Toivakan seurakunnalle testamenttilahjoitus (PaikallisUutiset 16.12.2015)

Toivakan seurakunta on saanut merkittävän testamenttilahjoituksen. Seurakunnalle on lahjoitettu yli 30 hehtaarin metsätila Toivakasta, joka on perunkirja-arvoltaan 137 000 euroa. Lahjoitus on saanut lainvoiman.

Kirkkoherra Panu Partanen kommentoi uutista:

"Lahjoitus pistää mielen kiitolliseksi ja nöyräksi. Testamentti tuli edesmenneeltä seurakuntalaiseltamme. Ihastelen lahjoittajan avaraa sydäntä. Kovalla työllä ja säästäväisyydellä hankittu omaisuus saa nyt auttaa sitä yhteisöä, johon hän itse kuului ja jonka toiminnan hän koki tärkeäksi. Tämä on yksi tapa rakastaa seurakuntaa. Arvostan tätä lahjoitusta suuresti, etenkin kun tunsin lahjoittajan henkilökohtaisesti. Teko on ollut minulle väkevä saarna metsien keskeltä ja veteraanisukupolvelta. Lahjoittajan muisto elää ja huomioimme sen, vaikka perikunnan pyynnöstä emme julkaise hänen nimeään." 

"Tulevaisuudessa tällaisilla lahjoituksilla on entistä merkittävämpi rooli seurakuntien resurssien pienentyessä. Nytkin lahjoitus on Toivakan seurakunnalle merkittävä, olemme kamppailleet tiukan talouden kanssa vuosikausia. Yhtenä osana testamentti keventää paineita. Ensi vuoden talousarvio näyttää noin 30 000 euroa alijäämäiseltä. Aiempina vuosina olemme kuitenkin lopulta päässeet positiiviseen tulokseen, näin näyttäisi käyvän tänä vuonna ja uskon niin tapahtuvan myös ensi vuonna. Terveeseen huoleen syytä tietenkin on, mutta se ei saa lamaannuttaa."

"Olennaista on elävä toiminta, joka ei ole pelkästään rahasta kiinni. Olemme Toivakassa olleet luovia ja kehitelleet kaikkea uutta sekä saaneet seurakuntalaiset mukaan. Meillä on loistavat työntekijät ja luottamushenkilöt, lämpimät ja ennakkoluulottomat seurakuntalaiset. Väittäisin, että toimintamme kilpailee määrällisesti ja laadullisesti monen suuremmankin seurakunnan kanssa vähintään tasapäin."

"Olemme myös Somessa suuri seurakunta. Seurakunnan väkiluku on alle 1900 henkilöä, mutta seuraajia Facebookissa lähes 700. Se on Suomen top-kympissä kaikki seurakunnat huomioiden, kova saavutus. Vaikutamme kokoomme nähden hyvin paljon.”

”Toivakan seurakunnassa kehitetään jumalanpalveluselämää seurakuntalaislähtöisemmäksi. Tämä tarkoittaa ponnistamista ruohonjuuritasolta: seurakuntalaisten lahjoista ja osallistumisesta käsin. Vuonna 2016 perustetaan jumalanpalvelusryhmiä, joissa työntekijät, luottamushenkilöt ja muut seurakuntalaiset suunnittelevat ja toteuttavat messuja yhdessä. Näin messuista tulee rikkaampia ja omakohtaisempia, yhteisöllisyys kasvaa. Ympäri Suomen kuuluu rohkaisevia esimerkkejä siitä, miten koko seurakunnan ilme on muuttunut, kun jumalanpalvelusta on avattu entistä suuremmalle seurakuntalaisjoukolle.”

”Lapuan hiippakunta on hankkinut käyttöönsä Jäsen 360 -tutkimusdatan. Sen avulla on mahdollista tutkia, miten toivakkalaiset suhtautuvat kirkkoon ja sen arvoihin. Kun tiedämme lisää paikkakuntamme väestön asenteista ja arvoista, toimintaa voidaan kehittää ja ohjata. Jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan, mitä aineistosta löytyy ja mikä on sen pohjalta nousevan koulutuksen anti. ”

”Kaiken kaikkiaan elämme haasteellisia mutta mielenkiintoisia aikoja. En voisi kuvitella hienompaa paikkaa olla vaikuttamassa ja tekemässä yhdessä kuin Toivakan seurakunnassa ja sen kirkkoherrana”, Panu Partanen kiitollisena päättää.

Ilmoitus Toivakan seurakuntien yhteistyön päättymisestä (PaikallisUutiset 28.1.2015)

Useissa medioissa on nostettu esiin Toivakan seurakuntien yhteistyön päättyminen. Vahvistamme, että tältä osin tieto on oikea. Tahdomme kuitenkin vielä korjata muutaman väärinymmärryksen ja kehottaa kaikkia toistensa mielipiteiden kunnioittamiseen.

Elämässä tulee ristiriitoja, suurempia ja pienempiä. Koska meillä on erilaisia näkökantoja, kitkaa syntyy. Tällä erää Toivakan seurakuntien vastuuhenkilöiden näkemykset raamatuntulkinnasta ja eettis-moraalisista kysymyksistä ovat liian suuret, jotta läheistä yhteistyötä voitaisiin jatkaa. On aikalisän paikka.      

Katsomme, että seurakuntien toiminta on ollut suoraselkäistä: molemmat ovat uskollisia omalle näkemykselleen ja pitävät siitä kiinni. Tätä rehellisyyttä on syytä kunnioittaa.

Julkinen keskustelu tavoittaa harvoin kaikkea sitä, mitä henkilökohtaisissa kohtaamisissa sovitaan. On totta, että yhtenä eron syynä ovat poikkeavat käsitykset samaa sukupuolta olevien parisuhteista ja homoseksuaalisuudesta yleensä. Paikallisilla tapahtumilla on ollut kuitenkin suurempi merkitys kuin valtakunnallisilla. Eduskunnan äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista ei suoranaisesti ollut ongelman ytimessä, vaikka ajallisesti se sijoittuikin samaan yhteyteen. Opilliset erot juontavat syvemmälle: ne eivät ole syntyneet yhdessä yössä, vaan pitemmän ajanjakson kuluessa.   

Toisena tarkennuksena nostamme esiin sen, että kaikki ovat tervetulleita molempien seurakuntien tilaisuuksiin. Joistakin kirjoituksista on saanut kuvan, että etenkin helluntaiseurakunta olisi asettanut ehtoja sille, ketkä heidän joukkoonsa saavat tulla. Tämä ei pidä paikkaansa. Molemmat seurakunnat  sitoutuvat ihmisten tasaveroiseen kohteluun toiminnassaan ja muissa ihmiskohtaamisissa. Uskomme, että jokainen ihminen on Jumalan kuva, sellaisenaan ainutlaatuinen ja äärettömän arvokas.      

Martin Luther King on todennut: ”Ihmistä ei mitata sillä, millainen hän on hyvinä ja helppoina aikoina, vaan millainen hän on haasteiden ja vaikeuksien edessä.”

Kristittyjen yhteys on Toivakassa haastettu. Se, miten tämän asian kanssa elämme, on meistä kiinni.  Todellista lähimmäisenrakkautta on tulla toimeen silloin, kun tunteet ja ajatukset kuljettavat meitä kauemmaksi toisistamme. Siinä sydäntämme mitataan. Iloitsemme, että seurakuntien välinen keskusteluyhteys on säilynyt. Luotamme edelleen Jumalan johdatukseen asiassa.

Panu Partanen                                  Miika Huotari

kirkkoherra                                       pastori

Toivakan seurakunta                         Toivakan helluntaiseurakunta

Hartauskirjoitus - Kiitoksen aika (PaikallisUutiset 30.4.2014)

Kirkkohallitus palkitsi viime viikolla Toivakan seurakunnan, koska se on kehittänyt omaa seurakuntatyötään ennakkoluulottomasti, esimerkillisesti ja luovasti. Palkinto on kunnianosoitus koko Toivakan seurakunnalle ja sitä myöten koko paikkakunnalle. Saamme olla ylpeitä. On kiitoksen aika.     

Kiitollisuus on kristinuskon johtava teema. Se kuuluu uskoon. Samalla se on nöyryyden ilmaus. Hepreankielessä kiitollisuus kuvataan sanalla hoda’ah. Se on samaa juurta kuin sana tunnustus. Kun kiitämme, annamme tunnustuksen. Tunnustamme, että olemme riippuvaisia toisistamme. Tunnustamme, että toisilla on taitoa ja sydäntä, joka hyödyttää meitä kaikkia. Tunnustamme, että toisten työpanos johtaa elämänlaatumme paranemiseen.  

Tällä kertaa on oikein, että me toivakkalaiset jälleen tunnustamme seurakunnan merkityksen. Tunnustamme, että meillä on taitavat ja innokkaat työntekijät. Nostamme esiin aktiiviset vastuunkantajat, joita löytyy luottamushenkilöistä. Näemme, että seurakuntalaiset osallistuvat ja tekevät palvelutyötä niin kirkonmäellä kuin kotona arjessaan. Olethan muistanut kiittää ja sanoa sen ääneen? Olethan omistanut huomionosoituksen myös omalle sydämellesi?

Toivakan seurakunta puolestaan tunnustaa, että tarvitsemme kaikkia yhteistyökumppaneitamme. Yksin emme saisi samaa aikaan. Olemme kiitollisia helluntaiseurakunnasta, kunnasta ja kaikista järjestöistä, joiden kanssa teemme työtä paikkakuntamme parhaaksi. Kiitos. Jumalan sana on jo tullut todeksi: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne” (Jer 29:7).  

