3.7.2023

Hartauskirjoitus PaikallisUutisiin - Yhteinen pappeus

 Hartauskirjoitus 5.7. PaikallisUutisiin 

YHTEINEN PAPPEUS 

Viime sunnuntaina vietettiin Toivakan kirkossa konfirmaatiomessua. 22 hienoa nuorta konfirmoitiin ja heidät kannettiin yhteiseen esirukoukseen – paljon onnea ja Jumalan siunausta!  

Messun toisena liturgina toimi rippikoululainen. Hän lauloi liturgisia osuuksia, toimitti ripin ja luki lopuksi Herran siunauksen. Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että muutkin seurakuntalaiset voivat näitä jumalanpalveluksen kohtia toimittaa, ei tarvitse olla virkaan vihitty pappi. Papille kuuluvia osuuksia on oikeastaan vain ehtoollisen toimittaminen ja tämänkin jakamisessa voi seurakuntalainen avustaa.  

Luterilaisessa kirkossa puhutaan yhteisestä pappeudesta. Se tarkoittaa, että kaikilla seurakunnan jäsenillä on oma tehtävänsä, jossa he palvelevat. Jotkut heidän joukostaan ovat saaneet tehtäväkseen palvella erityisessä paimenvirassa, pappeina. Lisäksi seurakunnassa on paljon muita työntekijöitä huolehtimassa lukuisista asioista ja tehtävistä. On tärkeä huomata, että kaikilla on seurakunnassa tehtävänsä ja vastuunsa. Seurakuntalaisia ja työntekijöitä ei pidä asettaa vastakkain, vaan kumpaakin tarvitaan. Siksi voimme toimittaa rinta rinnan jumalanpalveluksia ja rakentaa yhdessä seurakuntaa. Kasteessa olemme kaikki saaneet tasaveroisen ”pappisvihkimyksen”.  

Mikä yhteisen pappeuden tehtävä on? Jokaisella kastetulla kristityllä on oikeus lähestyä Jumalaa ja rukoilla häntä. Jokainen saa rohkaista ja lohduttaa sieluja. Kaikki kristityt on kutsuttu palveluun omalla paikallaan sekä todistamaan Kristuksesta. Suurin osa kristittynä elämisestä tapahtuukin arjessa, sen valinnoissa, sanoissa ja teoissa. ”Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan” (1. Piet. 2:9).  

Saman illan uutisissa kerrottiin, että yksinäisyys on moninkertaistunut nuorten keskuudessa. Se on surullista. Jumala ei ole luonut meitä yksinäisyyteen, elämään erakkoina, vaan elämään yhteydessä toisiimme. Martti Luther on sanonut: ”Jumala on kyllä luonut monenlaista, mutta ei yksinäistä kristittyä.” Kristityksi tullaan, kun ihminen liitetään kasteessa seurakuntaan. Kastettu kristitty on osa yhteisöä, kuulumme samaan perheeseen. Perheessä huolehditaan toisista ja osallistutaan perhe-elämään. Joka pyhä tämän perheen puolesta rukoillaan kirkoissa. Sinunkin rukouksia tarvitaan. Sinua tarvitaan jakamaan yhteistä pappeutta. Älä jää yksin, seurakunnassa on sinulle tilaa ja lahjojasi tarvitaan.

Panu Partanen
kirkkoherra
Toivakan seurakunta 



Minä ja kanssaliturgi Misca Lähteenmäki




Tekstin lähteinä ja jopa suorina lainauksina käytetty sivustoja: 


28.11.2022

Seurapuhe Siioninvirsiseuroissa 27.11.2022



Hyvät seuravieraat, hyvää adventtia ja uutta vuotta, kirkollista sellaista!

Adventti, adventus domini, Herran tuleminen.

1100-luvulla elänyt munkki Bernhard Clairvaux’lainen puhui kolmesta adventista. Kaksi näistä ovat näkyviä, yksi ei. 

Ensimmäisenä hän mainitsi joulun, inkarnaation adventin. Jeesus tuli näkyvästi keskellemme, syntyi ihmiseksi, veljeksemme. Häntä rakastettiin, häntä vihattiin.

Jeesus laskeutui maailmaan puolustuskyvyttömänä vauvana. Jumala, kaikkivoipa Luojamme, ei tullut maan päälle pönkittämään valta-asemaansa, vaan saapui heikkona lapsena, joka asetettiin lepäämään härkien kaukaloon. Myöskään aikuinen, ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus ei pakota ketään seuraansa. Virsi sen kertoo: ”Käskien et hallitse, Kristus, et vaatimuksella. Laupeudella kosketat, rohkaiset laupeudella” (415:1).

Myös Siionin virsissä näkyy Kristuksen ihmisyys ja se, että häntä voi lähestyä ilman pelkoa: ”Ei kukaan pelätä voi pienokaista, Ei ujostella köyhää lapsukaista. Luo Jeesuksen siis juoskaa kiireesti Ja tervehtikää häntä iloisesti!” (SV 188:4, viittaus Lilliehöökin alkuperäiseen tekstiin).

Tänäkin adventtina ihmettelemme Jumalan syntymistä ihmiseksi. Katsomme taaksepäin, siihen mitä on tapahtunut, ja tartumme Jumalan lupauksiin. Kristus on syntynyt ja kuollut puolestamme. Tämän armon varaan saa häilyväkin usko jättäytyä.

Kolmas adventti on myös näkyvä. Paruusian adventti, se hetki, kun Herra palaa lopunaikoina kunniassaan.

Tämä adventti muistuttaa meitä siitä, että odotamme malttamattomasti Jeesuksen tulemista aikojen lopussa: "Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee" (Matt. 24:42).

Paavali kehottaa meitä olemaan valppaita hengessä, pysymään hereillä emmekä vaipumaan hengelliseen uneen: ”Te tiedätte kyllä, mikä hetki nyt on. Teidän on aika herätä unesta. Pelastus on näet lähempänä kuin silloin, kun aloimme uskoa Kristukseen” (Room. 13:11).

”Pysykää hereillä…” Oliko Paavali sittenkin ensimmäinen herännyt?

Valvominen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että naapurin tekemisiä kytättäisiin alinomaa. Mieluummin ollaan aralla tunnolla, tutkitaan omaa sydäntä ja suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin: ”Arkana nyt olen tullut itseäni tutkimaan. Kaipuu nousee sydämestä parempaan ja puhtaampaan” (VK 207:1).

Adventti kutsuu valmistautumaan henkisesti Herran tulemiseen sekä tiedostamaan myös oman elämämme rajallisuus.

Toinen adventti on Bernard Clairvaux’laisen mukaan näkymätön. Tai onko sittenkään?

Kristus saapuu, kun sanaa ja sakramentteja jaetaan. Jeesus, joka tuli maan päälle nöyränä lapsena, tulee edelleen luoksemme ehtoollisessa yksinkertaisesti leivässä ja viinissä. Adventti kutsuu meitä rukouksen hiljaisuuteen ja ottamaan vastaan hänen läsnäolonsa päivittäin.

Paavi Benedictus selittää: "Adventti kutsuu meitä pysähtymään hiljaisuuteen ymmärtämään Jumalan läsnäoloa. Se on kutsu ymmärtää, että päivän yksittäiset tapahtumat ovat vihjeitä, joita Jumala antaa meille. Ne ovat merkkejä siitä huomiosta, joka hänellä on jokaista luotuaan kohtaan. Kuinka usein Jumala antaakaan meille välähdyksen rakkaudestaan!"

Rakkauden välähdys. Armon väläys. Liekö Vatikaanissakin aitoja körttejä?

Pelkästään valosta käsin ei voi julistaa evankeliumia ”niille, jotka pimeydessä vaeltavat.” On astuttava itsekin pimeyteen, sinne missä toivon valo on tukahtumassa. Tulemme heidän rinnalleen, jotka ovat paenneet sodan kauheuksia, kuuntelemme heidän traumojaan, jotka ovat kärsineet, tuemme heitä, jotka joutuvat elämässään tiukille joko taloudellisesti tai sosiaalisesti, tulemme heidän rinnalleen, jotka joutuvat marginaaliin tai poikkeavat muutoin valtaväestön normista, lähestymme sairaita ja kuolevia. Silloin, kun tunnistamme pimeyden, ja olemme sitä itsekin kokeneet, voimme kertoa toivosta, joka on elävässä Jumalassa. Hän voi kääntää synkimmänkin pimeyden valoksi. Pimeyteen syttyy kirkkaus. Jeremian kirjassa luvataan: ”Te sanotte: ’Tämä maa on autio, täällä ei ole ihmisiä eikä eläimiä.’ Se on totta: autioina ovat Juudan kaupungit ja Jerusalemin kadut, tyhjinä asukkaista, tyhjinä ihmisistä ja eläimistä. Mutta vielä tulee aika, jolloin täältä kuuluu ilon ja riemun huuto, sulhasen ja morsiamen ääni. Silloin tuodaan Herran temppeliin kiitosuhreja ja sanotaan: ’Kiittäkää Herraa Sebaotia, sillä Herra on hyvä ja hänen armonsa kestää iäti!’»

- Siinä lohduttavia sanoja esimerkiksi keskellämme oleville ukrainalaisille, vielä tulee ilon ja riemun aika. Tähän luotamme.

