Toivakan kirkossa on kaksi kelloa. Toisen kyljessä lukee 'Jumala on rakkaus', toisessa 'Sopikaat Jumalan kanssa'.
Rauha tulee siitä, kun saa kokea rakkautta ja ihmisellä on rauha eli sovinto itsensä, toisten ja 'yläpihan' kanssa. Näin kristillinen perinne on opettanut vuosisatoja.
Rauha ei kuitenkaan tule hissuttelemalla, kääntämällä selkää tai sulkemalla silmiä. Tällaista valheellista rauhaa tarjotaan tai siihen peräti opetetaan: "parempi olla hiljaa", "kunhan se ei vaan suuttuisi", "ei puututa siihen, annetaan olla". Moni valitsee passiivisen hiljaisuuden. Se taitaakin olla meille suomalaisille turhan ominaista.
Oikea rauha on aktiivista toimintaa, tekemistä, jossa puolustetaan tasa-arvoa ja kaikkien ihmisoikeuksia. Siksi Jeesus sanoo: "Autuaita rauhanTEKIJÄT: he saavat Jumalan lapsen nimen." Rauhantekijä ei lepää vääryyksien edessä. Hän ei salli alistamista missään muodossa. Eikä varsinkaan uskon tai pyhän kirjan nimissä.
Hyssyttelijöitä riittää, samoin puhujia. Tekijöitä on vähemmän.
Meiltä kysytään: Kuka minä olen?
Soittaako sieluni sovinnon ja rakkauden rytmejä?
Ef. 4:23-5:2*
Teidän tulee uudistua mieleltänne ja hengeltänne ja pukea yllenne uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää.
Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä. Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee. Älkää antako Paholaiselle tilaisuutta. Varas älköön enää varastako, vaan tehköön työtä ja ansaitkoon rehellisesti toimeentulonsa, niin että voi myös antaa tarpeessa olevalle. Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi. Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.
Pitäkää siis Jumalaa esikuvananne, olettehan hänen rakkaita lapsiaan. Rakkaus ohjatkoon elämäänne, onhan Kristuskin rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle.
Kristillinen usko kutsuu pyhään elämään. Sitä tulisi ohjata totuus ja oikeudenmukaisuus. Usko lähtee sisältä, hengestä ja mielestä. Ei riitä, että kristitty uudistuu sisäisesti kerran vaan se on jatkuva, läpi elämän kestävä prosessi. Tästä Paavali opettaa epistolassa: ”Teidän tulee uudistua mieleltänne ja hengeltänne ja pukea yllenne uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää.”
Mitenkä tämä meiltä onnistuu? Elämmekö kuten Sana kehottaa?
Kyllä ja ei. Onnistumme vaihtelevasti. Syntinen ja vanhurskas ihminen kulkevat käsi kädessä, emme ole pelkästään pyhiä vaan myös pahoja. Olemme pelastettuja yksin armosta, mutta samalla emme ole vapaita synnistä. Käymme sisäistä taistelua. Roomalaiskirjeen 7. luku on tärkeä esimerkki kristityn kamppailusta. Se on helppo omakohtaisesti omistaa: ”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti” (7:18-20).
Pimeys on valon puutetta. Pahuus on hyvän puuttumista. Kummasti ajaudumme irti hyvästä. Kun pitäisi pukeutua kristilliseen sotavarustukseen (Ef. 6!), niin yllemme alkaakin kasautua ihan toisenlaista vaatekertaa. Se alkaa erottaa meitä pyhästä.
Tästä Paavali Efesolaiskirjeessään varoittaa. Ei hän olisi sitä kirjoittanut ellei näitä ongelmia olisi paikallisten kristittyjen keskuudessa esiintynyt. Valon lasten puku on tahriutuvaa sorttia.
Paavalin kehotuspuhe on suoraa ja selväsanaista: ”Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta”, ”Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee”, ”Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi”, ”Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus.”
Pahuudesta tulee luopua. Luopumista tarkoittava sana viittaa tässä kirjaimellisesti riisumiseen. Katkeruutta, kiukkua ja vihaa tuottava puku on riisuttava pois, jotta Jumalan mielen mukainen asu saisi tilaa. Vanhan on väistyttävä uuden alta.