Suurin kiitos kuuluu kuitenkin toisaalle. Tunnustamme Jumalan työn. Elämämme on parempaa kiitos Jeesuksen Kristuksen, hänessä on toivomme ja ilomme. Jumalalta tulee kaikki elämme hyvä. Olemme hänen armostaan ja rakkaudestaan riippuvaisia. Joka hetki. Siksi on oikein tunnustaa: ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on, maanpiiri ja ne jotka siinä asuvat” (Ps 24:1).    

Vanhassa hengellisessä harjoituksessa mainitaan ääneen oman elämän siunaukset. Tämä on terveellinen harjoitus. Ne luetellaan rukouksessa yksitellen Jumalan eteen ja sanotaan kiitos. Tämä harjoitus on tärkeä varsinkin tänä aikana, jolloin oletamme, että meille automaattisesti kuuluu terveys, onni ja joka ikinen mukavuushyödyke. Kiitos jää vähemmälle – miksi ketään tästä kiittämään? Toimikaamme toisin. 

Olethan muistanut laskea siunauksesi? 

Hartauskirjoitus - Kuollut vai elävä kirkko? (PaikallisUutiset 16.10.2013)

Lähetystyö on kirkon ydin. Se lähtee kaste- ja lähetyskäskystä, jonka Jeesus antoi omilleen. Näin ollen lähetystyö on jokaisen kristityn asia, se koskettaa meitä kaikkia. Onko ylipäätänsä mahdollista olla kristitty, jos sydän ei pala lähetykselle?

Eräs taiteilija halusi maalata teoksen aiheesta ”kuollut kirkko.” Hän meni hautausmaalle ja hautauskappeliin tutkimaan aihepiiriä. Hän näki kauniin alttarin, kynttilät, upeat kultaukset ja lasimaalaukset. Mahtavat urut kohosivat korkealle kattoon asti. Luonnonkukat olivat juuri vaihdettu, kappeli oli kauttaaltaan siistitty. Kaikki oli viimeisen päälle. Rahaa ei ollut säästetty kustannuksissa. Taiteilija pohti koko ajan mielessään, mitä kuollut kirkko tarkoittaa. Kaikkea runsautta ihmetellessään, hän näki yhden esineen, joka ammotti tyhjyyttään. Se oli lipas, jonka päällä luki suurilla kirjaimilla LÄHETYSTYÖ. Ei seteleitä, ei kolikkoja. Ainoastaan tyhjä, eloton lipas. Silloin taiteilija tiesi heti, mistä aiheesta hän tulisi teoksensa maalaamaan. 

Kirkko ilman lähetystyötä on ”kuollut kirkko.” Jos tahdomme pysyä elävinä, tiedämme mitä tulee tehdä. Tarvitaan rukousta ja rakkautta, ajan ja varojen uhraamista. Jos pysymme Jeesuksessa ja hänen käskyissään, hän pysyy meissä. Silloin rakentuu kaunis teos, elävä Kristuksen ruumis. 

Pidetään kirkko elävänä, sovitaahan näin?

Mielipidekirjoitus - Kirkko ilman rukousta? (Kotimaa 13.11.2012)

Osallistuin hiljattain Kirkon palvelukeskuksen (Kipa) koulutukseen. Pettymyksekseni kurssin hengellinen anti oli ohut, tai paremminkin: sitä ei ollut lainkaan. Ei sanaakaan kirkon ydintehtävästä, ei yhteistä rukousta, virrenveisuuta, ei ainuttakaan näkyvissä ollutta kristillistä symbolia. Päätösvirsi sentään veisattiin allekirjoittaneen aloitteesta, muuten sekin olisi unohtunut. 

Mietin vakavissaan, olikohan Herramme lainkaan paikalla: ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”

Talous- ja henkilöstöhallinnon kurssille osallistui myös kirkkoherroja. Miksei heitä pyydetty johtamaan hartautta? Ensimmäisen päivän ilta oli täysin vapaa. Eikö olisi voinut järjestää viikkomessua yhteistyössä Oulun seurakuntien kanssa? Sellaista joka olisi ollut kaikille avoin ja kirkollisissa ilmoitettu?

Kirkon palvelukseen tulee esimerkiksi Kipan kautta paljon ihmisiä, joilla ei ole seurakunnallista kokemusta. Tervehdin tätä kehitystä iloiten. Samalla herää kuitenkin huolenaiheita. Onkohan perehdytyksessä unohdettu puhua kirkon ytimestä, johon myös yhteinen rukouselämä kuuluu? Voiko Kipa tai muukaan kirkon toimiala kehittyä ilman jumalanpalvelusyhteyttä? Kokisimmeko vähemmän tuskaa näinä murroksen aikoina, jos ammentaisimme yhdessä voimaa ylhäältä?

Mikäli kirkollisen kurssin vetäjä on itse epävarma hartauden johtamisessa tai ei koe sitä omakseen, aina voi pyytää muita apuun. Osallistujista löytyy hengellistä osaamista mielin määrin. Ei ole mitään syytä jättää hartauksia väliin. Olipa kurssi suunnattu sitten papeille, talouspäälliköille tai kiinteistötyöntekijöille, Sana ja rukous kuuluvat siihen – tavalla tai toisella. Tämä on hyvä tiedostaa kaikilla kirkollisilla tasoilla. Rukoilematon kirkko, kuollut kirkko.

Tässä piilee yksi kirkkomme perusongelma. Jos ne ihmiset, jotka askaroivat seurakunnan asioiden kanssa työkseen päivittäin, eivät liity yhteiseen rukoukseen, voidaan pikkuhiljaa laittaa lappua luukulle. Ei tarvitse odottaa seuraavaa kirkon nelivuotiskertomusta huomatakseen, että kirkkomme alamäki jatkuu. Kun seurakuntien työntekijöiden arki täyttyy kaikesta muusta kuin hengellisestä perustehtävästä, siitä on hankala jakaa elämän leipää sitä kaipaaville. Tyhjästä astiasta on paha nyhjäistä. Miksi yhteinen rukouselämä on niin vaikeaa? Miksi entistä enemmän kuulee seurakunnallisesta toiminnasta, josta puuttuu rukous? Miksi emme luota ehtoollisyhteyden ihmeitä tekevään voimaan?

Hartauskirjoitus - Kolmiyhteinen Jumala (PaikallisUutiset 6.6.2012)

”Jumalan Kolminaisuuden kieltäminen vaarantaa pelastuksesi, Jumalan Kolminaisuuden ymmärtäminen vaarantaa mielenterveytesi.” 

Näin on sanonut Martti Luther. Hänen näkemyksensä kertoo paljon: kolminaisuusoppi on kristinuskon ydintä, mutta samalla sitä on mahdotonta ihmisjärjellä ymmärtää. Siitä tulee puhua, mutta tilaa on jätettävä salaisuudelle.

Jumala on yksi. Hän toimii Isänä, Poikana ja Pyhä Henkenä. Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Isänä Jumala on luonut kaiken ja pitää yllä luomakuntaa, Poikana hän on tullut Jeesuksessa kaltaiseksemme pelastamaan meidät ja Pyhänä Henkenä hän on läsnä keskellämme yhdistääkseen meidät Poikaan ja Isään. 

Emme voi täydellisesti tavoittaa Jumalaa sanoillamme tai opeillamme. Tavoitamme hänet ainoastaan hänen tekojensa kautta. Kolminaisuus ei ole suoraa kuvausta Jumalasta vaan ennen kaikkea ilmausta hänen hyvistä töistään. 

Toivottavasti saamme kesällä nauttia auringonpaisteesta ja virvoittavista lähteistä. Niistä löytyy myös vertauskuvat kuvaamaan Kolmiyhteistä Jumalaa. 

”Jumala on aurinko...” (Ps 84:12). Auringosta lähtee valoa ja säteitä. Valoa ei voi erottaa säteistä eikä kumpaakaan auringosta. Samoin Jumala lämmittää meitä yhtenä Jumalana: Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. 

”Virraksi paisuu viisauden lähde...” (Snl 18:4). Jäätyneessä kaivossa, virtaavassa vedessä ja vesihöyryssä on kaikissa samaa vettä mutta eri olomuodoissa. Niitä ei voi erottaa toisistaan, alkuperä on sama. Näin tänäkin suvena Jumalan armo virtailee luoksemme luomakunnassa, uskossa Vapahtajaan ja Pyhän Hengen yhteydessä seurakunnassa.

Kumpikaan vertauskuvista ei vastaa Kolmiyhteistä Jumalaa sellaisenaan. Tällaista vertausta ei maanpäältä löydykään! Saamme kuitenkin tutkailla ja kiittää Jumalaa hänen ihmeellisistä teoistaan. Sanassaan, Raamatussa, hän on kertonut meille itsestään riittävästi. Olemme joka tapauksessa nöyriä hänen suuruutensa edessä. John Wesley on sanonut: ”Tuokaa ensiksi luokseni kastemato joka ymmärtää ihmistä, sitten lupaan tuoda teille ihmisen joka ymmärtää Kolmiyhteistä Jumalaa.”

Hartauskirjoitus - Jumalan työvälineet (PaikallisUutiset 15.2.2016)

”Me olemme Jumalan työtovereita.” Näin kirjoittaa Paavali Korintin seurakunnalle. Ajatus on huikea – mekö Jumalan työtovereita?

Tämä on joka tapauksessa raamatullinen ajatus. Eikö seurakunnissa avautuisi uusia näköaloja jos tämä opetus muistettaisiin? Valitettavan usein työtoveruutemme yskii jo ihmisten kesken, puhumattakaan kumppanuudesta Herran kanssa. Petrattavaa on jokaisella. 

