19.2.2017

Saarna 2. sunnuntai ennen paastonaikaa (Sexagesima) 19.2.2017



Joh. 4:31-38
Opetuslapset sanoivat Jeesukselle: ”Rabbi, tule syömään.” Mutta hän sanoi heille:”Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.” Opetuslapset kummastelivat keskenään:”Onko joku tuonut hänelle syötävää?” Mutta Jeesus jatkoi: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen. Te sanotte: ’Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.’ Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi. Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää, toinen korjaa.’ Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.”

Kirkko toimii maailmassa. Emme ole maailmasta irrallisia, vaan elämme siinä yksittäisinä kristittyinä ja seurakuntana.  

Kirkko on inhimillinen: sen muodostavat ihmiset. Sen mukana tulee kaikki se hyvä ja paha, mikä meissä on.  

Kun ymmärrämme tämän, siis sen että kirkko on maailmassa ja läpeensä inhimillinen, tiedostamme sen vaikutuksen meihin. Emme katso kirkon perustehtävää irrallaan maailmasta ja ihmisyydestä. Siksi arvioimme usein tuloksiamme ihmisnäkökulmasta. Tutkimme tarkkaan sitä, mitä näkyy pinnalle ja kysymme:   

Kuinka paljon kirkossa kävi viime vuonna väkeä? Montako prosenttia ikäluokasta suoritti rippikoulun? Kuinka moni liittyi kirkkoon, kuinka moni erosi? Montako kotikäyntiä pappi, diakoni ja kanttori tekivät?   

Kirkossa pidetään lukuisia tilastoja. Sinäkin, hyvä sanankuulija, pääset tänään tilastoihin. Seppo-suntio laskee väkimäärän, se kirjataan kirkon päiväkirjaan ja minä vielä täppään sen tietokoneelle. Sieltä se lähtee päivän sisään automaattisesti kirkkohallitukseen. 

Aika usein seurakuntien työntekijät repivät tästä aiheesta huumoria. Filosofi Rene Descartes’in kuuluisa sanonta ”Ajattelen, olen siis olemassa” on taipunut suussamme muotoon: ”Tilastoin, olen siis olemassa”. 

Työvälineenä tilastot ovat tärkeitä. Niistä voi saa vinkkejä seurakuntaelämän kehittämiseen. Bisneselämän ytimessä on asiakkuusajattelu. Sekin on vaikuttanut kirkkoon. Toivottavasti se on parantanut seurakuntien palvelualttiutta ja tuonut tiettyä nöyryyttä. Vaikka emme puhu seurakunnassa asiakkaista, vaan seurakuntalaisista, silti asiakaslähtöisyydessä riittää mietittävää. Se on ollut johtamassa jäsenajatteluun: ajattelemme toimintaa entistä enemmän seurakuntalaisten kannalta ja heidän kanssaan. Ei sanellen ylhäältä, vaan yhdessä tehden. 

Maailma ja inhimillisyys, tilastot ja asiakkuusajattelu. Näissä on paljon hyvää ja opittavaa.  

Mutta… Tähän tulee se kuuluisa mutta. Kirkko on maailmassa, mutta se ei ole maailmasta. Lähtökohtamme ei ole ihmisen aikaansaannosta. Työmme liikkeelle laittaja ei ole ihminen.  

Kerrotaan tarinaa nuoresta pojasta, joka piti päiväkirjaa. Hän kirjoitti siihen usein terveisiä Jumalalle. Kerran hän kirjoitti näin: ”Rakas Isä taivaassa. Meillä oli tänään mukavaa kirkossa. Meitä oli siellä paljon. Papin saarna oli hyvä ja musiikki oli mahtavaa. Harmi vaan, kun sinä et ollut paikalla. Olisit varmasti pitänyt siitä.” 

Niin. Joskus tuntuu, että unohdamme seurakunnassakin sen, että Jumala on paikalla. Yritämme ratkoa asiat omassa voimassa. Tuijotamme tilastoihin ja ulkoiseen näkyvyyteen, ja saatamme väheksyä pieniä alkuja. Päiväkirjan kirjoittaneelta pojalta unohtui tuona kertana pyytää Jumala mukaan kirkkoon ja hänen vierelleen. Sama unohdus tuppaa käymään meillekin. Kirkon työ on Jumalan työtä. Kirkon lähetys on Jumalan lähetys. Hän on paikalla sielläkin, minne olemme vasta menossa. Teemme hänen työtään, hänen lähettäminään ja hänen kanssaan. Ilman Jumalaa kirkolla ei ole kestävää pohjaa. Jeesus sanoo: ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään” (Joh 15:5). Tiimityö on kaiken ytimessä, kuten kuulimme Niinan lukevan: ”Istuttaja ei ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan. Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto ja Jumalan rakennus” (1 Kor 3:7-9).