Kristillistä uusiutumisprosessia voi verrata taloremonttiin. Jos talossa on tapahtunut paha vesivahinko, ei paljoa auta että vaihdetaan vähän uutta pintaa, pitää korjata paremmin. Jos tätä ei tee, ongelma tulevat vastaan kahta kauheampana. Läpeensä mädät perustukset tulee poistaa. Kaikki uudistetaan pohjia myöten.
Sama pätee hengelliseen elämään. Sitä ei voi lähteä korjaamaan pienillä pintalaastikerroksilla. On mentävä juureen, perustuksiin, sydämeen. Se vaatii hengellistä työtä. Se on raskaampaa kuin pieni pintakorjailu mutta palkitsee pitkässä juoksussa. Valhetta, vihaa, riitelyä ja sopimatonta puhetta voi peitellä tietyn aikaa, mutta se ei kestä. Likaiset vaatteet pestään, laho talo korjataan, ryvettynyt sielu valkaistaan Kristuksen sovintoveressä. Siksi meillä on ehtoollinen ja sana. Seurakunta. Rukous. Jos pidämme huolta rakennuksistamme, eikö sielumme ansaitse perushuoltoa monin verroin enemmän?
Kirkkopyhän aihe on ”antakaa toisillenne anteeksi”. Yksi iso remontin aihe tämäkin. Siihen Paavali antaa perustuksiin menevän opetuksen: ”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.”
Onko sinun yleensä vaikea antaa toiselle anteeksi? Oletko koskaan miettinyt johtuuko se siitä, ettet ole antanut anteeksi itsellesi?
Kun omistamme sydämissämme sen, mitä olemme saaneet anteeksi Jeesuksessa ja hänen ristissään, niin on yhä vaikeampaa kantaa kaunaa toiselle. Muistamme: minun ei tarvitse koskaan atnaa anteeksi toiselle sen enempää kuin mitä Jumala on jo minulle anteeksi antanut. Mitä tapahtuukin, on Jumalan armo aina meitä suurempi. Minä olen se, joka on saanut anteeksi enemmän.
Kristityn elämä ei ole helppoa. Eikä sitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan. Lohtua saamme siitä, Jumala auttaa matkalla. Hän on se joka meidät puettaa hyvyyteen ja vanhurskauteen.
Erästä miestä kehuttiin usein hänen hyvistä asuvalinnoistaan. ”Hieno paita”, ”Onpa sinulla tyylikkäät housut”, ”Noh nyt on niin sävy sävyyn että!”
Mies kiitteli huomioista. Mutta hän ei kuitenkaan koskaan kertonut, että hänen oma vaimonsa oli kaikkien asuvalintojen takana. Vaimo oli hänen pukumestarinsa.
Kuljemme Kristuksen vaatetuksessa, emme omissa. Hän on vaatturimme. Kasteessa meidät on häneen puettu. Kristillinen usko on sitä, että muistaa kenen pukua kantaa ja miten sen kantajia kehotetaan elämään ja kuka meidät rakkaudessa pitää kiinni. Emme tee mitään omassa voimassamme. Joka messussa tästä kastepuvusta muistutetaan: ”Pankaamme sentähden pois pimeyden teot, ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin… pukekaa päällenne Herra Jeesus Kristus (Rm 13:12-14), ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne” (Gal. 3:27).
*Varsinainen kirkkovuoden teksti on lyhyempi Ef 4:25-32. Päätin ottaa kuitenkin laajemman yhteyden, koska se sopii ajatuksellisesti paremmin. Useissa kirkkokunnissa saarnataan nimenomaan näillä jakeilla 4:23-5:2.
Matt. 22:1-14
Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi:
»Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ’Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.
Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ’Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’»
”Ilon kautta!”