Kerrotaan tarinaa erään puusepän työvälinevajasta. Työvälineet pitivät kokousta ja vaativat veli-vasaraa luopumaan hallituspaikastaan. Tämä siksi, koska hän oli liian kovaääninen. Vasara hyväksyi ehdotuksen, mutta vaati, että myös veli-ruuvimeisselin täytyy lähteä. Hänestä ei ole mihinkään, koska häntä tarvitsee aina vain pyörittää jotta päästään edes alkuun. Tähän ruuvimeisseli: ”Luovun paikastani jos niin toivotte. Mutta silloin myös höyläpenkin on jätettävä paikkansa. Hän on niin pinnallinen, koska kaikki työt tehdään pelkästään hänen tasonsa päällä.” Tähän höyläpenkki: ”Jos minä lähden, täytyy viivoittimenkin lähteä. Hän vain mittailee toisia ja luulee tietävänsä kaiken sentilleen.” Tuskin oli höyläpenkki ehtinyt lausettaan loppuun, kun viivoitin valitti hiekkapaperista: ”Hän on niin karhea, ei hänen kosketuksestaan pidä kukaan.”

Kesken keskustelun puuseppä astui vajaan. Oli työn aika. Hän valmisti puhujantuolin, jotta voisi saarnata evankeliumia kaikille. Mies oli Nasaretista, Jeesus Kristus. Hän käytti höyläpenkkiä, ruuvimeisseliä, vasaraa, hiekkapaperia, viivoitinta ja muita työvälineitä. Kun työ oli ohitse, veli-saha nousi puhumaan: ”Veljet, näen nyt että olemme kaikki Jumalan työtovereita. Itse Jumalan Poika käytti meitä työhönsä!” 

Usein me kristityt kinastelemme kuin nämä työvälineet. Emme arvosta toistemme työpanosta. Kuitenkin Puuseppä käyttää meitä: toinen ei voi korvata toista. Toista tarvitaan toiseen tehtävään, toista muuhun. Meidän pitää luottaa, että kaikille työvälineille on käyttöä ennemmin tai myöhemmin. Yksin emme ole paljoa, mutta porukassa on voimaa.

Toivakan ja muiden seurakuntien vajoista löytyy paljon työvälineitä. Ne kelpaavat Herralle. Minut on valittu yhdeksi sellaiseksi, kirkkoherraksi. Toivon, että myös sinä olet löytänyt oman paikkasi tai voit sen löytää. Tarvitsemme juuri sinua.

Hartauskirjoitus - Valintoja (Uutis-Jousi 22.1.2012)

Tänään on tasavallan presidentinvaalien virallinen vaalipäivä. Kansallemme ollaan valitsemassa uutta valtionpäämiestä. Mikäli toinen vaalikierros tarvitaan, se järjestetään 5.2.2012.

Presidentinvaalit ovat vain kerran kuudessa vuodessa. Niinpä valinta ei ole äänestäjille mahdoton urakka. Todella koville se ottaa korkeintaan ehdokkaille, jotka ovat kampanjoineet miltei yötä päivää ympäri maata. 

Elämä on täynnä valintoja. Voisi jopa sanoa, että niitä on tuskastuttavan paljon. Vaaliuurnien päätökset muodostavat siitä pelkästään pikkiriikkisen osan. Pitää valita opiskelupaikka, työpaikka, puoliso, harrastukset, asuinpaikka, automerkki ja tapetin väri. Ei ihme jos nykyihmistä ahdistaa: valintojen runsaus on loputon!

Meillä on vastuu valinnoistamme. Tästä on hyvä opettaa jo lapsille. Vastuuta ei voi vierittää toisen niskaan, se on kannettava itse. Vastuunsa tunteva ihminen arvostaa sekä toisiaan että itseään.

On kuitenkin hyvä, että elämän suurimmat valinnat eivät ole meidän käsissämme. Pelastusta ja iankaikkista elämää ei voida valmistaa ihmiskäsin. Se ei ratkea tämänpäiväisillä vaaliuurnilla. Jumalan tekemä valinta, rakkauden valinta, on ihmiskunnalle kaikkein tärkein valinta.

Jumala valitsi Poikansa Jeesuksen Kristuksen. Hän on tie, totuus ja elämä: ”Ja pilvestä kuului ääni, joka sanoi: ”Tämä on minun Poikani, se Valittu; kuulkaa häntä” (Lk 9:35).

Isä Jumala valitsi Jeesuksen. Jeesus valitsi puolestaan meidät. Meidät on kutsuttu kantamaan vastuuta, tekemään valintoja, joissa totetuu Jumalan tahto. Jeesus sanoo: ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy” (Joh 15:16).

Kristitty ei kampanjoi omaan pussiinsa. Hän haluaa edistää Herran ja hänen seurakuntansa asiaa maan päällä. Tähän tehtävään valittuina julistamme hänen suuria tekojaan ja hyvyyttään: ”Mutta te olette Valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut.

Hartauskirjoitus - Kuka siellä portilla kolkuttaa? (Uutis-Jousi 27.11.2011)

1. adventin epistolassa sanotaan: ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän” (Ilm 3:20).

Kuka siellä portilla kolkuttaa?

Ovelta ovelle myyjät on ammattikunta jota eräällä tapaa ihailen. Työ vaatii sinnikkyyttä, nöyryyttä ja rohkeutta. Elanto ei tule helposti. Monille oville pitää kolkuttaa ennen kuin edes yksi avataan, ja siitä on vielä pitkä matka kaupantekoon.

Ovelta ovelle myyjän näkökulmasta tilanne on usein masentava. Television ääni kuuluu selvänä, valot ovat päällä, keskustelua kuuluu sisältä ja ihmisvarjot vilahtelevat ikkunassa, mutta ovea ei avata. Hellempi tai napakampi koputus, sama lopputulos – ovi pysyy visusti kiinni, vaikka väkeä on talossa.

Jeesus sanoo: ”Minä seison ovella ja kolkutan.” Adventin aikana Vapahtajamme kolkuttaa sydämiemme ovilla. Hellästi, kutsuvasti. Kuinka moni avaa? Vai joutuuko Jeesus pettymään yhä uudestaan suljettujen ovien takana?

Jeesus ei kauppaa meille mitään, koska hän ei tarvitse meiltä vastikkeita. Hän haluaa ainoastaan tuoda sydämiimme sekä koteihimme ilon ja rauhan. Hän tahtoo lahjoittaa meille sisäiset rikkaudet, taivaan katoamattomat rikkaudet. Mennessään hän ei varasta meiltä mitään, vaan tahtoo ottaa pois syntimme, huolemme, pettymyksemme, riitamme, heikkoutemme ja kipumme. Ja kerran hän lupaa johtaa meidät suuresta portista iankaikkiseen kotiin, taivaan kirkkauteen.

Tämän kaiken hän tekee rakkaudellisesti ja pakottomasti. Jeesus ei riko lukkoja tai laita jalkaansa oven väliin. Me itse päätämme vastaammeko hänen kohteliaaseen kutsuun.

”Minä seison ovella ja kolkutan.” Avaatko sinä porttisi Jeesukselle?

Hartauskirjoitus - Ilosanoman viestinviejät (Uutis-Jousi 4.9.2011)

Etelä-Koreassa on meneillään yleisurheilun MM-kilpailut. Yksi mielenkiintoisimmista lajeista on 4x100 metrin viestijuoksu. Sekä miesten ja naisten pikaviestit käydään tänään kisojen päätöspäivänä – kannattaa jännittää mukana!

Viesti on taitolaji. Kapulan vaihto on usein kaikkein kriittisin vaihe. Onnistunutta vaihtoa edeltävät kuitenkin monet osatekijät. Ensinnäkin viestinviejän pitää keskittyä suoritukseensa, hänen täytyy sulkea turhat asiat ajatuksiensa ulkopuolelle. Toiseksi hänen on löydettävä juoksuunsa oikea rytmi sekä ajoittaa askelmerkkinsä kohdalleen. Kolmanneksi hänen on tarpeen vaatiessa kommunikoitava seuraavan viestinviejän kanssa. Neljänneksi viestinviejän on hiljennettävä vauhtia, jotta viestinvaihto tapahtuisi mahdollisimman sujuvasti. Viimeiseksi viestinviejän on luotettava seuraavaan juoksijaan ja luovutettava kapula hänelle.

Viestijuoksun symboliikkaan kätkeytyy myös jotakin olennaista kristityn vaelluksesta. Onhan juokseminen kristillinen vertauskuva. Tavoitteenamme on hyvä kilpailu ja kerran maaliin, taivaaseen, pääseminen. Paavali kirjoittaa: ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni” (2 Tim 4:7).

Jeesus Kristus on juoksuvalmentajamme. Hän valmentaa meitä seuraavin eväin. On aika keskittyä olennaiseen, jättää turha pois. Mikä elämässäni on tärkeintä? Keskitynkö käyttämään annetun aikani oikein? Onko elämässäni turhia asioita, jotka estävät näkemästä totuutta? On aika kommunikoida. Olenko aidosti kuunnellut lähimmäisiäni? Olenko sovittanut sanani ja tekoni rakkauden askelmerkkien mukaan? On aika hiljentää vauhtia. Olenko pysähtynyt lähimmäisteni edessä? Entä Jumalani? Mitä elämässäni pitäisi tapahtua, jotta todella hiljentäisin menoa? On aika uskoa, toivoa ja rakastaa. Olenko luottanut lähimmäisiini? Uskonko rakastavaan Jumalaan? Olenko luovuttanut evankeliumin viestikapulaa eteenpäin? Sooloilenko vai juoksenko seurakunnan joukkueessa?

