ”Uskovina nämä kaikki kuolivat.” 

Ilman uskoa emme voi nähdä. Ilman uskoa emme kykene ymmärtämään mitä on elämä, kuolema ja taivas. Usko on välttämätön matkaeväs. Se on kartta, matkalippu ja matkakumppani. Jeesus on perille vievä tie.     

Usko on Jumalan lahja. Silmät jotka näkevät, korvat jotka kuulevat, sydän joka ymmärtää. Pyhä Henki synnyttää uskon Jeesukseen, kuoleman voittajaan. Kiitämme Pyhää Henkeä, että hän on herättänyt meissä uskon ja varjelee siinä loppuun asti: ”Tule, Pyhä Henki, tänne, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.”  

Abraham ja kumppanit tahtoivat omistaa uskon. He tervehtivät sitä iloiten: ”Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.”

Tervehdimme Jumalan lupauksia iloiten. Silloinkin kun elämä koettelee, luotamme siihen, ettei Herra hylkää. Hän pitää kiinni lupauksistaan. Odotuttaa mutta pitää sanansa.
  
”...tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.” 

Vieraita ja muukalaisia. Tuntuuko maailma vieraalta? Kuin että joskus olisi muukalainen maan päällä? Kristillisesti katsottuna tämä on terve tunne. Pysyvä kotimme ei ole täällä. Siksi kirkossa puhutaan taivaasta. Voi olla, ettei tätä puhetta kohta muualta kuulekaan. Jumalanpalveluksissa kuulee kotoista sanomaa. Koti-ikävän saa tunnustaa, kukaan ei toppuuttele: ”Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata.”  

Taaksepäin emme voi palata. Ajoittain on hyvä vilkaista peruutuspeiliin, katsoa miten elämä on mennyt, mutta siihen ei kannata jumittautua. Katsomme eteenpäin. Parempaa on edessä. Emme oikein ymmärrä mitä se voi olla, mutta se on enemmän, paljon enemmän. Samalla kun iloitsemme elämän lahjasta ajattelemme Abrahamin, Saaran, Jaakobin sekä muiden pyhien tavoin: ”Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata.”

Saarnatekstimme päättyy: ”Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.”

Kotona ei ole tylsää. Se on ykkösvaihtoehto kun sen näemme. Jumala ei häpeä omiaan. Hän on valmistanut meille iäisen majan. Kaikki on valmiina. 

42 kynttilää palaa edessämme. Moni rakkaimmistamme on päässyt perille. Taivas alkaa tuntua kodilta.