Näin otsikoin tämän saarnan sitä kirjoittaessani. Otsikon riemullisuus voi hämmästyttää, kun katsoo päivän saarnatekstiä, vertausta kuninkaan pojan häistä. Se ei ole nimittäin kovinkaan hupaisa, vaan erittäin raju. Kuulimme luettavan palvelijoiden pieksennästä ja hengiltä lyömisestä. Kuningas vihastuu, lähettää sotajoukkonsa, surmaa murhamiehet ja polttaa heidän kaupunkinsa. Vertauksen lopussa eräs mies erehtyy tulemaan häihin ilman hääpukua. Kuningas hermostuu taas ja sanoo palvelijoilleen: ”Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.”
- Ei mikään lastensatu.
Perinteisesti tästä tekstistä on saarnattu – itseni mukaan lukien – melko synkin ja lakihenkisin sävyin. Vertauksen kuningas on Jumala, Jeesus on kuninkaan poika, taivasten valtakunta on häät, juutalaiset ovat kutsusta kieltäytyneet, pakanat ovat häähuoneen uudet kutsutut vieraat. Hääpuvuton vieras on nähty henkilönä, joka on päässyt armosta sisälle mutta ei ole sen jälkeen kyennyt vastaamaan taivasten valtakunnan vaatimuksiin. Kun uusi mahdollisuus annetaan, sen jälkeen täytyy kilvoitella paremmin. Tätä painotetaan vuorisaarnassa: ”Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan” (Mt. 5:20).
Tekstin historiallisessa syntytilanteessa tämä lukutapa on toiminut. Kun huomioidaan, että Matteus kirjoitti evankeliuminsa 50 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen, sen sanoma oli vieläkin osuvampi. Vertaus selitti kuulijoille sen, miksi osa juutalaisista veljistä ei uskonutkaan Jeesukseen eivätkä vastanneet evankeliumin kutsuun. Matteuksen seurakunnassa oli sekä juutalaiskristittyjä että pakanoita. Uusia jäseniä oli tullut nimenomaan viimeksi mainituista. He olivat ”turuilta ja toreilta” tiensä seurakuntaan löytäneitä ei-juutalaisia. Vertauksen sanoma toteutui heidän keskuudessaan todellisesti: ”Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.”
Matteuksen seurakunta oli tunnettu erittäin kilvoittelevasta asenteesta. Kun uusi jäsen otettiin sisäpiiriin, heiltä odotettiin taivasten valtakunnan etiikkaa, korkeampaa esimerkillisyyttä. Siksi varoitus hääpuvuttomasta miehestä otettiin vakavasti – Jumalan tahtoa piti noudattaa paremmin kuin tien toisella puolella olleen synagogaporukan!
Ymmärrämme nyt tekstin asiayhteyden, kontekstin. Vertaus palveli kuulijoitaan tietyssä tilanteessa, auttoi traumassa jonka veljesriita Jeesukseen uskovien ja epäuskoisten juutalaisten välille oli syntynyt. Kertomus loi myös tiiviyttä Matteuksen yhteisöön, koska hyvin tunnettua on, että mitä pienempi vähemmistö, sen tiukemmat ovat yhteisönormit. Pienessä porukassa ei hyväksytä sooloilua, ruodussa on pysyttävä.
Mutta ilon kauttako tekstiä pitäisi lukea? - Kyllä.
Reformaation juhlavuosi lähestyy. Reformaation motto on: ”kirkon on alati uudistuttava.” Miten luemme tekstiä tämänajan kristittyinä ja luterilaisina?
Ennen oli monin paikoin tapana, että kuningas vaatetti häävieraat. Omissa vaatteissa ei (välttämättä) tarvinnut juhlaan tulla. Vertauksessa esiintynyt puvoton häävieras oli siis käytännössä mahdottomuus.
Meidät kristitytkin on puettu hääpukuun. Juhlapukumme on kastepuku. Kristukseen meidät on puettu. Sen kautta Jumala näkee meidät juhla-asuisina, vanhurskaina, Jumalalle kelpaavina. Tehtävämme on muistaa kasteen lupaus. Siitä muistuttaa kastemalja kirkossa sekä Raamatun sana: ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne” (Gal. 3:26–27).
Kastepukumme eli hääjuhlapukumme on lempeä. Se ei ole kangasta, vaan sydämen elämänasenne: armollisuus toisia ja itseään kohtaan. Pukumme onmielenlaatu, hyväksyvä ja rakkaudellinen: ”Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin” (Kol. 3:12-14).