Juoksumatkamme on täynnä kysymyksiä ja mutkia. Viestiratamme ei ole sileä mondo-pinnoite vaan esteiden täyttämä maastorata. Tiedämme, että oikean tien löytäminen on elämässä joskus vaikeaa. Tähän sinnikkääseen etsintään haluaa valmentajamme, Jumalan Poika, meidät kuitenkin johtaa. Hänen antamansa viestikapula on sanomassaan voittamaton: Jeesus Kristus on pelastanut maailman! (Joh 3:16–17). Olkaamme rohkeasti tämän ilosanoman viestinviejiä!

(uudelleenkirjoitus vuodelta 2005)

Hartauskirjoitus - Velkakriisistä vapauteen (Uutis-Jousi 7.8.2011)

Kreikan velkaongelma, velkatakuut, Yhdysvaltojen velkakatto. Maailma hukkuu velkaan. Olemme keskellä globaalia velkakriisiä. Valtioiden, yritysten ja yksityisten holtiton tuhlaaminen on tähän johtanut. Menoja joudutaan nyt kiristämään. Samalla velkakriisi kurjistaa miljoonien ihmisten elämää.

Jo vuosituhansia sitten osattiin varoittaa tällaisesta velkakriisistä. Valitettavasti näitä ohjeita ei ole kuunneltu. Mutta vielä ei ole liian myöhäistä vaihtaa suuntaa. Ottakaamme vaarin vanhasta Jeesus Sirakin pojan ohjeesta: ”Älä ylen määrin hae iloasi nautinnoista – niistä joutuu maksamaan kalliin hinnan. Älä köyhdytä itseäsi juhlimalla velkarahalla, kun kukkarosi on tyhjää täynnä. Siinä virität itse itsellesi ansan” (Sir 18:32–33).

Kristityn tulisi hoitaa taloudelliset asiansa vastuullisesti. Rakkauden velka on ainoa, jota saa olla reilusti: ”Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne” (Rm 13:8).

Maalliset velat on mahdollista hoitaa, suuretkin. Mutta yksi velka on sellainen mitä ei omin voimin voi maksaa: syntivelka. Kun teen syntiä, vahingoitan sillä lähimmäistäni ja itseäni. Tällä tavalla jään velkaa Jumalalle. Jos Jumala ei armahda, edessä on ikuinen velkavankeus. 

Onneksi tämä velkamme on maksettu. Sen on tehnyt puolestamme Jeesus Kristus. Plussan muotoinen Golgatan risti on kääntänyt velkatilimme positiiviseksi: ”Maksettu on velkani mun. Ylistys olkoon Ristiinnaulitun.” Velkavankeutemme on poissa, kurjuus on historiaa! 

Kun ymmärrämme, miten paljon syntiemme maksu vaati – Jumalan Pojan kuoleman – emme voi suhtautua kevyesti sen tuomaan vapauteen. Kun synnin velkataakka on nostettu pois, varomme joutumasta uudelleen velkaorjuuteen. Tahdomme elää niin kuin vapaiden Jumalan lasten kuuluu: ”Mitä siis sanomme? Onko meidän pysyttävä synnissä, että armo suureksi tulisi? Pois se! Me, jotka olemme kuolleet pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä?” (Rm 6:1-2). 

Hartauskirjoitus - Kehotus iloon ja riemuun (Uutis-Jousi 15.5.2011)

Joku on laskenut, että pelkästään Uudessa testamentissa kehotetaan iloitsemaan ja riemuitsemaan 73 kertaa. Se on paljon se! Kristittyjen pyhä kirja ei ole siis mikään synkistelyn manuaali vaan ilon oppikirja. Siksi sen ydinsisältöä kutsutaan evankeliumiksi, ilosanomaksi.

Apostoli Paavali antaa hyvän esimerkin kristillisestä ilosta. Vankisellinsä kurjuudesta käsin hän silti tahtoo rohkaista uskonystäviään Filippissä näin heille kirjoittaen: ”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!” (4:4).

Vietämme tänään Jubilate-sunnuntaita. Suomennettuna kyseessä on riemupyhä. Se on saanut nimensä päivän Psalmista: ”Kohota Jumalalle riemuhuuto, maa, riemuitkaa, maan asukkaat!” (66:1). Nyt on riemuhuudon aika!

Meitä kristittyjä kutsutaan iloon ja riemuun. Se on kehotus, suoranainen käsky huutomerkin kera! Ilo on tahtotila, päätöstä olla iloinen siitä, mitä Jumalan lapsena on ja mitä on häneltä lahjaksi saanut. Pääsiäisaika on ennen kaikkea ilon aikaa. Syvin ilo nousee siitä, että hauta on tyhjä ja kuoleman valta on voitettu – Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Jopa silloin kun oma elämä on umpikujassa kuin Paavalilla vankityrmässä, silti voi löytää ilon. Sisäisen ilon. Paras ilo on se, minkä Jumala voi antaa suoraan sydämeen. Juuri tätä on usko ja taivasten valtakunta perimmältään: se on vanhurskautta, rauhaa ja ILOA, jotka Pyhä Henki antaa (Room 14:17).

Hartauskirjoitus - Katoava ja katoamaton glooria (Uutis-Jousi 17.4.2011)

Tänä iltana tarjotaan glooriaa 200 vastavalitulle kansanedustajalle ja heidän puolueilleen. Voittajat hymyilevät kilpaa, häviäjät nielevät tappion karvasta kalkkia. Kansakunnan katseet ovat nauliintuneet tuloslähetysten pariin – ketkä ovat Suomen vallankahvassa seuraavat neljä vuotta?

Myös Jeesukselle tarjottiin kunniaa ja valtaa, kun hän ratsasti palmusunnuntaina Jerusalemiin. Hänet otettiin vastaan kuninkaana, Messiaana. Jeesus salli nämä eleet, vaikka hän tiedosti oman tiensä olevan varsin erilainen kuin ihmisten odottama. Hänen matkansa veisi kohti kärsimystä ja kuolemaa, ei kuninkaan palatsiin. Hurraa-huudot ja palmunlehvät olivat vaihtumassa pilkkaan ja ruoskaniskuihin. Alkumatkan Via Glorian tilalle tuli Via Dolorosa, kärsimysten tie. Kuningas alensi itsensä. Tästä juontaa nimensä palmusunnuntain kirkollinen aihe: Kunnian kuninkaan alennustie.

”Vain voittajat muistetaan”, sanotaan. Tämän totuuden saa totea nahoissaan yksi sun toinen poliitikko tänä iltana. Kansan suosio on katoavaista. Sen tiesi myös mies Nasaretista: ”Suosio satojen ihmisten vaihtuu jo syytökseen” (virsi 15).

Kenties joku puolueenjohtaja rohkenee ottaa reilusti syyt niskoilleen vaalitappiosta. Rohkenen kuitenkin tätä epäillä. Joka tapauksessa Jeesus teki näin: hän otti kantaakseen ihmisten synnit. Hän teki nöyrästi sen, mitä hänen kuului. Tehtävä oli tärkeämpi kuin oma tahto: ”Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun” (Lk 22:42).

Tänään alkaa hiljainen viikko. Se kutsuu hiljaisuuteen ja etsimään pääsiäisen sanomaa. Pintapuolinen glooria kiinnosti jerusalemilaisia. Samoin Via Dolorosa sai uteliaat pällistelemään kärsivää Vapahtajaa. Mutta ristin juurelle jäi aniharva uskollinen. Tappion vaihtumista voitoksi ei monikaan huomannut. Tyhjä hauta jäi löytämättä, pääsiäisen ilo kokematta.

Vaalihumun keskellä meiltä kysytään samaa: kuka jaksaa kulkea pääsiäisen tien loppuun saakka? Katoava ihmisten glooria vai Jumalan katoamaton? Tappio vai voitto?

Hartauskirjoitus - Minun aikani ovat sinun kädessäsi (Uutis-Jousi 31.10.2010)

Viime yönä kelloja siirrettiin tunti taaksepäin, olemme palanneet takaisin normaaliaikaan. Vaikka voimme tällä yhteisellä sopimuksella muuttaa ajankulkua hetkellisesti, tosiasiassa se on mahdotonta. Aikaa ei voida pysäyttää eikä muuttaa. Emme voi palata ajassa takaisin eikä kukaan kykene tarkalleen ennustamaan tulevaa. Siksi olemme monessa mielessä ajan armoilla.

Raamatussa sanotaan: "Minun aikani ovat sinun kädessäsi” (Ps. 31:16). Toisin sanoen Psalmin kirjoittaja toteaa aikansa olevan täydellisesti Jumalan kädessä. Hän ei ole ajan armoilla, vaan Kaikkivaltiaan.

Martti Luther on kirjoittanut samasta raamatunkohdasta seuraavaa: ”… se merkitsee, että aikani, toisin sanoen, koko elämäni, kaikki päiväni, tuntini ja silmänräpäykseni ovat Jumalan käsissä. Aivan niin kuin kirjoittaja tahtoisi sanoa: Terveyteni, sairauteni, onneni ja onnettomuuteni, elämäni ja kuolemani, iloni ja suruni, kaikki on sinun kädessäsi, niin kuin kokemuskin todistaa. Kun me toivomme olevamme terveitä, iloisia ja tyytyväisiä, niin asettaa Jumala usein niin, että saamme kokea päinvastaista.”

Kun nyt olemme siirtäneet kelloja taaksepäin, on terveellisestä pohtia, kenen kädessä kunkin oma aika on. Olemmeko ajan, kiireen ja aikapulan armoilla? Luotammeko liian sokeasti siihen, että voimme itse vaikuttaa päiviemme määrään tai siihen, mitä aika tuo tullessaan? Vai osaammeko jättää elämämme ja aikamme turvallisimpiin mahdollisiin käsiin, Jumalan käsiin?