Vaikka pyhän Bernhardin toinen adventti on näkymätön, se siis tulee näkyväksi välillisesti. Hän tulee, kun kristityt elävät toivossa eivätkä luovuta. Hän saapuu, kun ilmaistaan rakkautta ja myötätuntoa sekä työskennellään oikeudenmukaisuuden puolesta. Kristus saapuu, kun näemme Jumalan läsnäolon ja Jumalan kuvan niissä ihmisissä, jotka ovat erilaisia kuin me. Kristus saapuu, kun kärsivät lähimmäiset tietävät olevansa viime kädessä turvassa Jumalan rakkaudessa. Kristus saapuu, kun toinen on nukahtamaisillaan, niin toinen nykäisee hereille, ja jakaa öljylampun toivon valoa hänelle, jolta se uhkaa loppua.

Jeesus Kristus oli, on ja on tuleva. Hän kyllä vastaa adventin ikivanhaan rukoukseen: "Maranatha - Tule, Herra Jeesus!"

25.11.2022

Kirjoitus Toivakan Jouluun 2022 - Lapsen odotusta

 Lapsen odotusta


”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille” (Jes. 9:5).

Tämä profeetta Jesajan ennustus on perheellemme juuri nyt ajankohtainen. Odotamme nimittäin isänpäiväksi perheeseemme lasta, poikavauvaa. Kun tätä kirjoitan, aikaa laskettuun päivään on reilu kuukausi – jännittävää!

Sinulla tai lähipiirilläsi saattaa olla samanlaista odotusta, tai ehkä ei tällä kertaa. Joka tapauksessa saat odottaa lasta, joulun lasta. Hän saapuu jouluusi juuri sellaisena kuin olet, ja siihen tilanteeseen, jossa juhlapyhät vietät. Jeesus-lapsi syntyy sydämiin tänäkin jouluna. Vaikka maailmassa kuinka myrskyää, hän pystyy lahjoittamaan rauhan ja ilon. Hän on sydänten Vapahtaja, hän tuo oikeuden. Jesaja jatkaa: ”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki nyt ja aina.”

Ennustukset Jeesuksesta ovat käyneet toteen. Toisaalta osa niistä odottaa vielä täyttymystään. Kaikkialla ei vallitse rauha, ei Ukrainassa eikä muuallakaan. Oikeus ei toteudu, vääryys usein voittaa. Kysymme aiheellisesti: Missä viivyt Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Rauhan Ruhtinas?

Elämme keskeneräisessä maailmassa. Olemme matkalla, kuten ensimmäisenä jouluna olivat Maria ja Joosef. Joudumme kärsimään, kokemaan pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Vahvakin usko horjuu. Mutta onneksi Jumalan lupaukset kestävät. Niissä on kerrottu, että kerran pääsemme perille maahan, todelliseen joulumaahan, jossa asuu rauha, oikeus ja vanhurskaus. 

Joulunaikana teemme hyvää, ponnistelemme paremman maailman puolesta. Täällä Toivakassakin autetaan lähimmäisiä, annetaan naapuriapua ja viedään koteihin joulutervehdyksiä. Iloitsen erityisesti, että kunnastamme ovat saaneet kotinsa useat ukrainalaiset sekä Filippiineiltä muuttaneet lähihoitajat – tervetuloa meille! Ja kiitos niin monelle vapaaehtoiselle auttajalle ja kotouttajalle, sydämenne ovat avarat! 

Jotta jaksamme tehdä hyvää, tarvitsemme toivoa joka ei ole tästä maailmasta. Vapahtaja on tullut ja hän tulee. Ikuisen elämän lahjat jaetaan nyt, mutta paras on vielä edessä.

”On lapsi syntynyt meille ja poika annettu on.
Hänestä elämän löysin, Jumalan suosion.
Hän on sen ylhäisen koitto, mi’ maailmaa valaisevi,
vaan ehkä hänen soittons’ maan ympär’ kajahtavi.”
- Tiernapojat -

****

Toivakan kirkko täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 140 vuotta. Juhlistamme paikkakuntamme tunnetuinta maamerkkiä toisen adventin piispanmessussa ja lähetyslounaalla 4.12.2022. Jos Luoja suo, myös poikavauvamme kastetaan tuona pyhänä kirkossa. - Olet lämpimästi tervetullut mukaan!

Toivakan kirkon kattomaalaukset puolestaan täyttävät 50 vuotta ensi vuoden loppupuolella. Tämänkin merkkipäivän seurakunta huomioi näkyvästi, seuratkaa tiedotteitamme!

Uudet luottamushenkilöt aloittavat tehtävässään tammikuussa 2023. Kiitän heitä vastuunkannosta ja toivotan heille viisautta ja Jumalan siunausta alkavalle valtuustokaudelle.

Siunattua joulua ja armorikasta uutta vuotta, 

Panu Partanen
kirkkoherra
Toivakan seurakunta

15.4.2022

Saarna pitkäperjantaina 15.4.2022

Luuk. 23:32–46
Jeesuksen kanssa teloitettavaksi vietiin kaksi muuta miestä, kaksi rikollista. Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. Mutta Jeesus sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” Sotilaat jakoivat keskenään Jeesuksen vaatteet heittämällä niistä arpaa.

Kansa seisoi katselemassa. Hallitusmiehiäkin oli siellä ivailemassa Jeesusta. He sanoivat: ”Muita hän kyllä on auttanut - auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu.” Myös sotilaat pilkkasivat häntä. He tulivat hänen luokseen, tarjosivat hänelle hapanviiniä ja sanoivat: ”Jos olet juutalaisten kuningas, niin pelasta itsesi.” Jeesuksen pään yläpuolella oli myös kirjoitus: ”Tämä on juutalaisten kuningas.”

Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: ”Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!” Mutta toinen moitti häntä: ”Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.” Ja hän sanoi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Jeesus vastasi: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”

Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.

Luterilaisia kutsutaan pitkäperjantain kristityiksi. Emme hyppää pitkäperjantain yli pääsiäiseen, vaan Jeesuksen kärsimystiellä on erityinen painoarvo. Löydämme rististä elämän puun.

Kristuksen kuolemassa näemme elämän. Ristillä Kristus on kirkkaudessaan. Pimeyteen loistaa Jumalan valo.

Näitä uskon paradokseja, ristiriitoja, kannamme luterilaisessa teologiassamme. Monet asiat näyttäytyvät ristiriitaisina, vaikka ne voivat olla samalla totta: ”Kristuksen kuolemassa näemme elämän. Ristillä Kristus on kirkkaudessaan. Pimeyteen loistaa Jumalan valo.”

Samoja uskon jännitteitä löydämme edelleen:  

- Kristitty on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen.

- Laki ja evankeliumi.

- Vapaus ja sidottu ratkaisuvalta.

- Jeesuksen ihmisyys ja jumaluus. 

- Jumalan pelastussuunnitelma toteutuu niin Jeesuksen kuolemassa kuin ylösnousemuksessa. 

Koko pääsiäisen sanoma on täynnä jännitteitä. On vaikeaa käsittää, että kuinka julmasta roomalaisten teloitusvälineestä, rististä, nousee elämä. Jotenkin, Jumalan avulla, Jeesus kääntää kuolemansa voitoksi.  Jeesuksen kuoleman avulla synnymme uudestaan.  

Jännitteitä riittää myös vuoden 2022 pääsiäisessä. Jeesus kuoli syyttömänä. Kysymme nyt katsoessamme ukrainalaisten kärsimystä: Kuinka monta epäoikeudenmukaista kuolemaa tarvitaan nyt, jotta maailma kääntyy?

Lapset, nuoret, naiset ja vanhukset kärsivät. Siviilejä käytetään pelinappuloina sodankäynnissä. 

Kotimaassakin moni tuskailee epätoivon kanssa. Turvaverkot pettävät, perustarpeetkin ovat niukilla.

Oliko Jeesuksen kuolema turha, kun kärsimys vaan jatkuu?

Holokaustista selvinnyt juutalainen Elie Wiesel kertoi, että hän näki natsien ampuvan keskitysleirillä pienen pojan. Lapsen vanhemmat kysyivät oikeutetusti: ”Missä on Jumala?” Rabbi vastasi: ”Jumala on kuolevan pojan kanssanne.”

Vaikka kärsimyksen ongelma on valtava, emmekä sitä koskaan pysty ymmärtämään, ristinteologia antaa siihen yhdenlaisen vastauksen. Kaikessa maailman kärsimyksessä, jokaisessa yksittäisessä kärsimyksessä, Jeesus on vierellä. Hän kärsii niiden kanssa, jotka kärsivät. Rabbin vastaus on yhä oikea: ”Jumala on kuolevan pojan kanssanne.”

Jeesus luopui hengestään, jotta maailma versoisi kauneuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Hän kuoli kerran, kaikkien puolesta. Hän levitti kätensä ristinpuuhun rakastaakseen maailmaa anteeksiantoon ja uuteen elämään. Siksi meidän ei tule tyytyä katsomaan kärsimystä viereltä, vaan ehkäisemään sitä kaikin tavoin. Teemme työtä oikeudenmukaisemman ja tasavertaisemman maailman puolesta. Yksi suuri kärsimys riitti, Jumala ei tahdo enempää.

Kun katsomme pitkäperjantain ristiä, luotamme Jumalan voimaan. Siihen, että se näkyy myös ristiriidoissa ja vastakohdissaan. 

Tuo voima näkyy kärsimyksessä, se tulee esiin heikkoudessa, se lohduttaa särkyneitä sydämiä. Jumalan voimasta kuolemastakin nousee uutta elämää.