Päivän tekstit kertovat juuri siitä, että olemme maailmassa Jumalan työtovereita. Tehtävämme on kylvää ja kastella, Jumala suo kasvun – hän on paikalla! Aivan kuten peltotöissä, viljelijä tekee osansa valmisteluissa mutta ei hän voi saada kasvua aikaan. Tarvitaan kasvukausi, aikaa, jotta vilja ehtii varttua. Kasvukauden ohella puhutaan lämpösummasta, jonka on kesän aikana täytyttävä, jotta vilja ehtii tuleentua korjattavaksi. Ilman Jumalan rakkautta ja armoa, tuo lämpösumma ei koskaan täyty. Ja miten tärkeää on kerätä tuota summaa myös seurakunnassa: lämpö ja keskinäinen rakkaus tekee seurakunnasta paikan, josta kerätään taivasten valtakunnan satoa. 

Jeesus sanoo: ”Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi. Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää, toinen korjaa.’ Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.”

Seurakunnassa on eri tehtäviä. Toinen kylvää, toinen kastelee, toinen kerää sadon. Kyseessä ei ole siis kilpailu, vaan tehtävänjako. Tiimityö, yhdessä. Yhdessä Jumalan kanssa. Lopputuloksen kannalta ei ole merkitystä, kuka tekee mitä. Kerranhan saamme iloita kaikki yhdessä: ”Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää, toinen korjaa.”   

Meidän ei pidä tuskastua, jos emme näe heti tuloksia. Kun Jeesus tapasi samarialaisen naisen kaivolla, seurasi lyhyestä tapaamisesta suuria (viittaus alttaritauluun aiheesta). Alkaneella viikollakin voimme miettiä, miten pienistä aluista voi seurata hyvää. Ystävällinen hymy, toisen puolesta rukoileminen. Sitten joku toinen tulee ja kastelee tätä hyvää alkua. Ja ehkä vasta pitkän ajan kuluttua joku kerää sadon. Toinen aloittaa, toinen jatkaa. 

Kuvitellaan pihassa vilkkaasti leikkivä lapsi – menemmekö komentamaan häntä ja ilmoitamme heti vanhemmille? Vai menemmekö kohtaamaan hänet rauhallisesti ja rakkaudella ja opastamaan häntä jos on tarvetta? Tai hankala työtoveri. Välttelemmekö häntä ja kantelemme hänestä pomolle, kun voisimme kohdata hänet armollisesti? Useimmiten voimme valita, miten lähimmäisemme kohtaamme.

Nyt on kylvön aika. Korjaammeko hyvän vai pahan? Apostoli Paavali opettaa: ”Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon. Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin” (Gal 6:8-10).

6.2.2017

Jumala on valo



Valo ei ole Raamatussa niinkään abstrakti määre - sähkömagneettinen spektri, jonka ihmissilmä havaitsee - vaan kielikuva totuudesta ja kaikesta hyvästä. Valo viittaa häneen josta se lähtee. Tai paremminkin: Jumala ON valo. Aivan kuten rakkaus on osa Jumalan olemusta, samoin valo. Hänessä ei ole pimeyden häivää, ei mitään vääryyttä eikä syntiä. Sama ominaisuus on hänen Pojassaan, kolmiyhteisen Jumalan yhdessä persoonassa. Jeesus sanoo: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo" (Joh 8:12).

Kulkea valossa. Tämä on Uuden testamentin tärkeitä teemoja. Valo ei saa olla kristitylle abstrakti asia, vaan elämää ohjaava voima. Valossa kulkeminen on valon opetuslapseutta, olemista jyrkkänä vastakohtana yön ja pimeyden voimille: "Te kaikki olette valon ja päivän lapsia. Me emme kuulu yölle emmekä pimeydelle" (1 Tess. 5:5). 

Valo johtaa yhteyteen. Se johtaa elämään yhteydessä Jumalaan ja toisiimme. Elämään anteeksi annettuina Golgatan veressä: "Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä" (1 Joh 1:7).  