Kristittynä pitäisi olla helpompaa elää ajassa, joka on täynnä sekamelskaa, epävarmuutta, arvottomuutta ja itsekkyyttä. Tämä siksi, koska kristitty voi luottaa, että hänen elämänsä on jo ennalta nähty. Ei tarvitse turhaan hätäillä: ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut” (Ps. 139:16).

Hartauskirjoitus - Vääriä tuomioita (Uutis-Jousi 11.7.2010)

Tänään pelataan Etelä-Afrikassa jalkapallon MM-kisojen finaali. Sadat miljoonat ihmiset seuraavat tätä suurtapahtumaa televisioiden välityksellä. Toivottavasti ottelu pelataan rehdisti ja levottomuuksilta vältytään myös katsomoissa. Paras joukkue voittakoon!

Käydyissä MM-kisoissa ei ole puhuttu ainoastaan hienoista maaleista, vaan myös inhimillisistä virheistä. Erotuomareiden virheet ovat olleet ajoittain pääosassa. Videohidastukset ovat osoittaneet, että monia vääriä tuomioita on jaettu. Ihmissilmä ei kerta kaikkiaan ehdi huomaamaan jokaista virhettä tai paitsiota.

Valitettavasti inhimilliset erheet eivät rajoitu pelkästään jalkapalloilun vihreälle veralle. Vääriä tuomioita jaetaan tuon tuostakin. Oikeudenmukaisuus ei aina toteudu arjessa tai edes tuomioistuimissa. Tuntuu siltä, että päivän raamatullinen ohje on paikoin miltei tuntematon: ”Älkää oikeutta jakaessanne tehkö vääryyttä. Älä ole puolueellinen köyhän hyväksi, mutta älä myöskään suosi mahtavaa, vaan ole lähimmäisesi tuomarina oikeudenmukainen” (3 Moos 19:15).

Jos kohtaamme epäoikeudenmukaisuutta, se harmittaa. Vähemmän ehkä urheilussa, mutta sitäkin enemmän elämän suurissa kysymyksissä. Pahimmillaan väärät tuomiot voivat jopa pilata ihmiselämän. Siksi on lohdullista ajatella, että on olemassa edes yksi taho, joka ei tee koskaan virheitä. On olemassa yksi tuomari, joka tuomitsee joka ikinen kerta oikein. Hän on kolmiyhteinen Jumalamme.

Valitusvirsissä sanotaan: ”kun ihmisen oikeus vääristetään Korkeimman silmien edessä, kun langetetaan väärä tuomio -- eikö Herra sitä näe?” (3:35-36). Niin, kyllä Herra sen näkee. Hänen silmänsä ei katso toisaalle kun vääryyttä tapahtuu. Hän näkee niin pahan kuin hyvän, väärän ja oikean. Jokaisen meidän kohdalla. Mutta mikä parasta: yksikään ihminen ei ole paitsiossa hänen rakkauden katseeltaan. 

Ja loppupeleissä oikeudenmukaisuus ja -mielisyys aina palkitaan: ”Herran valvova katse kiertää koko maata, jotta hän voisi vahvistaa niitä, jotka vilpittömin sydämin palvelevat häntä” (2 Aik 16:9).

Hartauskirjoitus Uutis-Jouseen 13.6.2010

Varkauden Lähetysjuhlat päättyvät tänään sunnuntaina. Hienot juhlat saavat varmasti arvoisen päätöksensä. Mutta päättyykö lähetystyö? Miten tämä tärkeä tehtävä jatkuu arjessamme?

Vanha legenda kertoo siitä, kuinka Paholainen yritti pakottaa Jeesuksen välttämään ristinkuolemaa. Golgatalla he kävivät seuraavan keskustelun.

”Kirkko tarvitsee sinua täällä maan päällä. Kuka sitten opettaa ja parantaa sairaita jos sinua ei ole enää täällä?”, Saatana aloitti. ”Minä olen jo etsinyt muutamia apulaisia”, vastasi Jeesus rauhallisesti. ”Eivät nuo Pietari ja Johannes ja pari muuta pysty yksinään juuri mihinkään”, intti Saatana. ”Eivät varmaankaan pysty. Mutta he etsivät taas muita. Ja nämä taas muita”, sanoi Jeesus. ”Entäpä jos he eivät teekään niin? Jospa heidän intonsa sammuu ja he alkavat riidellä keskenään. Sinun suunnitelmasi on aivan liian uhkarohkea”, napautti Saatana. ”Se on uhkarohkea”, myönsi Jeesus. ”Mutta mitään muuta suunnitelmaa minulla ei ole.”

Niin – Jeesus otti siis tietoisen riskin antaessaan sanomansa vajavaisten ihmisten käsiin. Hän kuitenkin luotti meihin – sisariinsa ja veljiinsä – vaikka teemmekin monia virheitä. Ja hän luottaa meihin yhä. Me olemme hänen evankeliuminsa eteenpäinviejiä, sinä ja minä. Muita ei ole.

Lähetystyötä tehdään kirkossa, joka koostuu seurakunnista. Seurakunnat koostuvat puolestaan ihmisistä, elävistä kristityistä. Toivottavasti olet jo löytänyt oman paikkasi työssä, jossa välitetään Jeesuksen rakkauden sanomaa sanoin ja teoin. Se on tehtävä, jota tehdään yli kaikkien maantieteellisten ja kulttuuristen rajojen. Jos seurakunta ei toiminnallaan ylitä erilaisia rajoja, se näivettyy. Tätä emme halua. Sen sijaan haluamme olla rakentamassa aktiivista ja rohkeaa Kristuksen ruumiista. Me olemme hänen käsiään ja jalkojaan tässä maailmassa.

Vapahtaja toivoo, että otamme hänen haasteensa vastaan ja osoittaudumme hänen uhkapelinsä arvoisiksi. Siksi Vapahtaja sanoo meille arjen evääksi tänäänkin: ”Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille!” (Mt 24:14).

Pohdintaa armollisesta Jumalasta, kristinuskosta ja teologiasta (2008)

Monen kokemus on, etteivät Lutherin kysymykset armollisesta Jumalasta ole enää meidän aikamme kysymyksiä. Mietin, mihin kysymyksiin kristinuskon tulisi tänä aikana vastata ja millaisia vastauksia kristillinen teologia voi antaa.

Taustaa kysymyksenasettelulle

Ihmisen uskolla Jumalaan/jumaliin on varsin pitkä ja vaihderikas historia. Sitä ovat ohjanneet monet eri tekijät, jotka ovat nousseet aidoista historian tilanteista. Ihmisryhmien ja yksilöiden jumalkokemukset ovat saaneet muotonsa paljolti aikansa maailmankuvan ja muiden olemassa olleiden tulkintakehyksien kautta. Näin kokemuksilla on ollut aina tietty, aikasidonnainen kontekstinsa. Tämä tulee hyvin esille esimerkiksi tutkiessamme pyhiä kirjoituksia. Niitä ei voi tutkia hedelmällisesti ilman käsitystä kirjoitusajankohdan kulttuurista ja sosiologisista taustoista. Samoin tutkijan tulkintaan vaikuttaa yhtä lailla se viitekehys, josta hän itse ammentaa vaikuttimensa. Nämä molemmat tekijät ovat väistämättä otettava huomioon kriittisessä tutkimuksessa, ja ylipäätänsä kaikessa ns. tieteellisen teologian harjoituksessa. Tähän periaatteeseen pyritään sitoutumaan myös tässä lyhyessä esseessä.

Olennaista tämän ennakkotehtävän pohtimisessa on ymmärrys siitä, että usko Jumalaan on jatkuvasti kehittyvä ja muuttuva prosessi. Se ei ole luonteeltaan staattista. Vaikka uskon kohteen voidaan ajatella olevan muuttumaton, kuten klassisessa kristinuskossa tehdään, niin tulkinnat uskontraditioista vaihtelevat aikojen kuluessa. Kysymykset ja teologian painopisteet kokevat muutoksia. Yhteiskuntarakenteen, tieteen ja hyvinvoinnin vaikutukset uskonkäsityksiin ovat mittavia. Epäilemättä käytännölliset syyt ohjaavat osaltaan sitä tarvetta, jonka ihmiset luovat Jumalalleen ja uskontojärjestelmilleen. Niinpä on luontevaa, ja oikeastaan pakollistakin, että kristinusko pyrkii vastaamaan näihin haasteisiin osallistumalla aktiivisesti siihen keskusteluun, jota yhteiskunnassa käydään. Kirkon, teologien ja yksittäisten ihmisten mielipiteillä on merkitystä suunnannäyttäjinä. Kristinuskon ainoa tapa selviytyä elävä aatteena tulevaisuudessa on ottaa nykyihmisen tarpeet ja katsomukset todesta. Vaaditaan kykyä sopeutua, siis sitä samaa ominaisuutta, joka on tehnyt kristinuskosta juuri niin sitkeän kuin se on ollut tähän astikin. Uskonkohde säilyy edelleenkin samana, mutta sen sanoittaminen ja sovittaminen tähän päivään vaatii uusiutumista. 

Lutherin sanat ”Ecclesia semper reformanda est” ovat voimassa yhä edelleen: kirkon on uudistuttava jatkuvasti. Samaa evästä on tarjolla Raamatun sanassa – Jeesus sanoo: ”Siksipä jokainen lainopettaja, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, on kuin isäntä, joka runsaasta varastostaan ottaa esiin sekä uutta että vanhaa” (Mt. 13:52).