29.1.2022

Saarna 2. sunnuntaina loppiaisesta 16.1.2022

(kuvan tiedot, klikkaa kuvaa)
 
Joh. 2:1–11
Viikon kolmantena päivänä vietettiin Galilean Kaanassa häitä. Jeesuksen äiti oli siellä, ja myös Jeesus ja hänen opetuslapsensa kutsuttiin häihin. Viini loppui kesken, ja äiti sanoi Jeesukselle: »Heillä ei ole viiniä.» Mutta Jeesus vastasi: »Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.» Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: »Mitä hän teille sanookin, tehkää se.»
    Siellä oli kuusi kivistä vesiastiaa juutalaisten tapojen mukaisia pesuja varten; ne olivat parin kolmen mitan vetoisia. Jeesus sanoi palvelijoille: »Täyttäkää astiat vedellä», ja he täyttivät ne reunoja myöten. Sitten hän sanoi: »Ottakaa nyt siitä ja viekää pitojen valvojalle», ja he veivät. Valvoja maistoi vettä: se oli muuttunut viiniksi. Toisin kuin palvelijat, jotka olivat veden astiasta ottaneet, hän ei tiennyt, mistä viini oli peräisin. Hän kutsui sulhasen luokseen ja sanoi: »Kaikki tarjoavat ensiksi hyvän viinin ja sitten, kun vieraat alkavat juopua, huonompaa. Mutta sinä olet säästänyt hyvän viinin tähän asti.»
    Tämä oli Jeesuksen tunnusteoista ensimmäinen, ja hän teki sen Galilean Kaanassa. Hän ilmaisi sillä kirkkautensa, ja hänen opetuslapsensa uskoivat häneen. 

”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista” (Mt 19:26).

Tämä Jeesuksen opetus on evankeliumien kantava teema. Siellä missä on inhimillistä epätäydellisyyttä ja puutetta, siellä näkyy Jumalan voima. Kristus vastaa tarpeeseen. Hänessä on kaikki mahdollista. Hän auttaa ja päästää häpeästä, kuten päästi ihmeteoillaan Kaanaan hääjuhlan isäntäväen (olisihan viinin loppuminen merkinnyt sitä). Samaa häpeästä pelastumista rukoillaan Paavo Ruotsalaisen lempivirressä: ”Sinuhun turvaan, Jumala, jo vaivan alta päästä. Minua kuule heikkoa ja häpeästä säästä. Armollinen, nyt rukoilen, armahda Kristuksessa. Sä linnani, saan turviisi paeta taistellessa” (382:1).

Kaanaan häissä viini oli loppunut ja Jeesus korjasi puutteen muuttamalla veden viiniksi. Minkä puuttumisesta sinä kärsit? Mitä haluaisit Jeesuksen korjaavan elämässäsi?

Saamme tulla Jeesuksen eteen yhtä suurella uskolla kuin äiti-Maria. Hänestä kerrotaan: Viini loppui kesken, ja äiti sanoi Jeesukselle: »Heillä ei ole viiniä.» Mutta Jeesus vastasi: »Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.» Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: »Mitä hän teille sanookin, tehkää se.»

Maria toteaa yksinkertaisesti puutteen: ”Heillä ei ole viiniä.” Ja kun Jeesus vastaa, ettei hänen hetkensä ole vielä tullut, Maria ei anna periksi: ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se.” 

Marian esimerkki on kutsu periksiantamattomaan rukoukseen ja luottamukseen. Saamme tuoda Jeesukselle avoimesti kaikki puutteemme ja vaivamme. Saamme tunnustaa, että omat astiamme ovat tyhjiä, jotta Jumalan voima voisi täyttää ne: ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.”

Kertomus Kaanaan häistä puhuttelee: se mikä on tyhjää, täyttyy Jeesuksessa piripintaan ja entistä paljon paremmalla. ”Minun maljani on ylitsevuotavainen”, ”Herra on paimeneni, ei minulta mitään puutu”, sanotaan Psalmissa 23. Ja Psalmissa neljä todetaan: ”Mutta sinä annat sydämeeni suuremman ilon kuin kukaan saa viinin ja viljan runsaudesta” (4:8). 

Jeesus antaa yltäkylläisyyttä ja laatua.

Minkä tyhjän kohdan toivoisit täyttyvän sinun elämässäsi?

Kaanaan häät kutsuu lähetykseen, Jumalan missioon. Opetuslapset näkivät Jeesuksen kirkkauden ja uskoivat häneen. Jotta Jeesuksesta voidaan kertoa, häneen tulee uskoa, ja jotta julistus olisi voimallista, Jeesuksen kirkkaus tulee nähdä. Missä näet Jeesuksen kunnian tänään?

Jeesuksen ensimmäinen tunnusteko tehtiin juhlissa, hääjuhlassa. Hän osallistui tavallisten ihmisten elämään, eli ja koki heidän kanssaan ilot ja surut. Hän ei eristäytynyt muista kuin harvoin, ja silloinkin lähinnä rukoillakseen. Jeesus oli sosiaalinen ja kiinnostunut ihmisistä. Mitä tämä kertoo siitä, miten meidän tulisi toimia seurakuntana ja Kristuksen lähetteinä?

”Autuaita olette te, jotka olette kutsuttuja Karitsan hääjuhlaan.”

Näillä sanoilla seurakuntaa kutsutaan usein ehtoolliselle. Siinä on lupaus tulevasta hääjuhlasta. Kaanaan hääjuhlassa lahjana oli viini. Taivaan hääjuhlassa lahjanamme on iankaikkinen elämä.

Rukoilkaamme: Pyhä Jumala. Anna minun ottaa vastaan rakkautesi, joka muuttaa minua. Särje se, minkä kuuluukin särkyä, vahvista siinä missä tarvitsen vahvistusta. Isä, tyhjennän itseni omavoimaisuudesta, huolistani ja murheistani. Uudista minut Pyhällä Hengelläsi ja pelastuksen ilolla. Täytä minut sillä piripintaan. Aamen. 

27.1.2022

Saarna 3. sunnuntai loppiaisesta 23.1.2022

(kuvan tiedot, klikkaa kuvaa)

Matt. 8:5–13
Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: ”Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.” Jeesus sanoi: ”Minä tulen ja parannan hänet.” Mutta sadanpäällikkö vastasi: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”
Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Sillä hetkellä palvelija parani.

Vihollinen tulee pyytämään apua – auttaisitko?

Jotta voimme ymmärtää Jeesuksen käytöksen evankeliumissa, on muistettava millaisesta tilanteesta oli kyse. Tuolloinen Israelin ja Palestiinan alue oli roomalaisten miehittämä, sotilaita oli näkyvillä. Sadanpäälliköt olivat komppanian päälliköitä. He komensivat taisteluissa sadan miehen vahvuista yksikköä, centuriaa. Juutalaisille he olivat vihollisia, miehittäjiä. He edustivat pakanoita, palvoivat epäjumalia. Roomalaisten sotilaiden ja juutalaisten välit olivat lähtökohtaisesti viileät ja etäiset.

Saamme lisäymmärrystä, kun ajattelemme vaikka talvi- tai jatkosotaa. Neuvostosotilaan avunpyyntö ei todennäköisesti olisi herättänyt silloin kaikissa sympatiaa. Vielä vähemmän se olisi sitä tehnyt, jos koko Suomi olisi miehitetty ja olisimme joutuneet elämään vieraan vallan alla.

Tästä taustasta käsin Jeesuksen ja sadanpäällikön kohtaaminen on entistä dramaattisempi. Jeesus oli valmis lähtemään heti, kun sadanpäällikkö pyytää auttamaan hänen halvaantunutta palvelijaansa. ”Minä tulen ja parannan hänet”, Jeesus sanoo. Kun Jeesus huomaa miehen uskon, hän puhkeaa ihmetykseen: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella.”

Vihollisesta ei tullut sylkykuppia. Hänestä tuli ystävä, jopa uskon esimerkki.

Yksi syy siihen, miksi Jeesus suhtautui sadanpäällikköön niin suotuisasti, saattaa löytyä Luukkaan rinnakkaiskertomuksesta. Luukas kertoo asian niin, että sadanpäällikkö lähetti juutalaisten vanhimmat pyytämään Jeesukselta apua palvelijan hengen pelastamiseksi. Vanhimmat tulivat Jeesuksen luo ja vetosivat häneen sanoen: »Se mies ansaitsee apusi. Hän rakastaa meidän kansaamme, ja meidän synagogammekin on hänen rakennuttamansa.»

Sadanpäällikkö oli siis juutalaisyhteisölle tuttu mies, rakennuttanut paikallisen rukoushuoneen. Hänen hyvät tekonsa muistettiin. Tämä on terve muistutus meillekin, että elämän laki toimii yleensä niin, että hyvä kiertää. Kun sinä autat, sinuakin autetaan. Vaikeina hetkinä voit saada apua jopa itseltään Jumalan Pojalta!

Tästä huomiosta huolimatta Jeesuksen toiminta oli poikkeuksellista. Se osoittaa, ettei Jumalan valtakunnalla ole rajoja. Itse asiassa ne, jotka rajoja piirtävät, ovat kaikkein suurimmassa vaarassa: ”Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.”

Etninen, uskonnollinen, kielellinen tai kansalaisuuteen perustuva syrjintä ei mahtunut Jeesuksen ymmärrykseen. Vapahtaja ei olisi hyväksynyt rasismia. Voi vain ihmetellä sitä, että sellaisiakin kristittyjä näemmä on, jotka mahduttavat samaan lauseeseen Jeesuksen rakastamisen ja muukalaisten vihaamisen.