On etuoikeus, ilo, kantaa tällaista hääpukua. Se on lahja.
Mutta mikä oli häistä ulos heitetyn miehen virhe? Mitä jos se oli se, ettei hän ottanut juhlintaa tarpeeksi vakavasti? Tai halusi pilata toisten tunnelman?
Häät oli tarkoitettu juhlaksi. Silloin laitetaan parasta päälle, seurustellaan ja iloitaan yhdessä. Mies ei halunnut näin tehdä. Jos juhlasta ei oteta kaikkea irti ja sinne ei tulla juhlamielelellä, vaan yrmyillään, se on yhtä paha virhe kuin kutsusta kieltäytyminen. Tai paremminkin: tahallinen juhlien pilaaminen on suurempi virhe.
Ollaan läsnä. Riemuitaan taivaiden hääjuhlasta jo nyt, se on tehtävämme. Kiitetään juhlavaatetuksesta, joka on annettu. Kiitetään lahjoista, joita saamme ottaa vastaan tässä ajassa ja myös tulevassa.
Jumalan lahjat ovat tänään esille kerätyssä sadossa (sadonkorjuun kiitosmessu), seurakuntakodin uutispuurossa, messun sanassa ja ehtoollisessa. Tästä porukasta ei heitetä ketään ulos kiristelemään hampaita. Mennään ilon kautta!
Olet arvoinen, olet tervetullut, valittu ja kutsuttu. Jeesus sanoo sinulle: Tule herrasi ilojuhlaan!'
Matt. 18:1-6, 10
Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”
Jopa kolme kymmenestä kuoli synnytykseen tai pian sen jälkeen. Toiset kolme kuolivat ennen kuin he olivat täyttäneet kuusi vuotta. Suunnilleen kuusi kymmenestä oli kuollut ikäluokasta heidän täyttäessään 16 vuotta.
Tämä on karua kertomaa Jeesuksen ajan lasten eliniän odotteesta. Ajatelkaa: silloin 18-vuotias nuori oli keski-ikäinen, sillä monet eivät päässeet koskaan viettämään 40-vuotispäiviään. Panu-pappi olisi 39 vuoden iällään ollut todella kokenutta kansanosaa, ikäihminen, varttunutta väkeä. Antiikin aikana 70 prosenttia lapsista olivat menettäneet toisen tai molemmat vanhempansa murrosikään tultaessa.
Kun otamme huomioon tämän, luemme päivän evankeliumia eri sävyllä. Jeesuksen ja lapsen kohtaamisessa oli jotain sellaista, mitä emme nyky-Suomessa ymmärrä. Tuo lapsi saattoi olla lähestulkoon koditon, vähintään puoliorpo, joka asui sukulaisten luona. Hän kärsi nälästä, roomalaisten sotilaiden miehityksestä ja oli alituiseen vaarassa saada tappavan kulkutaudin. Henkilökohtaisen hygienia oli niin ja näin. Voi hyvin kuvitella Jeesuksen polvella olleen likaisen pojan tai tytön, jonka vaatteet olivat rispaantuneet ja jonka kengistä ei ollut tietoakaan. Hymyssä ei luultavasti ollut montakaan tervettä hammasta.
Jeesuksen ajan lapsilla oli vähän ihmisoikeuksia. He saattoivat olla miltei samalla tasolla kuin orjat, ja vasta täysi-ikäisenä heitä kunnioittettiin vapaina kansalaisina. Lapsen arvo nähtiin siinä, mitä hän pystyi kotona auttamaan ja siinä, mikä hänestä aikuisena tulisi: tuottava kansalainen, joka pitäisi kasvaessaan huolta iäkkäistä vanhemmistaan, jos he vielä eläisivät. Orvot, joiden oikeuksista Raamatussa paljon puhutaan, olivat kaikkein heikoimmassa asemassa. Lapsen kaltaisuutta käytettiin jopa haukkumasanana, jos toista aikuista haluttiin loukata. Se oli enemmän kuin meidän huudahdus: ”Älä ole nyt lapsellinen!”