Tässä esseessä pyrin hahmottelemaan suppeasti kristinuskon kokemia haasteita ja sen merkitystä nykyihmisille. Taustaoletus on positiivinen: uskonto kuuluu ihmisyyteen. Toisaalta taas negatiivinen: entistä harvempi löytää itsensä kirkon edustamasta kristinuskosta. Tätä aihepiiriä lähestytään kolmesta näkökulmasta, jotka voidaan tiivistää seuraaviin johtokysymyksiin: Onko Lutherin käsitys armollisesta Jumalasta aikansa elänyt? Mihin kysymyksiin kristinuskon pitäisi tänä päivänä vastata? Millaisia vastauksia kristillinen teologia voi antaa?

Armollinen Jumala – puhuttelematon oppi nykyihmisille?

Lutherin teologian ytimessä oli tunnetusti armon korostaminen. Armo liittyi niin keskeisesti kuin vain voi hänen käsitykseensä siitä, miten ihminen vanhurskautuu, eli pelastuu Jumalan edessä ja saavuttaa iankaikkisen elämän. Hänen johtoajatuksenaan oli: ihminen ei voi pelastua omilla teoillaan, vaan yksin armosta. Armon antaa Jumala, johon ihminen voi ainoastaan uskollaan tarrautua. Tältä pohjalta Luther kehitti vanhurskauttamisoppinsa, josta tuli hänen opetuksensa ja teesiensä perusta. Siitä ei tullut antaa missään olosuhteissa periksi. Schmalkaldenin opinkohdissa tämä horjumaton asenne näkyy kirkkaana: ”Tämä on otettava uskoen vastaan [Kristuksen kuoleminen syntiemme tähden ja ylösnousemisensa vanhurskautemme tähden], mikään teko, laki tai ansio ei tee siitä osalliseksi. Siksi on selvää ja varmaa, että yksin tämä usko tekee meistä vanhurskaita, niin kuin pyhä Paavali sanoo (Room 3): 'Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.' - - - Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, Perkelettä ja maailmaa” (II, 1).

Myöhemmin luterilaisuuden tunnukseksi kiteytyi ajatus: ”yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden.” Keskeisen asemansa vuoksi vanhurskauttamisen teologia on pitkälti hallinnut katolisen ja luterilaisen kirkon virallisia oppikeskusteluja.

Martti Lutherin oma elämänhistoria johti hänet kysymyksiin armollisesta Jumalan ja syntisen vanhurskauttamisesta. Munkkina ollessaan hän omistautui paastoamiselle, rukoukselle, pyhiinvaelluksille ja ripittäytymiselle. Tämä ei kuitenkaan tuonut hänelle lohtua vaan päinvastoin: hän ahdistui entisestään ja tuli tietoisemmaksi omasta syntisyydestään. Hän ymmärsi, ettei kyennyt miellyttämään Jumalaa omalla hurskaudellaan. Nämä kipuilut veivät hänet lopulta johtopäätöksiin, jotka johtivat ristiriitaan katolisen kirkon kanssa ja sitä myöten uskonpuhdistuksen alkamiseen.

Yllä mainitut tapahtumat ja teologiset perustelut avaavat sitä kenttää, miksi monet aikalaisistamme eivät koe armollisen Jumalan –käsitettä olennaisena tai edes ymmärrettävä. Heidän käsityksensä synnistä, lunastuksesta ja ylösnousemisesta eivät käy yksiin reformaattoreiden tai Raamatun kuvausten kanssa. Koko vanhurskauttamisopin idea on jokseenkin kadoksissa, puhumattakaan sen kristosentrisyyden ymmärtämisestä. Ihmiset eivät koe vaeltavansa pimeydessä ja tarvitsevan armoa pelastautuakseen johonkin toiseen tilaan. 

Raamatullinen ajatus ”kaikkien ihmisten syntisyydestä” ja Kristuksen välttämättömästä sovitusuhrista eivät ole mitään arjen ”kaurapuuroa” (Rm. 3). Harva on kokenut edes lähellekään sitä samaa henkistä angstia sielunsa kohtalosta, jota Martti Luther aikanaan koki. Hengellisen lain alla eläminen täyteen mittaansa on varsin marginaalinen ilmiö verrattuna valtavirran hengellisyyteen. Tämä korostuu erityisesti kulttuurissamme, jossa auktoriteetit ovat menettäneet suuren osan merkityksestään ja yhtenäiskulttuuri on pirstaloitunut. Hyvillä teoilla ei ole läheskään samankaltaista asemaa suhteessa pelastuskysymyksiin kuin keskiajalla. Mitään kaikkien yhteistä, kollektiivista aatemaailmaa ei ole enää olemassa. Kysymykset kadotuksesta ja äkillisestä elämänlangan katkeamisesta ovat asioita, joita edelleen kohdataan, mutta ei niinkään yhteisöllisesti vaan yksilötasolla – selvä ero reformaation aikaan. Vauraus, koulutustason nousu, kehittynyt terveydenhoito ja keskimääräinen elinodotteen kasvu ovat väistämättäkin työntäneet länsimaalaisen ihmisen ajatukset entistä enemmän tämänpuoleisiin kysymyksiin. Kokemus omasta elämänhallinnasta ja vaikutusmahdollisuuksista elämänkulkuun ovat aivan eri luokkaa kuin 500 vuotta sitten. Käytännön elämä ei enää vaadi auktorisoitua uskonjärjestelmää, vaan monet kokevat voivansa elää siitä erinomaisen hyvin irrallaan.

Tämä luettelomainen lista paljastaa ne suuret erot, jotka vallitsevat sen maailman välillä, jolloin vanhurskauttamisoppi muodostui ja nykyisen maailman. Ei siis mikään ihme, jos teologinen käsitemaailma ja kysymyksenasettelut eivät mene yksi yhteen. Toisaalta perimmäiset kysymykset pysyvät samoina, vaikka kieli ja symbolimaailma ympärillä muuttuvat. Niinpä ajatusta siitä, että armollisen Jumalan -käsite olisi merkityksetön nykyihmiselle ei voida täysin allekirjoittaa. Totta väite on siinä mielessä, että armollista Jumalaa ei voida enää tyydyttävästi esitellä niillä argumenteilla kuin reformaation aikakaudella tehtiin. Epätotta väite on taas sen suhteen, jos se pitäytyy ajatukseen, etteikö armollisella Jumalalla olisi mitään annettavaa nykyihmiselle. Tässä kohden on olennaista kysyä: Miten sanoma armollisesta Jumalasta voidaan tuoda puhuttelevasti esille? Mikä paikka ja funktio tällaisella uskolla on tämän päivän ihmisen arjessa?

Kristinuskon kohtaamat haasteet ja sen antamat vastaukset

On sanottu, että 'hyvät ajat ovat kirkolle huonoja aikoja ja huonot ajat hyviä.' Tällä ajatuksella viitataan luonnollisesti siihen, että kirkko ja sen sanoma ovat ihmisille otollisempia aikoina, jolloin heitä koetellaan kuin silloin kun elämästä puuttuvat merkittävät vastoinkäymiset.

Jonkinlainen totuuden siemen tässä sanonnassa epäilemättä piilee. Kirkon on vaikea luoda ihmisiin ulkopuolelta hengellistä etsintää, jos sitä ei synny aluksi ihmisistä itsestään. Arjen kokemukset ovat tässä ensiarvoisessa asemassa. Väittäisin, että monellakaan ei ole tarvetta, aikaa tai tilaa sille kristinuskon mallille, jota esimerkiksi kirkossa perinteisesti julistetaan. Hätää synnistä ja pelastuksesta ei ole niin kattavissa määrin kuin se on itse sanomaan kirjoitettuna. Toki on niin, että yksilöiden väliset erot ovat suuria: toisille nämä klassiset uskonkysymykset ovat edelleenkin hyvinkin tärkeitä. Mutta kollektiivisella tasolla ei vallitse mitään yhtenäistä linjaa. Kunkin ihmisen elämänhistoria ja persoonalliset ominaisuudet ovat suuresti vaikuttamassa siihen, mihin hän uskoaan tarvitsee ja miten hän sitä tulkitsee. Uskontojen ja aatteiden ”pikaruokatarjottimella” kristinusko on yksi vaihtoehto, ja sekin mitä moninaisimmissa muodoissaan. Yksilöä ja hänen vapauttaan korostava kulttuuri antaa ainakin sen vaikutelman, että ihminen voi tämän valinnan itsenäisesti tehdä. Vastaus haetaan sieltä, missä se tarjoillaan sopivimmassa ja ymmärrettävimmässä muodossa.

Kirkko on menettänyt länsimaalaisissa yhteiskunnissa auktoriteettiasemansa. Ihmiset eivät koe tarvitsevansa kirkkoa heidän ja Jumalansa välille. Mielenkiintoisella tavalla kristinusko on eräällä tapaa eriytynyt kahteen muotoon: siihen mitä kirkko vaalii ja siihen miten se näyttäytyy ihmisten arjessa. Nämä eivät välttämättä kohtaa toisiaan useinkaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa monen osalta kohtaaminen kirkontraditioon tapahtuu juhlapyhinä tai elämänkäännekohdissa: kastejuhlissa, konfirmaatioissa, vihkimisissä ja hautajaisissa. Kristinuskoa näyttäytyy siis nykyisin monilla kasvoilla, sellaisillakin jossa itse taustayhteisö on muodostunut lähes merkityksettömäksi. Privaattia uskonharjoitusta, muodossa tai toisessa, harrastetaan varmasti luultua enemmän. Aktiivisessa seurakuntayhteydessä tämä ei kuitenkaan välttämättä näy.