Jeesus kohtasi sadanpäällikön yksilönä. Hän antoi hänelle mahdollisuuden osoittaa uskonsa. Ja suuri hänen uskonsa oli: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”

Jos kerran Jeesus auttoi pakanallista komppanian komentajaa, hän auttaa kyllä sinuakin. Ja häntä, jolle Herran apua pyydät. Esirukous on suuri tehtävä ja lahja. Välitämme, kuten sadanpäällikkö välitti palvelijastaan, ja nöyrästi pyydämme Jeesuksen voimaa heille, jotka on annettu sydämellemme. Muistamme Heprealaiskirjeen rohkaisun: ”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme” (4:16).

”Kestä sinäkin kärsimyksiä niin kuin oikea Kristuksen Jeesuksen sotilas” (2. Tim. 2:3).

Sadanpäällikkö oli sotilas. Mekin, kaikki Kristukseen kastetut, olemme sotilaita. Se tarkoittaa, että olemme nöyrästi itseämme suuremman palveluksessa. Teemme sen minkä pitää. Useinkaan polku ei ole helppo. Jumalan valtakunnan ja evankeliumin edistämisessä joutuu ponnistelemaan. 

Luterilaisina tunnustamme nöyrästi: ”Minä uskon, että en voi omasta voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä tulla hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minua.”

Tämän Pyhän Hengen lahjoittaman uskon voimalla pyydämme, että mekin saisimme sadanpäällikön kaltaisen uskon ja pääsisimme kerran perille: ”Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen. Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä” (Hepr. 11:6). 

4.8.2021

"Nopeammin, korkeammalle, rohkeammin ja tasa-arvoisemmin" - Hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 5.8.2021


NOPEAMMIN, KORKEAMMALLE, ROHKEAMMIN JA TASA-ARVOISEMMIN

1936 Berliinin olympialaisissa Jessie Owens voitti mennen tullen Saksan ”arjalaiset” mestarit peräti neljässä lajissa. Hän vastusti natsien rotuerottelua ja teki koko ideologian naurunalaiseksi Hitlerin silmien edessä - historiallinen hetki. Kuitenkin palatessaan sankarina Yhdysvaltoihin, hän ei saanut edes kahvikuppia ostetuksi, koska oli mustaihoinen. - Owens joutui jos ei ojasta allikkoon, niin ainakin allikosta ojaan.

Hirsi on otettava ensiksi omasta silmästä ennen kuin voi ottaa roskan toiselta. Urheilussa kuin muussakin elämässä on niin, ettei tasa-arvo vielä toteudu ja kipupisteitä löytyy läheltä. Hyvän edistäminen vaatii kovaa työtä. On helpompaa olla passiivinen ja tekemättä mitään. Tai joukon seuraaminen epäluulossa ja pelon ilmapiirissä. 

Kristinuskon ytimessä on veljeys ja sisaruus, lähimmäisten tasa-arvo. Se, mikä meissä on yhteistä, on suurempaa kuin erot. Kuulumme samaan suureen maailman kylään. Kristus yhdistää. Yhteyden eteen kristittyjen tulee kamppailla nopeammin, korkeammalle ja rohkeammin. Ja tietenkin entistä tasa-arvoisemmin. Toteutukoon nämä sanat kerran taivaassa varmuudella, mutta mieluiten jo tässä ajassa: 

"Ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa" (Gal. 3:28).

"
Jumala ei erottele ihmisiä. Hän hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan tahansa" (Apt. 10:34-35).

24.12.2020

Jouluaatto, saarna 24.12.2020

 

Luuk. 2:1-14 (UT2020 käännös)
”Niihin aikoihin keisari Augustus määräsi, että kaikkien maailman ihmisten piti ilmoittautua veronmaksajiksi. Näin laadittiin ensimmäinen veroluettelo Quiriniuksen hallitessa Syyriaa. Kaikki lähtivät omaan kotikaupunkiinsa ilmoittautumaan.
Myös Joosef lähti galilealaisesta Nasaretin kaupungista Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, koska hän oli Daavidin sukua.
Matkalla oli mukana Maria, joka oli luvattu Joosefille vaimoksi ja joka oli raskaana. Kun he olivat perillä, synnytyksen aika tuli ja Maria synnytti eläinten suojassa pojan, esikoisensa. Hän kapaloi vauvan kankaaseen ja laski tämän lepäämään kaukaloon eläinten heinille, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Herran enkeli tuli heidän luokseen, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. He pelästyivät pahoin, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö. Minä ilmoitan teille suuren ilouutisen, joka koskee koko kansaa. Daavidin kaupungissa on tänään syntynyt teille Pelastaja. Hän on Kristus, Herra. Tunnistatte lapsen siitä, että hän makaa kankaaseen kapaloituna heinien päällä kaukalossa.»
Äkkiä enkelin seuraksi ilmestyi valtava taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa:
»Kunnia korkeuksien Jumalalle ja rauha maan päällä ihmisille,
joita hän rakastaa.»
---
 
Toivo. Sitä me kaikki tarvitsemme. Tänä poikkeusjouluna ja aivan joka päivä.
Toivo liitetään usein tunteisiin – odotamme toiveikkaalla mielellä jotain hyvää tapahtuvaksi. Toivon kipinä syttyy ajatuksiin. Joskus taas tuntuu, että kaikki toivo on mennyttä. Tunteet ja elämäntilanteet vaihtelevat ilosta pettymyksiin.
 
On tärkeä pyrkiä säilyttämään elämässään toiveikkuutta, positiivista mielialaa. Mielenterveyttään kannattaa vaalia. Hetkiä voi kuitenkin tulla, jolloin hyvää fiilistä ei yksinkertaisesti pysty synnyttämään ja silloin tarvitaan apua. Tunteet kun ovat monimutkainen juttu, ne ovat fysiologiaa, psykologiaa ja sosiologiaa. Niitä ei suinkaan aina voi hallita.
 
Kun toivomme on kiinni tunteista tai omista oletuksista, ne ovat alttiita pettymyksille. Pari havainnollistavaa esimerkkiä tästä.
 
Jos sanon, että toivon, että koronapandemia loppuu helmikuussa, siitä ei ole mitään takeita. Tai toivon hartaasti, että Jyppi voittaa Suomen mestaruuden tulevana keväänä – melkoisen epävarmaa sekin. Saan tiedon, että iäkäs sukulaiseni on pahoin sairastunut ja toivon, että hän paranee – mutta voinko olla toivossani varma? Ystäväni joutuu työpaikallaan YT-neuvotteluihin ja toivon, että hän säilyttää työnsä – voinko luvata, että niin myös käy?

Niin tärkeää kuin toiveikas ajattelu onkin, se ei riitä. Se on liian huteralla pohjalla. Tarvitaan kristillistä toivoa.
 
Kristinuskon toivo perustuu – ei inhimillisiin tunteisiin – vaan Jumalan lupauksiin. Siihen mitä hän on ilmoittanut sanassaan ja joulun lapsessa, Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalan lupaukset eivät muutu, ne eivät heittele, ne eivät säry. Jumalan lupaukset kestävät, ne ovat ikuiset.
 
Toivo, joka perustuu Jumalaan, ei petä. Heprealaiskirjeessä sanotaan ”Toivo on sielumme ankkuri, luja ja varma” (Hepr. 6:19).
 
Tähän toivoon ankkuroimme sielumme. Jeesus on Jumalan lupausten täyttymys.

Seimen lapsen elämä ei ollut helppo. Se ei ollut sitä lähtökohdiltaan, eikä varsinkaan sen loppuvaiheissaan. Mutta Jeesuksen elämä ei päättänyt ristille, se ei päättynyt hautaan, vaan hän nousi kolmantena päivänä kuolleista. Jeesuksen syntymä, elämä, kärsimys, kuolema ja ylösnousemus on uskomme kulmakivi, kuten 1. Pietarin kirjeessä todetaan: ”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Suuressa laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista” (1:3).
 
Jouluna maailmaan syntyneessä poikalapsessa on rohkaisu ja toivo. Apostoli Paavali jatkaa: ”Jumala, meidän Isämme, on rakastanut meitä ja antanut meille suosionsa osoituksena ikuisen rohkaisun ja hyvän toivon” (2. Tess 2:16).
 
Elämä tuo pettymyksiä. Elämä sisältää epävarmuutta. Petymme ihmisiin. Petymme itseemme. Menetämme läheisiä, ystäviä, terveyttä ja työpaikkoja. Epäonnistuneet odotukset saattavat heittää päällemme häpeän varjon. Jumalan pettämättömät lupaukset kuitenkin vapauttavat näistä. Roomalaiskirjeessä sanotaan: ”Eikä toivomme vie meitä häpeään, koska Jumalan rakkaus vuodatettiin sydämeemme, kun Pyhä Henki annettiin meille” (Room. 5:5).

Jumalaan ja hänen henkeensä sidottu toivo kestää. Mitä enemmän siihen nojaamme, se ei murru, vaan ankkuroituu yhä syvemmälle sieluumme.
 
”Toivossa on hyvä elää.”
 
Siinä on hyvä elää, jos se on kristillistä toivoa. Taivaan valtakunnan kansalaisina saamme luottavaisesti kulkea eteenpäin ja viettää levollisesti tätä joulua. Jumalan lupaukset ovat täyttyneet ja paras on vielä edessä, taivaallinen joulujuhla, jossa ei synnin taakkaa ole. 1. Pietarin kirjeessä sanotaan: ”Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä” (1:3).
 