Jeesus ja avuton lapsi. Lapsi, joka oli täysin aikuisten ja yhteiskunnan armopalojen armoilla. Porukan heikoin lenkki. Hänet Jeesus kutsui keskelle ja sanoi: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.”
Tulla heikoksi, pieneksi, muista riippuvaisiksi. Suostua siihen – miten vaikeaa se onkaan! Jeesuksen lähelle tullut lapsi oli vailla mitään ulkokuorta, hän seisoi siinä sellaisena kuin oli. Jeesus hymyili hänelle, aivan varmasti. Tämän aavistuksen vahvistaa erään toisen lapsen huomio, kun saarnaaja opettaessaan sanoi: ”Tiedämme Jeesuksen itkeneen muttei koskaan nauraneen”. Tähän pieni lapsi: ”Mutta jos Jeesus kutsui luokseen lapsia, ihan taatusti hän hymyili. Yksikään lapsi ei menisi vihaisen aikuisen syliin. Minäkään en juoksisi teidän luoksenne, hyvä saarnaaja, koska olette aina niin vihaisen näköinen!” Niinpä. Jeesus hyväksyi lapsen ja lapsi tiesi sen. Lempeys ja hyvyys loisti Herrasta. Lapsi luotti Jeesukseen ja tuli hänen luokseen.
Tulemmeko Jeesuksen luokse samalla mielellä? Ymmärtäen, ettei meillä ole hänen edessään mitään tarjottavaa, mutta hänen kanssaan meillä on kaikki. Emme ole pelkästään haavoitettuina lapsia, vaan aikuisia, varttuneitakin, monien taakkojen rasittamina. Aikuisille Jeesus evankeliuminsa puhui. Roikumme kiinni hänessä ja hänen armossaan. Jeesus ja seurakunta pitävät kiinni heikoimmastakin oksasta, kunhan ymmärrämme niitä tarvitsevamme. Jeesus sanoo: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu” (Joh 15:5-6).
Antiikin aikana ihmiset olivat hyvin epätasa-arvoisessa asemassa. Sitä he ovat tänäänkin. Keskuudessamme on tänäänkin ihmisiä, joille on annettu kärsimystä ja vaivaa toisia enemmän. Lapsen kaltaisuus tarkoittaa, että osaamme asettua ensiksi heikoimman asemaan, hänen joka tarvitsee apuamme. Näemme evankeliumin pienen lapsen, näemme vieressä olevan ystävän, näemme apua huutavan muukalaisen. Vähäisiä, olivatpa he keitä hyvänsä, heitä tulee tukea. Jeesus käskee: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä.”
Lapseksi tuleminen tarkoittaa oman ja lähimmäisen pienuuden. Tunnistamista. Ketään ei auteta ylhäältä. Kenellekään ei voi olla lähimmäinen ilman hyväksymistä. Ilman lempeyttä, ilman hymyä. Ja mitä tahansa hyvää ihmisten välillä tapahtuu, se ei ole koskaan yksisuuntaista. Virressä sanotaan osuvasti: ”Tässä valtakunnassa ovat heikot vahvoja, sairas terveen parantaa, saaja auttaa antajaa” (VK 428:5). Ei ole autettavaa ja auttajaa, on vain ihmisiä, jotka kohtaavat toisensa eri elämäntilanteessa. Kertomuksen sankari ei ole auttaja valkeassa ratsussaan, vaan se, mitä kahden ihmisen kohtaamisesta syntyy. Autettava kohtaa Kristuksen, kuten se toinenkin: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä.” Lähimmäisessä joka on tiukilla, hänessä saatat kohdata palan taivasta, sillä heidän enkelinsä ovat lähellä Isää: ”Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”
Vietämme juhlaa, messu ja varttuneen väen syntymäpäiviä. Joillekin Jumalan sana ja ehtoollinen voivat olla vähäisiä asioita, sellaisia, joille ei kannata antaa arvoa. Me annamme. Ehtoollisessa kohtaamme Jeesuksen. Hymyilevän ja hyväksyvän Vapahtajan. Hän hymyilee sinullekin, hyväksyy, ottaa lähelleen ja sanoo alttarilla: ”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti" (Joh 6:51).