Tässä on yksi kristinuskon haaste: hyväksyäkö uskon eriytyminen henkilötasolle vai pyrkiä yhä keräämään kansaa kollektiivisesti kokoon? Tällä hetkellä näyttäisi, että kirkon on melko mahdotonta saada massat liikkeelle toistuvissa määrin. Kirkko ei voi siis katsoa ylen sitä uskonharjoitusta ja kasvatustyötä, jota tehdään kotien yksityisyydessä. Näyttäisi siltä, että tähän tulisi panostaa entistä enemmän. Kirkko tukee, antaa eväitä ja on tarvittaessa käytössä yksilöiden ja perheiden mallissa toteuttaa uskoaan. Auktoriteettilaitos on muuntautumassa palvelulaitokseksi. Näin kirkon tulisi luopua väärästä ihmisten kaitsemisesta ja luovuttaa valtaa heille. Rohkaiseminen etsintään ja kaikenlainen avoimuus edistäisi itse asian, evankeliumin, eteenpäin menoa. Se, että kirkon jäsenet – kuin myös sen ulkopuoliset – voivat hyvin ja pitävät elämää merkityksekkäänä, pitäisi olla kirkon ensisijaisena tavoitteena. Kokemus kirkosta rinnalla kulkijana loisi taatusti turvaa ja vahvistaisi yksilötason uskoa. Ylhäältäpäin sanelun aika on auttamattomasti ohitse, eikä kirkko voi nojauta enää siihen. Senkin kirkon on hyväksyttävä, että monen yksittäisen ihmisten usko ei ole ehkä ns. klassista kristinuskoa. Kansan ja kirkon usko ovat aina eronneet, se on realismia. Muutoinkin kirkon, kuten koko kristillisen tradition, on hyvä muistaa se, ettei koskaan ole ollutkaan yhtä ainoaa uskontulkintaa. Jo alkukirkon aikana esiintyi monenlaisia eri tapoja elää todeksi kristinuskoa, eli uskoa Jeesukseen Kristukseen, ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen.

Onko kirkon tehtävänä olla vastausautomaatti? Tämäkin on tärkeä kysymys. On toki selvää, että tarvitsemme uskollemme jotkut raamit, mutta totuuden jatkuva paukuttaminen pöytään työntää ihmisiä lähinnä kirkosta poispäin. Ihmisten ymmärrys, kriittisyys ja koulutustaso ovat nousseet – helpot ja mustavalkoiset totuudet eivät siten mene enää läpi. Kirkon pitäisi pikemmin tulla ihmisten tasolle ihmettelemään uskon salaisuutta: ”Me tunnustamme, että meidän uskomme pyhä salaisuus on suuri...” (1. Tim. 3:16). Liturgian luonnetta ja sakramentteja pitäisi uskaltaa tuoda esille juuri sellaisina kuin ne ovat: mysteereinä. Ehtoollisvirren sanojen soisi käyvän uskossamme toteen: ”Vaiti kaikki palvokaamme, salaisuutta Kristuksen” (VK 228:1). Eivätkö oikeat kysymykset, elämän ja uskon ristiriitaisuuden pohtiminen anna lopulta enemmän? Voisiko joskus olla pikemminkin hiljaa, vaiti, kuin yrittää selittää aivan kaikkea puhki?

Kristinuskon tulisi vastata tänä aikana ns. 'aikuiseen uskoon'. Se on uskoa, jossa tarjotaan matkakumppanuutta, rehellisyyttä, keskustelua ja pyhyyden kohtaamista. Tieteen ja yhteiskunnan kehittymisen mukanaan tuomat oivallukset ja lisätiedot on otettava todesta. Raamatun aikaista maailmankuvaa ei voi enää viljellä. Moraaliteologiassa ei voida myöskään vedota Raamatun totuuksiin, koska kontekstimme on aivan toinen kuin kirjoitusajankohtana. Kirkon dogmeja, kuten uskontunnustuksia, on uskallettava katsella kriittisin lasein. Ne saavat säilyttää arvonsa, mutta niillekin on annettava inhimillinen raami: ne ovat tiettyjen kristittyjen, tietyssä ajassa ja paikassa muotoilemia formulaatioita asiasta, jota ei voi lopulta edes sanoin kuvailla. Tällä tavoin ne ovat aina epätäydellisiä, eivätkä koskaan tavoita koko totuutta. Nämä asiat pitäisi uskaltaa tunnustaa kristinuskon ja kirkon piirissä avoimesti. Silloin ihmiset voisivat kokea, että kerran pyhäkoulussa opetettu usko voisi luontevasti jatkua yli nuoruuden aina aikuisuuteen. Ihmisiä tulisi kannustaa ”hengelliseen murrosikään”, jossa saa kipuilla jumaluskonsa kanssa, kyseenalaistaa ja väitellä. Tässä piilee kirkon mahdollisuus tavoittaa varsinkin nuoret aikuiset, jotka ovat oppineet tiettyyn auktoriteettivastaisuuteen jo lapsuudessa. Kun auktoriteetti, kirkko, lähestyy heitä heidän ehdoillaan ja heidät todesta ottaen, niin todellinen vuoropuhelu on mahdollista. Aitona seurauksena tästä voi olla kestävää uskoa, joka koetaan omakohtaisena eikä ulkoapäin ladotulta. Näin kristinuskon jatkumo saisi happea, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti: sen jäsenillä olisi helpompi hengittää ja traditio saisi liekkiinsä uutta voimaa.

On selvää, että monikulttuurisuuden haasteet on otettava huomioon globalisoituneessa maailmassa. Suomessakaan ei olla enää eristyneessä ”lintukodossa”, jossa muut uskonnot näyttäytyvät kaukaisilta, ja hyvä näin. Kulttuurien ja uskontojen väliset kohtaamiset nostavat pakostakin esiin kysymyksiä, joihin pitää olla valmis vastaamaan. Kysymykset kunkin uskon ekslusiivisuudesta ovat vaikeita ja herättävät tunteita, mutta ne tulee tunnistaa ja niistä tulee keskustella. Keskustelu edistää parhaimmillaan myös oman tradition tuntemusta ja arvostusta.

Ympäristöön liittyvät kysymykset ovat jatkuvasti laajemmin esillä maailmassamme. Olisi perin outoa, jos kristinuskolla ei olisi tähän keskusteluun omaa panostansa antaa. Varsinkin kun ajattelemme sitä, kuinka olennaisesti ihmisen ja luomakunnan suhde näyttäytyy luomisen teologiassa.

Yksi syy siihen, miksi kristinusko elää yhä vankasti, liittyy ihmisen rajallisuuteen. Ihminen tietää – vähintäänkin alitajuisesti – kerran kuolevansa. Tämä tietoisuus herättää kysymyksiä siitä, mitä kuolemanrajan tuolla puolen odottaa. Näin ollen kysymykset iankaikkisuudesta ja pelastuksesta tulevat miltei välttämättä jokaista ihmistä vastaan. Tässä asiassa kirkko onkin omimmillaan. Osmo Tiililän ajatus, vaikkakin yksipuolinen ja kärjistetty, kertoo itsessään paljon: ”Kirkko on olemassa sitä varten että täällä kuollaan.” Sanaa kuoleman voittamisesta ja uuden maailman elämästä tarvitaan yhä edelleen. Usko toimii toivon ja lohdun lähteen: koska Kristus on Jumalan omien esikoisena herätetty kuolleista, herätetään kerran myös häneen uskovat.

Viime aikoina Suomessa kirkko ja sen uskonarvot ovat nousseet esiin juuri kuoleman ja kärsimyksen yhteydessä. Järjettömät kouluampumiset ovat shokeeranneet ja herättäneet lukuisia kysymyksiä. Kirkko on kyennyt tarjoamaan tukea ja paikan surun ja turvattomuuden kohtaamiselle. Yhteisöllisyys on kasvanut kriisin myötä onnettomuuspaikkakunnilla. Kärsimyksen teologia ei ole ollut tässä surussa pääosassa, mutta se on kulkenut eräällä tavalla sisäänrakennetusti mukana. Lehtikirjoituksissa, saarnoissa ja hartauksissa on pohdittu kuolemaa ja kärsimyksenongelmaa. Teologiasta nouseva lohtu surun keskellä eläville lähtee ristinsanomasta, jossa Jumala suostui kärsimykseen puolestamme. Jumala tietää pimeyden ja kivun, jossa hän kulkee rinnallamme: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani” (Ps. 23:4). Vaikkemme tiedä tai ymmärrä, niin aina voimme silti toivoa. Kristillinen sanoma on näissä tilanteissa vahva voima, joka ei osoita laantumisen merkkejä. Pahuuden keskellä Jumalan hyvyys ja läheisyys voi merkillisellä tavalla vahvistua: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan” (VK 600:4).

Luulen, että teologisella saralla esimerkiksi Raamatun rohkeammalla tulkinnalla olisi annettavaa tämänpäivän ihmiselle. Tiettyä myyttejä on syytä avata ja päivittää. Mutta se, että ne purettaisiin aivan kokonaan, on yltiöpäisen radikaalia. Alkukertomuksista voisi puhua avoimemmin siinä valossa, että ne ovat kuvaavia ja symbolisia, eivät aktuaalisia tapahtumia. Esimerkiksi syntiinlankeemuskertomus avautuisi paremmin, kun selitettäisiin että siinä kuvataan jälkikäteen sitä ihmisen kokemusta, että Jumala on kaukana ja aistien tavoittamissa. Miksi ihminen kokee häpeää ja syyllisyyttä, miksi leivän hankkinen on niin vaivalloista ja lapsen synnyttäminen äidille kivuliasta? – näihin ihmiselämää askarruttaviin teemoihin on haettu kertomuksin vastauksia. Kriittinen raamatuntutkimus voi valaista yhtä lailla Uuden testamentin maailmaa. Se, ettei usko kaiken tapahtuneen juuri pilkulleen kuin Raamatussa on kuvattu, ei tee ihmisestä huonompaa tai vähemmän uskovaa kristittyä. Tämä sanoma pitäisi ehdottomasti kuulua modernin kirkon viestiin. Raamattu ei ole tärkeintä, vaan se mistä siinä kerrotaan: elävästä uskontodellisuudesta. Pikkuisiin yksityiskohtiin ei ole kannata takertua, uskon monimuotoisuuden kattoa on avarrettava. Jotta kristinusko säilyisi yhä kristinuskona, niin olennaisinta on säilyttää käsitys Jeesuksesta Kristuksesta. Se mitä hän oli ja on, on paljon tärkeämpää kuin mitä hän yksityiskohdissaan teki. Uskomme pohja ei horju siitä, miten Jeesus käveli vetten päällä tai monestako kalasta ja leivästä hän taikoi eväät 5000 miehellä. Syvemmälle pitää mennä, jos tahdomme tavoitella pysyvää uskoa.