Rohkaisevaa ja toivorikasta joulua meille kaikille!

15.12.2020

Hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 17.12.2020 - "Täydellinen luovuttaja"

Täydellinen luovuttaja

Anissa Ayala oli 16-vuotias, kun hänelle diagnosoitiin harvinainen leukemian muoto. Lääkärit sanoivat, että jos hän ei saa luuydinsiirtoa, hän kuolisi.

Tytön vanhemmat eivätkä hänen veljensä olleet sopivia luovuttajia. Muualtakaan ei löytynyt sopivaa.  Silloin vanhemmat, molemmat yli 40-vuotiaita, suunnittelivat neljättä lasta ja toivoivat, että hänen luuytimensä olisi yhteensopiva Anissan kanssa.

Lapsi syntyi, toinen tytär, Marissa Ayala. Suureksi iloksi todettiin, että vastasyntynyt oli yhteensopiva luovuttaja. Kun Marissa Ayala oli reilun vuoden, he ottivat hänen luuydintään ja antoivat siitä osan sisarelleen. Anissa toipui täysin leukemiasta ja molemmat sisaret saavat elää täysipainoista, tervettä elämää.

Marissa pelasti sisarensa hengen. Jos hän ei olisi ollut täydellinen luovuttaja, hänen siskonsa ei olisi täällä.

Jeesus syntyi maailmaan pelastaakseen meidät. Meidän diagnoosimme, synti, estää elävän yhteyden Jumalaan. Siitä pelastaa ainoastaan Vapahtajamme, Jeesus. Hän on täydellinen luovuttaja, parantaja, jokaiselle. Hän luovutti itsensä lunnaiksi, jotta meillä olisi ilo ja rauha. Jouluna juhlimme hänen syntymäänsä – ilman häntä ei ole pelastusta.

”Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Rm. 6:23).

Siunattua joulua,  terveyttä ja turvaa, 

Panu Partanen
kirkkoherra
Toivakan seurakunta 

28.7.2020

Saarna Pyhän Kolminaisuuden päivänä 7.6.2020


Joh. 15:1-10 
Jeesus sanoo: ”Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri. Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät. Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.
    Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.
    Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen. Siinä minun Isäni kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää ja niin osoitatte olevanne opetuslapsiani. Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani. Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.”

Raamattua lukiessa ja tulkitessa nousee esiin monta tasoa. Niin tänäänkin.

Ensinnä on varsinaisen evankeliumikertomuksen taso, joka kertoo Jeesuksesta ja opetuslapsista. Jeesus pitää tämän puheensa hieman ennen kärsimystietänsä. Hänellä on tieto siitä, mitä tulee Jerusalemissa tapahtumaan – niin hänelle kuin hänen seuraajilleen. Opetuslapset tulevat tyrmistymään Mestarinsa kohtalosta. Kokemus on kuin osa heistä ja heidän identiteetistään leikattaisiin pois kuin oksa puusta. Jeesus kuitenkin vahvistaa opetuslapsia ja vakuuttaa, että tapahtunut tekee heistä vahvempia ja he tulevat kukoistamaan evankeliumin sananviejinä: ”Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri. Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. ”

Toinen tekstin taso on se, jolloin Johanneksen evankeliumi kirjoitettiin – jopa yli 70 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Tuolloin kristinusko oli etääntymässä juutalaisuudesta, väkeä oli heitetty ulos synagogista. Tämä oli monin tavoin pitkä ja kivulias prosessi. Kristityt kokivat vainoja, olivat keskenään hajaantuneet ja jakaantuneet. He olivat uusi heimo, vanhaan ei ollut paluuta ja uusi identiteetti muodostumassa. Näiden alkukristittyjen kokemus oli varmasti se, että oliko heidät hylätty, oliko Jumala kääntänyt heille selkänsä. Heidän tuntemuksensa oli aitoa, koska olivathan heidät ”leikattu pois” siitä, mitä he olivat joskus olleet, juutalaisuudesta. Tähän evankelista tarjoaa taas rohtoa: ”Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän.” Puhdistaminen liioista versoista tekee kipeää, mutta tuottaa enemmän hedelmää ja yltäkylläisemmän elämän.

Kolmantena on se tekstin taso, joka puhuttelee omassa ajassamme. Epäilemättä elämässämme on hetkiä – tänä poikkeusaikana kuin muutenkin – jolloin olo on kuin puusta katkotun oksan. Koemme epätoivoa, yksinäisyyttä, merkityksettömyyttä. Vaikeudet kasaantuvat. Usko ja luottamus hyvään Jumalaan horjuu. Tällä hetkellä monet vanhukset ja riskiryhmäläiset ovat olleet pitkään eristyksissä rakkaistaan, se on erittäin raskasta. On sairauden uhkaa, työttömyyttä, toimeentulon huolia, kärjistyneitä tilanteita perheissä, yksinäisyyttä ja huolta. Monet ovat vaikeutemme, kuten oli opetuslapsilla ja Johanneksen evankeliumin ensimmäisillä kuulijoilla.

Kaikilla tekstitasoilla kohtaamme saman rohkaisun. Vaikka nykytilanne tuntuisi kuinka toivottomalta tahansa, Jeesus lupaa olla kanssamme. Hän ei lupaa meille, että elämä sujuisi vaikeuksitta, mutta hän lupaa olla kaikissa skenaarioissa kanssamme: ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä.”   

Mitä tahansa tapahtuu, Jeesus lupaa pitää kiinni. Mitä tahansa tapahtuu, lopulta Jumalan hyvä tahto voittaa ja kaikki kääntyy hyväksi. Ja mitä tahansa tapahtuu, saamme rukoilla, että se kantaisi hedelmää, ei vain meidän parhaaksemme, vaan maailman, kirkon, kaikkien lähimmäistemme ja Jumalan kunniaksi: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää.”

26.7.2020

"Huulten, sydämen ja mielen vartijat" - hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 30.7.2020


Eräs luostarimunkki oli vannonut hiljaisuuden valan. Hän sai sanoa ainoastaan kaksi sanaa joka kolmas vuosi. Ensimmäisellä kerralla munkki sanoi apotille: ”Huono sänky.” Kolme vuotta myöhemmin hän tuli taas juttusille ja tokaisi: ”Huonoa ruokaa.” Seuraavan kolmen vuoden hiljaisuuden jälkeen munkki puolestaan murahti: "Ei televisiota". Vielä kului kolme vuotta. Tällä kertaa munkki ilmestyi ovelle reppu selässään ja sandaalit kädessään sanoen: "Minä lähden." Apotti tähän: ”Noh, eipä ihme. Siitä asti kun tänne tulit, et ole muuta kuin valittanut!”

”Joka hillitsee kielensä, turvaa henkensä, suupaltti kulkee turmioon” (Sananlaskut 13:3).

Pystymme vaikuttamaan siihen, mikä hallitsee ajatuksiamme ja mitä suusta päästämme. Raamattu kehottaa: ”Muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Room. 12:2).

Ja toisessa kohden sanotaan: ”Ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen” (Fil. 4:8). Meille ei sanota, että ”yrittäkää ajatella”, vaan että ”ajatelkaa mikä on totta, mikä on kunnioittavaa, mikä oikeaa, puhdasta….” Jumala ei vaadi meiltä mahdottomia, hänen ohjeensa ovat noudatettavissa: sydäntään, ajatuksiaan ja kieltään voi itsekurilla harjoituttaa.   

Mikä mielissämme asuu? Kilvoittelu on sitä, että taistelemme niitä ajatuksia vastaan, jotka eivät ole hyviä ja totuudellisia. Nojaudumme Jumalan sanaan ja rukoukseen, kiinnitämme katseemme pyhään ja puhtaaseen. Kun negatiivisuus, valheet ja kiusaukset saartavat meitä, tuttu ulkoa opittu raamatunlause rauhoittaa tai Isä meidän -rukous. Kannattaa kokeilla. Sen sijaan tarkkaamattoman lörpöttelijän tie ei lupaa hyvää. Voimme perustaa vartioston huulillemme, sydämeemme ja mieleemme. Kunnialliset ajatukset ja teot tuottavat kestäviä hedelmiä. Jumalan armon avulla.

21.4.2020

Saarna 1. sunnuntai pääsiäisestä 19.4.2020


Joh. 21:1-14
Jeesus ilmestyi taas opetuslapsilleen, nyt Tiberiaanjärvellä. Se tapahtui näin:
    Siellä olivat yhdessä Simon Pietari, Tuomas eli Didymos, Natanael Galilean Kaanasta, Sebedeuksen pojat ja kaksi muuta Jeesuksen opetuslasta. Simon Pietari sanoi: ”Minä lähden kalaan.” ”Me tulemme mukaan”, sanoivat toiset. He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään.
    Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä. Jeesus huusi heille: ”Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?” ”Ei ole”, he vastasivat. Jeesus sanoi: ”Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.” He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös. Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: ”Se on Herra!” Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen. Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää.
    Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää. Jeesus sanoi heille: ”Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte.” Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon - kaikkiaan sataviisikymmentäkolme - verkko ei revennyt.
    Jeesus sanoi: ”Tulkaa syömään.” Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: ”Kuka sinä olet?”, sillä he tiesivät, että se oli Herra. Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi kalaa. Tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen.

Ylösnoussut Jeesus oli jo kaksi kertaa ilmestynyt opetuslapsilleen.  Evankeliumi kertoo, kuinka ylösnoussut Jeesus ilmestyi heille kolmannen kerran ja kutsui heitä taas Jumalan valtakunnan tehtävään, olemaan ylösnousseen todistajia. 