Voimme peilata vaellustamme Sanan ja Pyhän Hengen valossa. Mietintää kannattaa tehdä yksin ja yhdessä. Onko meillä yhteys? Elämmekö anteeksiantamuksessa? Tunnistammeko oman pimeytemme? Näkyykö uskomme armollisena elämänasenteena?

Jumala on valo, joka toimii rakkaudessaan. Hänen läpivalaisuaan tarvitsemme, jottei pimeys saa meissä sijaa. Pimeys kun on - fyysisestikin - pelkkää valon puutetta (talvella on pimeää, koska aurinko on piilossa, kesällä päinvastoin). Niin kovin helposti painumme pimeyteen, käännymme Jumalasta pois. Silloin valo tuntuu suorastaan epämukavalta, sitä haluaa väistää kuin kirkkailla keväthangilla: "Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi" (Joh 3:20). 

Virressä sanotaan: "Kirkkautes loistaa, vaikka silmä syntisen ei näe kunniaas" (134:3). 

Tämä on totta. Ongelma ei ole valossa, vaan siinä miten otamme sen vastaan.  

Onneksi Jeesuksessa tapahtuu mahdottomia, syntinenkin voi nähdä, vaikkakin sokaistunein silmin. Jeesus Kristus on näet "todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen" (Joh 1:9). Hänessä on taivaallisen kirkkauden heijastus, armonväläys, jota kaipaamme ja odotamme. 

Edellä mainitun valossa toivotan Sinulle, sisareni ja veljeni: Kirkasta kevättalvea, rauhaa ja hyvää! Pysytään valossa! 
   
"Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä" (1 Joh. 1:5-7).

Toisten miellyttämisestä ja oman elämän elämisestä


Tunnistan itsessäni miellyttäjän. Mieliksi oleminen on ollut tärkeää, en ole halunnut tuottaa pettymystä. Tietyssä määrin se on ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta jos se luo onnettomuutta, silloin asiaa kannattaa tarkastella kriittisesti.

On myös tervettä pitää päänsä, kertoa avoimesti mitä mieltä on ja ottaa elämästään vastuuta. Tätä yhä opettelen, 39-vuotiaana aikamiehenä. Ehkä olen aavistuksen kasvanut. Optimi lienee se, että osaa ottaa huomioon lähimmäisen, sanoittaa oman tahtonsa tahdikkaasti mutta samalla pitäen huolta siitä, ettei hukkaa itseään. Varsinkin elämän suurissa kysymyksissä kannattaa tehdä niin kuin sydän sanoo. Sitä ei yleensä kadu. Elämistä toisten pillin mukaan kylläkin.

Miksi tämän kirjoitin? Noh, nyt on vähän tilanne päällä... Jo nyt tuntuu selkeämmältä ja voimaantuneelta, tiedän mitä haluan. Tunteen sanoittaminen auttoi - tässä asiassa aion pitää pääni. Ja sydämeni.

2.2.2017

Evankeliumi sadalla sanalla (Sana-lehti 2.2.2017)



LUOTU JA LUNASTETTU

Olen tunneihminen. Vahvimmat elämänkokemukseni liittyvät tunteisiin, hengellisetkin. Minulle evankeliumi on tunnetta. Se on kokemusta olla rakastettu, hyväksytty, armahdettu.

Teologiassa tarvitaan järkeilyäkin. Mutta ilman lihaksi tulemista sanoma jää etäiseksi. Jeesus tuli alas taivaasta ihmiseksi. Evankeliumi puhalletaan henkiin alhaalla. Vasta kun se saavuttaa Luojan luoman, se alkaa elää. Luotu ja lunastettu. Uusi luomus ristin ja ylösnousemuksen voimassa.          

Evankeliumi ei perustu meidän tekemiseen. Se on lepäämistä Jumalan rakkauden kohteena. Olemista ihmisenä Pyhän ja toisten edessä. Ja sehän on vaikeaa! Tarvitaan lahjoitettua sisäistä muutosta. Virsi sanoittaa: ”Sydäntäni ohjaa, anna minun, Herra, armossasi kasvaa, olla ihminen” (509:4).

Rakastettu ihminen rakastaa. Rakkaus virtaa lähimmäiseen. Evankeliumi tuntuu.