Yhteenvetona voidaan todeta, että teistisella jumalauskolla on vielä paikkansa modernissa maailmassa. Armo, lunastus ja pyhitys ovat sanoja, jotka oikein ilmaistuna sisältävät yhä ajankohtaisia merkityssisältöjä. Paljon parjattu kirkko tavoittaa sanomallaan ihmisiä edelleen. Automaattisten vastausten ja moralisoinnin tie on huono, kun taas yhteisen pohdinnan ja suvaitsevaisuuden tie on hyvä. Franciscus Assisilaisen rukouksessaan mainitsema ajatus ”kadottaessaan löytää” voisi olla kirkollekin hyväksi. Jos se uskaltaisi luopua turhasta kontrollin tarpeesta ja kadottaa itseriittoisuutensa, niin silloin kenties jotain uutta löytyisi – ”antaessaan saa”. Nurinkurisesti voisi ajatella, että mitä vähemmän kirkko tarjoaa kiveen hakattua teologiaansa ja tietävyyttään, niin sen enemmän ihmiset kykenisivät siihen samaistumaan. Lämmön, rakkauden ja läsnäolon teologiaa tarvitaan kipeimmin. Ja kaikkein kipeimmin tarvitaan sitä, että sanat ja teologiat tulevat käytäntöön ja reaalisesti osaksi ihmisten arkea: ”älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (1. Joh 3:18). Mikäli näin käy, niin tällainen kirkko ja kristinusko tulee takuuvarmasti pysymään elävänä jatkossakin kävi sitten maailmassa myöten taikka vastaan.

Puhe Elina Vettenrannan konsertissa 7.8.2013 - Kiitollinen on onnellinen

Olemme tänään koolla kiitosmielellä. Ajattelemme konsertin teeman mukaisesti: ”Miten voin kyllin kiittää!”

Kerron salaisuuden: onnelliset ihmiset ovat kiitollisia. Kiitollinen ihminen on onnellinen. Kiittämätön ei sitä ole. Luulemme, että onneton ihminen valittaa huonoa elämäänsä, mutta todellisuudessa juuri valittaminen johtaa onnettomuuteen. Ruvetaan itsekin uskomaan, että huonosti menee. Jos taas osaisimme enemmästä kiittää, olisimme onnellisempia. Opi kiitolliseksi, tulet onnelliseksi. Kiitollisuus on resepti elämäniloon. Saa vapaasti käyttää!

Kaiken hyvän antaja, Pyhä Jumala, sanoo meille: Älä odota sitä hetkeä, että tulisit onnelliseksi. Älä lykkää onnellisuutta siihen, kun elämäntilanteesi muuttuu tai jokin toiveesi toteutuu. Jos et pysty olemaan onnellinen nyt, et tule olemaan sitä myöhemminkään. Onnellisuus ei ole kiinni siitä, mitä meillä on tai missä elämäntilanteessa olemme. Se riippuu siitä, keitä olemme ja miten asennoidumme elämään. Onnellisuus löytyy sisältämme. Jos sen löytää, mikään ulkopuolinen ei voi ottaa sitä pois. Jos ajattelemme ”olen onnellinen sitten kun” emme saavuta onnea, koska heti kohta tulee sata muuta toivetta tilalle. Jos emme ole vähässä tyytyväisiä, olisimmeko sitä paljossa? Monet suomalaisistakin elävät mutta-jos-maailmassa. Mutta jos minulla olisi se. Mutta jos olisin erilainen. Mutta jos voisin tehdä sitä. Mutta jos sitä ei olisi tapahtunut elämässäni. Niin silloin, silloin olisin onnellinen....

Kiitollinen ihminen on onnellinen ihminen. Tässä ja nyt.

Eräs nainen oli hyppäämässä alas pilvenpiirtäjästä. Kaikki poliisin yritykset olivat epäonnistuneet. Nainen pysytteli katon reunalla hypätäkseen.

Yksi poliiseista äkkäsi pyytää tuttua pappia apuun. Kun pappi saapui paikalla, hän pyysi lupaa puhutella naista.

Kun pappi lähestyi naista, nainen huusi: ”Älä tule yhtään lähemmäksi, muuten hyppään!” Pappi otti askeleen taaksepäin ja sanoi: ”Olen pahoillani siitä, että luulet, ettei kukaan rakasta sinua.”

Tämä sai naisen huomion. Tätä kun ei yleensä sanota sellaiselle, joka on tekemässä itsemurhaa. Nainen katsoi pappia ja huusi: ”Minun lapsenlapseni rakastavat minua, samoin lapseni. Koko perheeni rakastaa minua! Minulla on kahdeksan mahtavaa lastenlasta, he kaikki rakastavat minua!” Pappi astui lähemmäksi: ”Siinä tapauksessa teidän täytyy olla joko köyhä tai sairas – siinäkö syy miksi haluatte kuolla? Nainen, joka oli hiukan pyöreä, sanoi: ”Näytänkö siltä, että minulla olisi jäänyt aterioita välistä? Asumme hyvässä talossa. En ole köyhä, enkä ole sairas.” Pappi otti toisen askeleen, metrin päähän ja kysyi: ”Miksi sitten tahdot tappaa itsesi? En ymmärrä.”

Nainen ajatteli hetken ja sanoi: ”Kuules, en oikeastaan itsekään tiedä. Miksiköhän edes tänne ylös tulin.”

Nainen tuli reunalta pois. Hän ja pappi kulkivat kohti hissiä, naisen näyttäessä lastenlastensa kuvia lompakostaan. Muutaman kuukauden päästä nainen pääsi vapaaehtoistyöhön auttavaan puhelimeen. Nyt hän auttaa muita valitsemaan elämän itsemurhan sijaan. 

Miten pappi auttoi tätä naista?

Hän auttoi naista näkemään ne monet siunaukset, joita taivaan Isä oli hänelle antanut. Nainen sai kallisarvoisen opetuksen tuona päivänä. Kiitolliset ihmiset ovat onnellisia ihmisiä. Jos hän olisi osannut kiittää siitä, mitä hänelle oli elämässä annettu, hän ei olisi koskaan päätynyt pilvenpiirtäjän reunalle. Kiittämättömyys johti synkkyyteen. Kiitosmieli toi ilon.

Kristillisessä uskossa painotetaan kiitosmieltä. Se on uskomme ydintä. ”Kiittäkää kaikesta”, sanoo Paavali. Kaikki elämässä on lahjaa: koti, perhe, ystävät, luomakunta, työ, harrastukset, oma elämä – aivan kaikki. Lahjaa Jumalan kädestä. Todellinen kiitollisuus ja onni syntyy suhteessa Jumalaan: ”Hyvä on kiittää Herraa, laulaa ylistystä sinun nimellesi, Korkein”, sanotaan Psalmissa (92:2). Uskosta sanotaan: ”Suuri rikkauden lähde usko kyllä onkin, kun tyydymme siihen mitä meillä on” (1. Tim 6:6).

Jeesus sanoo: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin” (Mt 6:33). ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.”

Herra haluaa antaa meille rikkaan elämän, sisäisesti rikkaan. Kun arvojärjestyksemme on kunnossa, Herra lupaa huolehtia maallisetkin asiat kuntoon: ”Niin teille annetaan kaikki tämäkin. Siis ruoka, vaatteet, koti, työ, jokapäiväinen leipä...”

Voit olla maailman rikkain ihminen ja silti onneton. Köyhä puolestaan voi olla onnellinen. Jos tulemme Jeesuksen armon ja rakkauden koskettamiksi, saamme kokea hengellistä rikkautta. Se on tärkein rikkauden laji. Nuorten virsi sen kertoo: ”Onneni on olla Herraa lähellä, turvata voin yksin Jumalaan. Onneni on olla Herraa lähellä, tahdon laulaa hänen teoistaan.”

Viimeistään tänään voimme muuttaa ajatteluamme. Jospa olisimme kiitollisia siitä, että...

....vyötä kiristää...koska se tarkoittaa, että olemme saaneet syödäksemme.

Kiitollisia siitä, että ruohoa pitää leikata ja ikkunoita pestä...koska se tarkoittaa, että minulla on oma koti.

Kiitollisia aamuisesta herätyskellosta....koska se tarkoittaa, että olen elossa ja saan nousta uuteen päivään.

Kiitollisia väsymyksestä ja lihaskivusta ...koska se tarkoittaa, että olen kovasti paiskinut hommia.

Kiitollisia pyykkivuoresta ja silityksestä, ...koska se kertoo, että rakkaimmat ihmiset ovat aivan lähellä. 

Jumala antaa meille tänäkin päivänä 86,400 sekuntia elämää. Tämän verran sekunteja on joka vuorokaudessa. Olemmeko käyttäneet niistä yhtä sanoaksemme hänelle: Kiitos, Isä.