On muistettava, että Jeesuksen seuraaminen on prosessi, kaikki ei valkene heti. Vasta helatorstai ja helluntai kirkastivat tehtävää opetuslapsillekin. Olemme välillä kalassa kuin yöllä niin Pietari ja kumppanit, ei löydy mitään, sitten sarastaa ja Jeesus on läsnä. Jälleen tulee pimeää, olemme epätietoisia, ja sitten Jeesus antaa löytää itsensä. Kristityn elämä on etsintää ja muutosta. Tarvitsemme eri vaiheita elämässämme kasvaaksemme ja ymmärtääksemme, että kaikessa tarvitsemme Jumalaa.  

Tapahtuvat Tiberianjärvellä muistuttavat meitä kolmesta asiasta.
Ensiksi: Tarvitsemme tunteen kuulumisesta. Meillä on tarve tulla hyväksytyksi porukassa, jotta meillä olisi terve itsetunto. Vaikka monella tapaa elämme hyvin yksilökeskeistä kulttuuria, niin silti on selvää, että se millaisiksi kasvamme on paljolti ympärillämme olevien ihmisten vaikutusta. Näemme itsemme ikään kuin peilistä lähimpien  ihmisten kautta. Tarvitsemme armoa, anteeksiantoa ja kokonaisvaltaista hyväksyntää siinä yhteisössä, jossa elämme.


Pietari oli kieltänyt ja hylännyt Jeesuksen, vaikka hän oli luvannut olla hänen rinnallaan loppuun asti. Ylösnoussut Jeesus antaa anteeksi, hyväksyy hänet ja vakiinnuttaa hänen paikkansa opetuslasten johdossa. Pietari kuuluu ryhmään, Jeesuksen ystäviin.  


On tärkeää, että saamme kuulua seurakuntaan. Iloitsen siitä, että tänä aikana teistä niin monet olette seuranneet näitä meidän nettijumalanpalveluksia. Kuulumme samaan porukkaan. Sinä kuulut. Me kuulumme. Jokaisella on paikkamme ja arvomme tulla hyväksytyksi sellaisina kuin olemme. Jeesus kutsuu meitä yhteyteensä, elämään ja toimimaan hänen kanssaan sekä kristittyjen yhteydessä.


Toiseksi: Tarvitsemme tarkoituksen elämälle. Jotain syvempää kuin raha, maine tai valta, sellaista mikä kestää. Kun ihminen löytää tarkoituksen, se antaa valtavan sisäisen motivaation – ihminen toimii rakkaudesta ja intohimosta, ei pakosta.  

Jeesus antoi Pietarille tehtävän: ruoki minun lampaani. Ole johtaja. Toimi niin kuin olen opettanut. Ohjaan sinua Pyhässä Hengessä. 


Kasteessa meille kristityille on lahjoitettu yhteinen pappeus. Se tarkoittaa kutsumusta, tarkoitusta. Jumala lupaa, että hän käyttää meitä kaikkialla niin, että voimme huolehtia seurakunnan laumasta ja kaikista ihmisistä, koko maailmasta. Kaste on kutsu – vokaatio – muuttamaan maailmaa, jota Jumala rakastaa yli kaiken. 
 

Kolmanneksi: Jeesus varustaa kutsumansa ihmiset työhönsä.

Opetuslapset olivat kalastaneet koko yön. Vaikka he olivat ammattikalastajia, saalista ei saatu. He olivat palaamassa rantaan tyhjin käsin. Silloin rannalta kuului huuto: ”Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?” He joutuivat vastaamaan: ”Ei ole.” Hämmentyneillä ja neuvottomilla opetuslapsilla ei ollut syötävää. Silloin Jeesus sanoi: ”Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.” He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös.

Näin ylösnoussut Jeesus kohtaa ihmisen ja varustaa hänet todistajakseen. Hän huolehtii kutsumistaan, kuten hän teki Tiberiaanjärven rannalla: ”Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää.” Kala ja leipä toivat opetuslasten mieleen ruokkimisihmeen. Hetki palautti heidän muistiinsa myös ehtoollisen, jonka Kristus itse asetti.

Näin ylösnoussut Herra yhä ruokkii ja varustaa seurakuntaansa ja kutsumiaan työntekijöitä ja kaikkia seurakuntalaisia. Jeesus pitää huolta omistaan.
Kuuluminen, tarkoitus ja tehtävä, varustaminen. Tätä ylösnoussut Herramme meille tarjoaa joka päivä. Hänessä yön pimeys muuttuu kirkkaaksi aamuksi. Pääsiäisen keskuksessa on sanoma ristin ja ylösnousemuksen voitosta. Siitä saamme voimaa viedä ylösnousemussanomaa eteenpäin siinä tehtävässä ja paikassa, johon Kristus itse kutsuu.

Kristus nousi kuolleista! 

Saarna pitkäperjantai 10.4.2020


Joh. 19: 16-30

Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: ”Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’” Pilatus vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”
    Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: ”Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.” Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:
      - He jakavat keskenään vaatteeni ja heittävät puvustani arpaa.    Juuri näin sotilaat tekivät.
    Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.
    Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.

"Olitko siellä kun Herramme ristiinnaulittiin?”

Näin kysytään amerikkalaisessa hengellisessä laulussa. "Olitko siellä kun Herramme ristiinnaulittiin?” 

Meistä ei tietenkään kukaan ollut paikanpäällä fyysisesti, joten asiaa pitää ajatella syvällisemmin. Pitkäperjantaina jaamme ihmiskunnan pimeää historiaa, ja sitä millaista ristiinnaulitsemista tapahtuu tälläkin hetkellä: lapsi- ja aikuisorjuutta, seksikauppaa, kansanmurhia, asekauppaa, ilmastonmuutosta, koronaa jne. Ihmisten toimet tuottavat kärsimystä jatkuvasti. Emme ole moraalisesti ja hengellisesti parempia kuin monet niistä, jotka huusivat Jeesuksen ristiin äärellä ”Ristiinnaulitkoon!” tai niiden, jotka seisoivat hiljaa tekemättä mitään. Olin siellä, kun Herramme ristiinnaulittiin.

Kanssamme kärsivä Jumala. Dietrich Bonhoeffer julisti vankisellistään, että vain kärsivä Jumala voi pelastaa. Joku toinen on puhunut Jumalasta ymmärtävänä kanssakärsijänä. Tunteeton ja apaattinen Jumala ei voisi ketään parantaa eikä pelastaa, mutta Jumala joka on kanssamme, tunteva ja rakastava, joka kärsi ristillä ja joka kärsii jatkuvasti siellä, missä kärsimystä on. 

"Olitko siellä kun Herramme ristiinnaulittiin?” 

Kyllä olin. Rehellisesti ottaen, tähän on vaikea tunnustaa syyllisyyttä, eikä sitä oikein ymmärräkään. Kannamme kuitenkin omaa ja yhteistä ristiä kärsivässä maailmassa, isolta osin omasta syystämme, omasta suuresta syystämme. Onneksi voimme sanoa myös “kyllä” armoon, joka ristin Herrasta virtaa. Hän, joka tuntee kipumme ja katumuksemme, maailman ahneuden ja vääryyden, hän myös antaa anteeksi ja antaa voimaa muuttua ja voimaantua tekemään maailmastamme vähemmän kärsivää. 1. Pietarin kirjeessä luvataan: ”Itse, omassa ruumiissaan, hän »kantoi meidän syntimme» ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. »Hänen haavansa ovat teidät parantaneet.»

Kristittynä epidemian keskellä - hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 19.3.2020



Epidemioita on nähty ennenkin. 200-luvulla piispa Dionysios Aleksandrialainen kirjoitti ruton keskellä: ”Monet veljistämme osoittivat koettelemuksissa rajatonta rakkautta ja uskollisuutta, säästelemättä itseään ja ajatellen vain lähimmäisiään. Huolimatta vaarasta, he hoitivat sairaita, ottivat huomioon heidän tarpeensa ja palvelivat heitä Kristuksessa.”

Mitä alkukristityt opettavat?

Rakkaus antaa itsestään. Voimme vastustaa panikoitumista, edistää tervettä järkeä ja rauhallisuutta kaiken ahdistuksen keskellä. Koronaa voidaan vastustaa siihen tosissaan varautuen, mutta ilman liiallista pelkoa, hysteriaa ja väärää informaatiota.

Meillä on onnekas yhteiskunta, jossa terveydenhuollon ammattilaiset kantavat vastuuta vakavasti sairaiden hoitamisesta. He tarvitsevat meidän kaiken tuen. Siksi palvelemme heitä, sairastuneita ja yhteiskuntaamme parhaiten, kun seuraamme tarkasti ohjeita, joita saamme terveydenhoitoviranomaisilta, hallitukselta ja omilta yhteisöiltämme.

Meitä ei saa kiinnostaa pelkästään oma terveytemme, vaan koko yhteiskunnan, Euroopan ja maailman – kaikkien ihmisten. Moni selviää viruksesta, vahvat ja terveet, mutta heikoimmat ja vanhukset eivät välttämättä. Heitä varten näitä erikoisjärjestelyjä teemme. Uhrautumista tarvitaan. Tässä ajassa se tarkoittaa matkojen ja tilaisuuksien perumista, vapaaehtoisia tai pakollisia karanteeneja, omista mieliteoista ja menoista luopumista, uusien keinojen keksimistä. Ja tämän kaiken voi tehdä hyvillä mielin, koska se on rakkauden palvelua juuri nyt: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”

”Monet veljistämme osoittivat koettelemuksissa rajatonta rakkautta ja uskollisuutta, säästelemättä itseään ja ajatellen vain lähimmäisiään. Huolimatta vaarasta, he hoitivat sairaita, ottivat huomioon heidän tarpeensa ja palvelivat heitä Kristuksessa.”

Tätä alkukristittyjen asennetta tarvitaan. Keinot osin erilaiset, sydän sama.

Ajatellaan lähimmäisiämme, tehkäämme osaltamme mitä voimme, ottakaamme tosissamme punnittu tieto ja annetut ohjeet, rukoilkaamme hoitohenkilökunnan ja sairaiden puolesta sekä luottakaamme, että tästäkin selviämme Jumalan armon avulla: ”Kun pelko minut valtaa, minä turvaudun sinuun” (Psalmi 56:4).

29.12.2019

Jouluaatto 24.12.2019

Brittisotilaiden ja upseerien joukkueet kohtasivat ottelussa Thessalonikissa joulupäivänä 1915. Vastaavia otteluita pelattiin myös vihollisten kesken.

Luuk. 2:1-14
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. 
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. 
Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
- Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Eletään joulua vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota oli vasta alkanut, ja taistelut länsirintamalla saksalaisten ja liittolaisten välillä olivat rajut. Toivo siitä, että sota olisi nopeasti ohi, oli haihtunut. Armeijat tiesivät olevansa toistensa katkeria vihollisia vuosikausia. Rintamalinja jakaantui kahtia. Armeijat olivat kuitenkin vain huutoetäisyyden päässä toisistaan.    

”Stille Nacht! Heilge Nacht!”(lauletaan rauhallisesti) 

Yhtäkkiä yksi saksalaissotilas alkoi juoksuhaudastaan laulaa ”Jouluyö, juhlayötä” saksaksi ja muut liittyivät siihen. Samaan aikaan toisella puolella rintamaa olleet vastasivat siihen englanniksi: ”Silent Night! Holy Night!” (lauletaan rauhallisesti).

Sotilaat, jotka hetki sitten olivat yrittäneet tappaa toisiaan, lauloivat nyt yhdessä Kristuksen syntymän ihmeestä. Sodan melskeessäkin ymmärrettiin, että nyt on joulu, Vapahtajan syntymäjuhla: ”Jouluyö, juhlayö! Paimenil yksin työ. Enkel taivaasta ilmoitti heill': Suuri koittanut riemu on teill'! Kristus syntynyt on, Kristus syntynyt on!”

Jouluyö eteni ja laulu jatkui. Sotilaat nousivat juoksuhaudoistaan ja tapasivat ystävällisesti toisiaan ”ei-kenenkään-maalla.” He vaihtoivat keskenään pieniä lahjoja, jakoivat ruokaa, auttoivat vainajien kanssa, vaihtoivat kuulumisia ja eräät pelasivat yhdessä jalkapalloa. Vihollisesta tuli ihminen, veli, hän sai kasvot ja tarinan. 

Tämä kertomus on totta, oikeasti tapahtunut, ja siitä on elokuvakin tehty. On arvioitu, että 100 000 sotilasta laski tuolloin aseensa jouluksi, tuli vuorokauden mittainen täysi rauha.

Seuraavina vuosina komentajat vaativat taisteluiden jatkamista myös jouluna, mutta kerran tämä poikkeus saatiin. Se lähti liikkeelle yhden rivisotilaan eleestä, johon muut lähtivät mukaan. Vuoden 1914 jouluna tapahtui ihme, jolloin keskelle sodan julmuuksia koitti hetkeksi rauha ja hyvä tahto ihmisten välille: ”Jouluyö, juhlayö! Täytetty nyt on työ. Olkoon kunnia Jumalalle! Maassa rauha, myös ihmisille olkoon suosio suur, olkoon suosio suur!” 

Me emme tänä jouluna taistele juoksuhaudoissa, mutta omia haasteita käymme lävitse. Tulevaisuus voi pelottaa, voi olla taloudellisia murheita, sairautta, ihmissuhdevaikeuksia, huolta lapsista, lapsenlapsista, raskauden odotusajan jännitystä. Kuten Kristus saapui keskelle taistelurintamaa, hän saapuu jokaiseen kotiin ja elämäntilanteeseen yhtä lailla. Joulun onni ei riipu siitä, onko kaikki hyvin, vaan siitä, että ”lapsi on syntynyt meille.” Jeesus saapuu keskelle elämää, juuri sinun elämääsi, tässä ja nyt, sellaisena kuin se on.  

Kylmänä jouluyönä 1914 brittisotilas näki kylmyydessä näyn: koristellut joulukuuset kynttilöineen ilmestyivät saksalaisten juoksuhautojen ylle. Nuori mies kirjoitti päiväkirjaansa: ”muurin takaa kuului vahva baritoniääni, joka lauloi ”jouluyö, juhlayötä”, samaa laulua, jota saksalainen hoitotätini hyräili minulle lapsena. Tämä vakava mutta pehmeä lauluääni nousi kauniisti jäätävän sumun keskeltä. Se oli outoa… Tuntui kuin olisi ollut toisessa maailmassa… toisessa maailmassa, jonne oli joutunut keskeltä painajaista.”

Tänäkin jouluna meillä on lupa astua toiseen maailmaan, ihmeelliseen maailmaan. Edes hetkeksi. Katsoa maailman Vapahtajaan, joka tuo toivon. Joka ymmärtää millaista on olla ihminen, niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Pyydämme Jumalalta, että saisimme nähdä joulun ihmeen: ”Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassaan. Jolla on Poika, sillä on elämä” (1. Joh. 5:11-12). 

Pienestä seimen lapsesta lähti jouluilo, yksi sotilas muutti laulullaan hetkeksi sodankulun. Maailman hyvä lähtee aina yksilöistä. Me voimme vaikuttaa ja luoda hyvää ympärillemme. Voisimmeko mekin murtaa vihanmuureja omassa elämässämme? Astua ensiksi ei-kenenkään-maalle ja olla sovittelemassa erimielisten kanssa? Nähdä ihminen, veli tai sisar, hänessä joka meitä niin usein ärsyttää?   

Jeesuksesta ennustettiin profeetta Jesajan toimesta vuosituhansia sitten: ”Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.” 

Jeesus on Rauhanruhtinas. Hänessä voimme saada rauhan, ennen kaikkea sisäisen, josta se ulottuu myös toisiin ihmisiin. Roomalaiskirjeessä sanotaan: ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa” (5:1). 

Joku saattaa määritellä rauhan elämäksi ilman sotaa, mutta kristitylle rauha on elämää Jeesuksessa Kristuksessa. Emme ainoastaan lopeta vihanpitoamme, vaan nousemme juoksuhaudoistamme ja ojennamme kätemme vieraalle, hänellekin jolle kaunaa kannamme. Jeesuksessa koko maailma on yhtä perhettä.  

Joulun sanoma tiivistyy enkelten sanoihin, siihen mitä ylhäältä taivaasta saamme ja sen jakamiseen maailmassa: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 12.12.2019 - Paras joululahjamme


Eräässä perheessä elettiin vaikeaa aikaa, talous oli tiukalla. Vanhemmat olivat hyvin pettyneitä, etteivät voineet ostaa tyttärelleen yhtään lahjaa. Viikkoa ennen joulua he selittivät yhdeksänvuotiaalleen, ettei tänä jouluna jaeta perheessä lahjoja. Isä kuitenkin lohdutti tytärtään: ”Hei, voidaan kuitenkin tehdä piirrokset siitä, millaisia lahjoja haluaisimme toisillemme antaa!"


Vanhemmat ryhtyivät toimeen. Vaimo piirsi miehelleen mustan limusiinin ja punaisen veneen, mies vaimolleen timanttikorun, kellon ja talvitakin. Tyttärelleen he piirsivät retkeilyteltan ja uima-altaan.

Jouluaattona tytär paljasti oman lahjansa, kauniin piirroksen miehestä, naisesta ja lapsesta. He olivat kuvassa käsivarret toistensa ympärillä, onnellisina ja nauraen. Kuvaan oli lisätty yksi sana: ”ME”.

Vuosia myöhemmin perheen äiti kirjoitti, että se oli heidän jouluistaan kaikkein rikkain ja suloisin. 

Vaadittiin lahjoista vapaa joulu, erilainen joulu, jotta perhe ymmärsi, että suurin lahja toisillemme on oma itsemme, läsnäolomme.

Läsnäolo on myös Kristuksen suurin lahja. Eikä vain jouluna, vaan jokaisena päivänä – hän lahjoittaa meille itsensä. Jeesuksen toivelahja on kuin tuon yhdeksänvuotiaan tytön: ihmiskädet toistensa ympärillä, iloiten, nauraen ja hyväksyen. Ja heidän keskellään päivänsankari, Jeesus Kristus, Vapahtajamme.

Toivakan Joulu -lehti 2019 - "Jaettu ilo"


”Jaettu ilo, kaksinkertainen ilo.” Tämä sanonta pitänee paikkansa. Kun ilo on syvintä, se on lähes pakko jakaa. Jaettu ilo on paras.  

Vietimme häitämme puolisoni Jennin kanssa Toivakan kirkossa kynttilänpäivänä 3.2.2019. Vihkiminen tapahtui avoimessa tilaisuudessa, seurakunnan jumalanpalveluksessa. Iloitsemme, että kutsu kuultiin – kovasta lumimyräkästä huolimatta! – ja kirkko täyttyi tutuista ja vieraammistakin kasvoista, toivakkalaisista ja kauempaa tulleista. Yhteinen hääjuhla piirsi sanonnan pysyvästi mieliimme: jaettuna ilo kaksinkertaistuu!    

Kiitämme teitä, jotka olitte paikan päällä. Kiitos teille, jotka olitte monin tavoin hengessä mukana.  Kiitos tuestanne ja avustanne, rukouksista ja toivotuksista, lahjastanne Yhteisvastuukeräykselle ja Nepalin vammaistyölle. Tämä kaikki merkitsi meille ja perhepiirillemme paljon, kiitos! 

Joulukin on jaetun ilon juhla – tarkoittaahan evankeliumi juuri ilosanomaa. Vaikka Jeesus syntyi syrjäisessä Betlehemissä, hän ei jäänyt varjoihin, vaan astui kertomaan julkisesti Jumalan rakkaudesta sanoin ja teoin. Taivaallinen hyvä on tarkoitettu jaettavaksi. Se moninkertaistuu kuin ruokkimisihmeen pienen pojan eväät: viidestä leivästä ja kahdesta kalasta riitti lopulta tuhansille. Koko kristinusko perustuu siihen, että hyvää kuljetetaan pysähtymättä eteenpäin. Kuva rististä sen havainnollistaa: ristin pystypuu kertoo ylhäältä laskeutuvasta rakkaudesta, ristin poikkipuu puolestaan siitä, että meidän tulee kuljettaa tätä rakkautta sielusta sieluun. Vasta silloin, kun ristin molemmat ulottuvuudet toteutuvat, Jeesuksen työ tulee keskellämme täydelliseksi. Kunnia Jumalalle ja ihmisille rauha: ”Enkelit ensin paimenille lauloi, sielusta sieluhun kaiku soi: Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi” (Virsi 30:3).  

"Jaettu ilo kaksinkertainen, jaettu suru vain puolet”. Usealla on aihetta jouluiloon, perheet ovat koolla ja ystäviä tavataan – tämä on oikein. Kuitenkin samalla moni kärsii. Niinpä on tärkeää, että huomioimme myös he, jotka elävät vaikeaa aikaa. Tässäkin toimii vastavuoroisuus, autamme toisia sillä, mitä olemme itse saaneet ja oppineet: ”Lohdutuksen Jumala rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia” (2. Kor. 1:3-4). 

Jouluna on Jeesuksen syntymäpäivä. Mitä hänelle lahjaksi? Yksi lahjavinkki löytyy Heprealaiskirjeestä: ”Älkää myöskään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen” (13:16). Tehdään hyvää, annetaan omasta. Sitä meiltä odotetaan, kukin omien voimien mukaan. 

Jos ilo on jaettavissa, niin myös rauha. Levollisuus tuntuu yhdessä vahvemmin. Läsnäolo on lahjoista parhaimpia. Kuinka pysähdyn Jumalani ja lähimmäiseni eteen? Pyhän lähellä syntyy iloa ja rauhaa. Se luo sydänten joulun: ”Jumala on läsnä, häntä rukoilkaamme, pyhyydessä palvokaamme. Hän on keskellämme, sydän vaientukoon, kaikki meissä kumartukoon. Ihminen, Kristuksen katseen alle vaivu, pyhän eteen taivu” (Virsi 194:1).   

Jos joulukiireet painavat, on lohdullista muistaa, ettei kaikkea tarvitse tehdä yksin. Elämän suurimmat lahjat eivät valmistu ihmiskäsin, vaan ne annetaan. Usko on lahja. Joulu on lahja. Jaettu ilo on lahja. Saamme iloita Pyhän Hengen osallisuudesta, joka kestää yli riittämättömyyden ja pettymyksien, tuo valon pimeimpäänkin soppeen: ”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo” (Room. 15:13).         

Talvisodan alkamisen muistohetki 29.11.2019


Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939 klo 6.50 aamulla, huomenna siitä tulee kuluneeksi tasan 80 vuotta. Neuvostoliitto käynnisti hyökkäyksen Suomeen koko itärajan pituudelta. Armeija aloitti tykkitulen Karjalan Kannaksella. Salmi ja Suojärvi Laatokan Karjalassa olivat puna-armeijan ensimmäisiä hyökkäyskohteita. Ilmavoimat pommittivat päivän aikana useita Suomen kaupunkeja. Talvisodan aikana etenkin tuossa lähellä oleva Mikkeli, päämajakaupunki, joutui ankaran pommituksen kohteeksi. Vielä maaliskuussa 1940 Mikkeliin iskeytyi kolmas suuri pommitus: Lyseo sortui, lääninsairaala tuhoutui miltei kokonaan jättäen potilaita kohtalokkaasti kuolemanloukkuun, yli kolmekymmentä henkeä sai surmansa, useita kymmeniä haavoittui.


Näiltä jalanjäljiltä lähtivät myös toivakkalaiset miehet sotaan. Talvisodassa toivakkalaiset taistelivat Taipaleenjoella. Toivakasta kaatui talvisodassa 38 miestä. Uhri vapaudesta oli ankara pienelle kylälle.  

Voidaan sanoa, että tal­vi­so­ta on muokannut eniten itsenäisen Suo­men his­to­ri­aa. Talvisota, jatkosota, kansamme itsenäisyys ja vapaus muodostavat ihmeellisen selviytymistarinan. Sitä kannattaa kiitollisuudella ja vakavuudella muistella. Tänäänkin.  

Talvisota yhdisti Suomen kansan. Muistot katkerasta kahtiajaosta, punaisista ja valkoisista, sisällissodan haamuista ja sisäisistä ongelmista vaikenivat, kun kansa taisteli yhtenä rintamana ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan. Syntyi talvisodan henki. Puolustus kesti. Suomi kesti.

Monia pelkoja on siitä, että kansamme on jakautumassa uudelleen ja ehkä on jo jakautunut. Uutta sotaa emme missään nimessä toivo kansaamme yhdistämään. Meidän on otettava oppia historiasta. Vain yhteistyössä menestyy maamme ja kotipaikkamme, Toivakka. Samaan hiileen puhaltaen.

Selviytymistarina. Sellainen on koko kristinuskon kertomus. Jeesus kohtasi puolestamme pimeyden ja kuoleman kauhut. Hän nousi voittaja kuolleista kolmantena päivänä. Tuota kertomusta on kerrottu läpi vuosituhansien. Edelleen se rohkaisee meitä, niin kuin se rohkaisi talvisodan aikana suomalaisia, että Jumalan armon avulla voimme kääntää vaikeudetkin voitoksi. Ja että ne jotka ovat kärsineet ja menettäneet henkensä, saavaan oikeuden tuonpuoleisuudessa. Talvisodan uhreja ei ole unohdettu, eikä kotirintaman tuskaa. Jumala pyyhkii kaikki kyyneleet ja tuo lohdutuksen. Hän sanoo viimeisen sanan. Jobin kirjan sanoin: ” Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.”

Kyösti Kallio rukoili julkisessa puheessaan Suomen puolesta. Voimme nyt hiljentyä tuohon rukoukseen ja ymmärtää, että monet siinä pyydetyt asiat ovat ajankohtaisia edelleen, vaikka emme sodassa olekaan. Hyvää rukouksessa on, ettei siinä rukoilla vihollisille tuhoa, eikä vedota siihen, että Suomi olisi jotenkin muita parempi, ansioituneempi maa. Oikea nöyryys on suomalaisten arvo. Itsenäisyys ja vapaus on lahjaa.  

Rukoilkaamme talvisodan rukous:

”Taivaallinen Isämme, katso armossasi kansamme puoleen. Sinä olet luonut sen ja rakastat sitä. Sinä näet, että se on mitä suurimmassa vaarassa. Siksi rukoilemme Sinua: Herra, auta meitä hädässämme äläkä anna meidän hukkua. Lahjoita kääntymys synnin ja laittomuuden teiltä, jotka johtavat kansamme tuhoon. Herra, armahda meitä.

Herra Jeesus Kristus, ilman sinua olemme voimattomia hävittäviä voimia vastaan, jotka tulvivat kansamme yli ja myrkyttävät sen. Siksi me kerskaamme Sinun voitostasi pahuuden henkivaltoja vastaan, joiden vaikutukset ovat joka päivä sanoin ja kuvin julkisuudessa nähtävissä. Herra, sinä olet Golgatan ristillä voittanut pimeyden vallat. Niiden täytyy väistyä myös tänään, koska ylistämme Sinun nimeäsi niiden ylitse. Tähän me uskomme, sillä Sinä voit myös meidän aikanamme varjella ihmiset saatanalliselta eksytykseltä. Herra, armahda meitä.

Auta meitä Pyhän Henkesi kautta ryhtymään omassa elämässämme taisteluun syntiä vastaan ja olemaan kestäviä loppuun asti. Tee meidät kansamme keskellä merkiksi Sinun vapahtavasta armostasi. Täytä meidät niin Sinun rakkaudellasi, että me tulemme kuuliaisiksi Sinun käskyillesi. Rakkautesi olkoon meissä se voima, joka voittaa pimeyden vallat kansassamme.

Herra Jeesus Kristus, kaiken voimme Sinun kauttasi, siihen me uskomme. Armahda meitä. Amen.”

Rukoilkaamme vielä Isä meidän niin kuin varmasti niin tehtiin 80 vuotta sitten: