27.9.2018

18. sunnuntai helluntaista 23.9.2018 - sadonkorjuun kiitos



Gal. 5:22-26
Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.

Mikäli havittelee satoa, sen eteen on tehtävä työtä. Sadonkorjuuseen ei päästä ilman kylvöä ja kasvukautta, lannoitusta ja kasvinsuojeluaineitakin tarvitaan. Ja tietenkin välttämättömät: valo, lämpö ja vesi.  

Jos tahdot ohraa, sen jyvää on kylvettävä. Jos mielit perunaa, tarvitaan aluksi siemenperunaa. Kun istutat juhannusruusun, et voi odottaa saavasi tulppaaneita. 

Ymmärrämme nämä maataloudessa olevat lainalaisuudet – [ainakin  jotenkin niin kuin tämä kaupunkilaispoika]. Hyvää satoon tarvitaan oikeat siemenet, toimenpiteet ja kasvuolosuhteet. Mutta miten on hengellisessä elämässä? Unohdammeko hengellisen kasvuprosessin ja sen vaatimat olosuhteet? Odotammeko hyviä hedelmiä vaikka kylvämme jotain ihan muuta?  

”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” (Gal. 6:7).   

Kuulimme luettavan: ”Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.”

Näin apostoli Paavali opettaa. Hän itsekin tiesi, etteivät nämä hengen hedelmät synny itsestään, vaan niitä pitää viljellä ja varjella. Aivan kuten kasvit tarvitsevat juuret, ravintoa, valoa, lämpöä ja vettä, samoin hengellinen kasvu tarvitsee omat edellytyksensä. Sielumme kaipaa sille kuuluvaa ravintoa ja kasvualustaa.  

Jos puulla ei ole juuria ja se hamuaa veden ja ravinteet vain pinnasta, se ei välttämättä kestä. Puu ei pysty kasvamaan väärässä ympäristössä. Ja puu joka ei kasva, se ei tuota hedelmää. 

Ilman kirkon uskoa olemme kuin juureton puu vailla ravinteita, kiinni pelkästään pinnassa. Kirkon usko antaa meille juuret, vuosituhantisen koetellun uskon. Kun pysymme kiinni tässä yhteisessä perinnössä, emme joudu kituuttamaan hengellistä kasvuamme väärässä ympäristössä.     

Kasvi kuolee liikaa veteen. Tai jos sitä lannoitetaan liikaa, se ei tuota hedelmää. Nykyihmisen suuri haaste on tässä: asioita on niin paljon, infoähkyä, että suorastaan hukumme sen tuomaan tulvaan. Kaikkea on milteinpä liikaa. Miten sisäinen ihminen voisikaan tuottaa hedelmää, kun mieleen tulvii asioita joka suunnasta?   

Meidät on kutsuttu kasvuun kristittyinä. Lapsenkaltaisuudessa on toki opittavaa, mutta samalla Raamattu kehottaa kypsään aikuisuuteen. Paavali asettaa tavoitteeksi Efesolaiskirjeessä: ”Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä...”

Aikuisuuteen kuuluu vastuu. Samoin se, että asioista otetaan selvää, punnitaan tarkasti, ollaan kriittisiäkin. Pureksimatta ei kannata mitään niellä. Aikuiseen uskoon kuuluu, että jokaisen uskon ja elämän kysymykset otetaan tosissaan, käydään rakentavaa keskustelua ja jaetaan elämän matkaa. Ylhäältä ei voi ladella totuuksia. Tasa-arvoisina ja toista kunnioittaen on mahdollista tavoitella ikuisen elämän satoa: ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon” (Gal. 6:7-9). 

Kylvä hengen peltoon, saat ikuisen elämän. Tee hyvää, saat korjata kestävän sadon.   

Mietiskelkäämme lopuksi yhdeksää hengen hedelmää, kutakin vuorollaan. Missä vaiheessa kasvua niissä olemme? Olemmeko kasvaneet niissä aikuisuuteen, tilaan joka tuottaa hedelmää? Onko elämässäni jotain, joka estää hengen hedelmien kasvua? Kutsukaamme Jumalaa tekemään työtä kanssamme, niin että nämä hedelmät kasvaisivat meissä ja keskuudessamme.  

Hengen hedelmää ovat (kunkin kohdalla mietiskelytauko): 

- rakkaus
- ilo
- rauha
- kärsivällisyys
- ystävällisyys
- hyvyys
- uskollisuus
- lempeys
- itsehillintä

13.9.2018

#minunkirkkoni



Vuoden 2018 seurakuntavaaleja vietetään teemalla #minunkirkkoni. Kun kerran kysytään, miltä kirkkoni näyttää, ajattelen siitä näin:

Minulle kirkon perinne on tärkeä: ilman sitä emme olisi tässä. Kirkon usko on lähtökohta, perustus ja siemen, josta nykypäivän kristillisyys kasvaa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi elää vain menneessä. Tarvitaan vanhaa mutta myös uutta (Mt. 13:52).

Kaikilta osin varhaiskristityt eivät ole meille parhain malliesimerkki – he olivat oman aikansa lapsia, sidottuja sen ajan tietoon ja ymmärrykseen. Nykykirkon on otettava vakavasti muuttunut maailma. Olemme edistyneet tieteessä ja teknologiassa, ymmärrämme monia ilmiöitä paremmin kuin koskaan. Yhteiskunta, sen normit ja sosiokulttuurinen todellisuus ovat muuttuneet rajusti raamatunajoista, elämme käytännössä ihan toisessa maailmassa, ainakin hyvinvointivaltioissa. Siksi kirkon on katsottava rohkeasti eteenpäin, oltava muutosvoima yhteiskunnassa, eikä joka kohdan jarrukeppi.

Tarvitaan kriittistä silmää kirkon historiaan, itsetutkistelua, kirkon ajattelun ja käytänteiden uudistamista. Samalla kun uudistamme mm. jumalanpalveluselämää, sisällön tulee kehittyä myös siinä, mitä kirkko julkisesti lausuu ja maailmassa tekee. Ylätason sanelu ei toimi, ei myöskään pää pensaaseen -metodi. ”Menkää kaikkeen maailmaan” (Mk 16:15), kirjaimellisesti. Etenkin sinne alhoon minne muut eivät viitsi tai kehtaa mennä.

Minun kirkkoni:

- Rakastaa Jumalaa.
- Rohkaisee elämään Jeesuksen seuraajana.
- Kehittää seurakuntaelämää yhteisöllisemmäksi ja moniäänisemmäksi. 
- Rakentaa vuoropuhelua ja hyväksyy muut uskonnot ja heidän tapansa tavoitella Pyhää ja elää sitä todeksi sekä uskonnottomat ja kaikki siltä väliltä. 
- Välittää vähäosaisista ja kaikista, joilla ei ole yhteiskunnassa ääntä tai valtaa.
- Sanoutuu irti rasismista, homofobiasta, väkivallasta, syrjinnästä, kaikesta joka lisää vihanliekkejä ja epätasa-arvoa. 
- Suojelee luontoa.
- Pyrkii jakamaan tasaisemmin aineellisia ja hengellisiä voimavaroja. 
- Ymmärtää moninaisuutta kaikilla elämän osa-alueilla. 
- Rohkaisee nauttimaan elämästä. Ja tukee heitä, joilta elämänilo on kadonnut.
- minun kirkossa järki ja usko mahtuvat samaan ”päähän”. Saa kritisoida, tutkia ja muuttaa tarvittaessa teologiaa ja mielipiteitä.

Ole kirkko. Ole rakkaus. Rakenna rauhaa ja harmoniaa. Anna usein anteeksi. Jaksa uskoa silloinkin kun tuuli puskee vastaan. Osoita myötätuntoa kaikille Luojan luomille. Ota vastaan se hyvä, mitä sinulle annetaan. 

Pellervo Lukumiehen muistokirjoitus (Jorma Staudinger)


OMAN TIENSÄ KULKIJA NIIN TAITEESSA KUIN ELÄMÄSSÄÄNKIN

Pellervo Lukumies, kuvataiteilija (9.4.1935 - 28.8.2018)

Taiteilija Pellervo Lukumies kuoli syntymäkunnassaan, Toivakassa 28.8.2018. Kuollessaan hän oli 83-vuotias. Tunnetuksi hän tuli omaperäisenä ajattelijana ja vapaana taiteilijana.

Lukumies aloitti opintiensä jatkosotavuonna 1942. Kouluaan hän kävi Vanhasta pappilasta käsin, kun isä Kalle lukumies oli tuolloin Toivakan kirkkoherra. Opintien hän keskeytti lukion loppumetreillä työlään kielenoppimisen vuoksi.

Jo kansakouluvuosina maalaamisesta kiinnostunut Lukumies hakeutui sittemmin taideopintoihin Helsinkiin. Suomen Taideakatemian koulun taidemaalarilinjalla häntä opetti Sam Vanni 1955 – 1958. Koulun jälkeen hän ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi tekemällä taidetta enempi omaksi huvikseen kuin näyttelyihin ja myyntiin.

Lukumies aloitti oman talon rakentamisen Toivakkaan 1950-luvulla, vanhan nelostien tuntumaan. Talo valmistui kodiksi ja ateljeeksi ”huumorilla vanhan riihen hirsistä”. Kun piirustuksia ei ollut, ja materiaaliakin vähänlaisesti, kesti rakentaminen vuosikausia. Lopputuloksena on lämminhenkinen taideteos, koti ja ateljee, jossa Lukumiehet elivät erillään taide- ja kulttuuripiireistä, omassa rauhassaan.

Lomanviettopaikka Pokkaan valmistui, kuusikymmenluvulla sekin, pikkuhiljaa siihen valmiuteen, että perhe saattoi vuosittain viettää viikkokausia Lapin kiehtovissa maisemissa yhdessäolon, maalaamisen ja kalastuksen merkeissä sekä luonnonantimia keräten. Perheyhteydestä kertonee jotain, että tämä tapa säilyi Lukumiehen kuolemaan saakka.

Toivakan kirkon aikanaan radikaalit kattomaalaukset (1972 – 1973) tekivät Lukumiehestä kuuluisan ja olivat hänen taiteellisen työnsä debyytti. Lukumies sai tehtäväksi entisöidä Alvar Aallon suunnittelemat ja Walter Wahlroosin toteuttamat kattomaalaukset, koska ne olivat väärän maalilaadun vuoksi rapistuneet. Lukumies tulkitsi, että kuviot kattoon ”tehdään vanhalta pohjalta”, mutta oman näkemyksen mukaan. Lopputulos on vertaansa vailla oleva kokonaisuus, joka on ammentanut voimansa niin Raamatusta, Kalevalasta, mytologiasta kuin poptaiteestakin. Maalausvuosina ja vielä sen jälkeenkin riidan aiheena ollut työ on nyt arvossaan: kiistatonta kulttuurihistoriaa ja matkailuvalttikin.

Tähän aiheeseen Lukumies palasi 1980-luvun alussa. Tällöin seinä- ja kattomaalaukset syntyivät tilaustyönä Elämäjärven Hiljentymiskirkkoon Pihtiputaalle.

Kolmantena merkittävänä työnään hän piti Toivakan kirjastoon sijoitettua, toivakkalaisuutta kuvaava maalaussarjaa.

Lukumies tunnetaan Toivakassa persoonastaan ja taiteestaan hyvin. Hän piti taidettaan soveltavaan realismiin tyypittyvänä, mutta otti kernaasti vaikutteita taiteen eri tyylisuunnista. Olipa hänessä ripaus nykykansantaiteilijaakin, hän oli monessa mielessä elämäntavaltaan ja -katsomukseltaan ITE-taiteilija. Usein hän laittoi maalauksiinsa oman puumerkkinsä, tavalla tai toisella.

Lukumiehen tuotanto on runsas ja monipuolinen. On öljyväritöitä, grafiikkaa, linopiirroksia, puupiirroksia, akvarelleja, metallitöitä ja vedoksia. On muotokuvaa, maisemaa ja kylän elämää. On raamatunaiheisia ja eri kulttuureista innoituksensa saaneita maalauksia. Hän oli taitava tekemään maalauksia valokuvista. Lukumiehen maalauksia on Toivakan kunnan ja Keski-Suomen museon kokoelmissa. Maalauksia on ostettu eri puolille Suomea ja runsaasti toivakkalaiskoteihin.

Lukumiehen viimeinen julkinen taide-esiintyminen oli retrospektiivinen ”Ihmeellinen Lukumies” –näyttely Keski-Suomen museossa kesä-elokuussa 2008. Maalaamisen Lukumies lopetti vuosi ennen kuolemaansa. ­–”Nyt olen hommani tehnyt”. Päätös piti.

Lukumiehelle myönnettiin ylimääräinen henkilökohtainen taiteilijaeläke vuonna 2016. Hän oli Taidemaalariliiton varsinainen jäsen.

Lukumiehelle oli luonteenomaista puuhastelu arkisissa töissä kotinsa pihapiirissä. Päivät kuluivat maalaamisen ohella puunteossa, katiskoilla käynneistä, marjastuksesta ja puutarhaviljelyn mitä moninaisimmissa askareissa.

Lukumies oli mietiskelijä, suurten ja pienten kysymysten pohtija, omalla tavallaan erakkoluonne, enempi vastaaja kuin kysyjä. Hänessä oli tiettyä veitikkamaisuutta ja tarinankertojaa. Keskusteluissa hänessä oli tuttuuden ja läsnäolon tuntu.

Hän oli niin elämässään kuin taiteessaankin oman tiensä kulkija.

Jorma Staudinger 
Kirjoittaja oli Lukumiehen naapuri 2004 - 2015

12.9.2018

Uskon himmeä peili - hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 13.9.2018



Uskon himmeä peili

Antiikin aikana peilit olivat kiillotettuja metalleja, pronssista tai kuparista. Parhainkin kuvastin tahriintui helposti ja kuva näkyi himmeästi.

Vaikka uskon silmät saattavat nähdä pitkälle, katselemme silti taivasten valtakuntaa kuin himmeästä peilistä. Näkemisemme on hyvin vajavaista. Emme ymmärrä, emmekä tiedä  kaikkea: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee” (1. Kor 13:12).   

Uskon vastakohta ei ole epäusko vaan varmuus. Varmuudessa ei tarvita lainkaan uskoa. Usko sen sijaan sisältää epävarmuutta ja hämmennystä. Usko vaatii enemmän, koska se kurottautuu kohti näkymätöntä maailmaa, kohti ylimaallisia arvoituksia, vaikkei sitä näe. Usko jaksaa toivoa vaikka tuuli puskee vastaan.      

Kristityn elämään kuuluu epäusko. Sitä ei kannata pelätä. Jumalan armorikkautta emme näe kokonaisuudessaan, onneksi sentään armonväläyksiä. Luvattu kuitenkin on, että usko muuttuu näkemiseksi. Se lupaus kannattelee myös epäuskon korpitaipaleella: ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen” (2. Kor 3:8).  

Panu Partanen
kirkkoherra
Toivakan seurakunta

10.9.2018

Facebook-kirjoitus - Uskon himmeä peili

Minua korpeaa verraten usein uskonnollinen ylimielisyys, jossa luullaan kaiken tiedettävän ja asetutaan toisten yläpuolelle. Sitä harrastetaan niin kirkkona kuin yksittäisinä kristittyinä. Uskon vastakohta on varmuus, ei epäusko. Seuraava kirjoitus nousi tästä lähtökohdasta: 
---- 

USKON HIMMEÄ PEILI

Antiikissa peilit olivat kiillotettuja metalleja, pronssista tai kuparista. Parhainkin kuvastin tahriintui helposti ja kuva näkyi himmeästi.

On aika tunnustaa - laajasti kristillisessä kirkossakin - että uskomme on himmeä peili. Näkemisemme on vajavaista. Emme ymmärrä, emmekä tiedä paljoakaan: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee” (1. Kor 13:12).

Koska käsityskykymme rajallinen, sen pitäisi laittaa nöyräksi. Valitettavasti kirkonkin piirissä kohtaa ylimielisyyttä suhteessa eri tavoin uskoviin, uskonnottomiin ja muihin uskontoihin. Ylhäältä alas neuvojiksi meistä ei ole. Kyselijöiksi ja rinnallakulkijoiksi kyllä.

”Uskon vastakohta ei ole epäusko vaan varmuus” (Anne Lamott).

Varmuudessa ei tarvita uskoa. Usko taas sisältää epävarmuutta. Uskomalla tunnustan, että voin olla väärässä ja että elämä näyttäytyy monestakin näkökulmasta mielettömältä. Usko on inhimillistä: tyhjyyttä, hämmennystä ja sekasortoa. Varmuus tavoittelee korkeuksia, usko tietää myös alhaisimman maanrajan.

Kristityn elämään kuuluu epäusko. Sitä ei kannata pelätä. Se on hyvä ystävä, se opettaa nöyryyttä. Oikeassa olemisen huutokilpailuun ei kannata ryhtyä. Se on lopulta tylsää. Kiehtovampaa on tunnustaa: en tiedä. Silloin on mahdollisuus oppia uutta.

Minä en tiedä, onko olemassa ihmistä suurempaa tai elämää kuoleman jälkeen. En tiedä, onko kristinusko tai ylipäätänsä mikään uskonto oikeassa. Onko taivasta tai helvettiä? Saavatko kärsineet helpotuksen ja paha palkkansa? Pääsevätkö kaikki taivaaseen? Vai maadummeko vain mullaksi maahan?

En tosiaankaan tiedä. Mutta tiedän, etten tule tässä kohtaa sen etevämmäksi. Tieto ei voi olla se juttu, koska ”uskon vastakohta ei ole epäusko vaan varmuus.”

Haluan uskoa hyvään, luottaa siihen että Jumala on. Toimia armollisuuden ja oikeudenmukaisuuden eteen. Kirkastaa helposti himmentyvää peiliä ihmisarvosta ja tasapuolisuudesta. Rukoilla, että sieluni saisi levon ja muutkin löytäisivät sisäisen rauhan.

Kirkkaampia peilejä kohti! Vähemmän hampaat irvessä kiivailua siitä kuka on oikeassa, enemmän lempeyttä ja myötätuntoa, rakkautta joka ei etsi omaa etuaan. Sen myöntämistä, että täällä on lasit huurussa itse kullakin, ja ainoastaan keskustellen pääsemme eteenpäin. Jospa kerran kaikille kirkastuisi, kääntyisi parhain päin. Siihen tahdon heikollakin uskolla katsahtaa: ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen” (2. Kor 3:8).

28.8.2018

PELLERVO LUKUMIES – In memoriam



PELLERVO LUKUMIES 
s. 9.4.1935 - k. 28.8.2018

Taiteilija Pellervo Lukumies nukkui keskuudestamme pois tänään aamuyöllä. Hän sai lähteä rauhassa omasta kodistaan rakkaan Kaarina-vaimonsa viereltä, juuri niin kuin olisi halunnut sen itsekin tapahtuvan.

Toivakan seurakunta, ja koko Toivakka, ottaa osaa omaisten äkilliseen suruun. Olemme kaikin tavoin tukena ja rukoilemme: ”Herra, anna Pellervolle iankaikkinen lepo, ikuinen valo häntä valaiskoon.”

Pellervo Lukumies oli ainutlaatuinen persoona. Ensi näkemältä hän toi minulle mieleen Paluu tulevaisuuteen -elokuvien omaperäisen mutta sympaattisen tiedemiehen. Yhteys ei ollut sattumaa: taiteen lisäksi Lukumies oli keksijä. Hänet nähdessään mietin aina, että mitäköhän hänen ”tietokoneensa” nyt raksuttaa. Tuntui, että hänellä oli alituiseen jokin idea kehitteillä. - Olikohan ikiliikkuja jo valmis? Luulen, että parhaimmat hänen oivalluksistaan jäävät odottamaan tulevaa aikaa, sitä kun Uusi Jerusalem kerran laskeutuu taivaasta tulen ja savun keskeltä, niin kuin Lukumies oli tämän uneksinut ja maalannut.

Pellervosta välittyi kuva lempeästä ja huumorintajuisesta ihmisestä. En muista koskaan nauraneeni niin makoisasti kuin silloin, kun katsoimme porukalla seurakuntakodilla perheestä tehtyä tv-dokumenttia taiteilijan ja hänen vaimonsa kanssa. Pariskunnan kemia ja huumori oli aivan omaa luokkaansa! Kaunis – vaikkei suinkaan vaivaton – oli heidän yhteinen polkunsa.

Pellervon lähellä oli luonteva olla. Sai olla hiljaa tai käydä verkkaista, pohtivaa keskustelua – turhia sanoja ei tarvittu. Sama tunne oli hänen taiteensa edessä: Mikä tässä on se juju?

Iloitsen, että Pellervo löysi viime vuosina myös Viriketuvan, toivakkalaisen seniorikerhon, joka kokoontui tiistaisin seurakuntakodilla. Vaikka taiteilija arvosti omaa rauhaa, tässä kerhossa hän kuitenkin viihtyi. Kauniiksi muistoksi jäi, kun sain jakaa hänelle ehtoollisen viikkomessussa tasan viikko sitten. Ehtoollisen kutsusanat kuuluvat: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Mt 11:28).

Kuluneena kesänä Pellervo pääsi perheineen vielä kahdeksi viikoksi Lapin mökilleen. Luonto, Jumalan luomistyö, oli hänelle tärkeää. Pohjoisen Suomen rauha ja karuus puhuttelivat. Luonnon arvostus näkyi kauttaaltaan Lukumiehen töissä: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin” (Ps 19:2-5).

Vuosina 1972-73 maalatut Toivakan kirkon kattomaalaukset olivat Lukumiehen päätyö. Maalaukset tulivat tunnetuksi ympäri Suomen ja sittemmin niitä on käyty ihastelemassa yli valtamerten. Niitä voidaan pitää Toivakan tärkeimpänä nähtävyytenä.

Lukumiehen kattomaalaukset haastavat katsojansa. Hän teki ne huolella ja tarkkaan miettien, ”ei pilanpäiten”, kuten hän itsekin tokaisi. Kokonaisuus puhuttelee. Eräs taidekriitikkokin katui aiempaa kriittistä arviotaan, jonka oli tehnyt yksittäisten kuvien pohjalta vierailematta paikanpäällä. Hiljattain Toivakan kirkossa käydessään hän ihasteli kaikkea ja totesi: ”Nämä ovat tosi hienot ja upeasti tehdyt!” Luulenpa, että moni muukin on kelkkansa kääntänyt. Toivakan kirkon kattomaalaukset ovat ja tulevat olemaan erittäin merkittävät. On helppo ennustaa, että ne tuovat taiteilijalle ansaitun arvon vasta postuumisti.

Lukumies johdattaa meitä arvoitukselliseen maailmaan. Hänen maalauksensa haastavat miettimään, mitä pinnan alla on, mitä tuonpuoleisuudessa odottaa, ovatko omat ajatukseni asenteellisia tai normeihin kangistuneita. Lukumies on saanut Raamattuni elämään. Asioita voi ajatella niin monelta kantilta. Oikeassa olemisen pakosta on luovuttava, sillä pelottavinta olisi jumittua yhteen totuuteen. Etsintä jatkuu. Lukumiehen taide on peili siihen maailmaan, jota emme vielä ymmärrä, vaikka ympärillämme se jo on. Kerran tuo peili kirkastuu: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee” (1. Kor 13:12).

Kattomaalausten Kati Josefiina ja Jeesus viestivät - pukeutuneina 1970-luvun tamineisiin - että kristinuskon pitää näyttäytyä myös tämän ajan ”vaatteissa”. Miten ikiaikainen sanoma puhuttelee tämän ajan ihmistä? Miten se pitäisi onnistuneemmin kertoa? Siinä kysymys jokaiselle kastetulle kristitylle. Pellervon perinnön tiedämme, on vuoromme jatkaa.

Minulle kattomaalaukset puhuvat erityisesti kristinuskon inklusiivisuudesta ja universaalisuudesta, siis toisin sanoen siitä, että mukaan otetaan joka iikka ja sanoma kuuluu kaikille. Poikkeuksetta. Kaikki kansat, heimot, rodut, vähemmistöt ja kielet ovat Jumalan kansaa ja tasaveroisia. Lukumies onnistui tässä varmasti paremmin kuin yksikään saarnamies. Hän oli edellä omaa aikaansa ja näki ihmeellisesti todellisuutemme 2010-luvulla. Taitelijan humaania ajattelua kuvaa kertomus, jossa häneltä tivattiin sitä, miksi hän maalasi kirkon kattoon mustalaisnaisen. Tähän taitelija: ”On vain yksi taivas. Kyllä sinne mahtuu sovussa niin mustalainen kuin valkolainenkin.”

Toivotan seurakuntalaiselleni, Pellervolle, hyvää matkaa sopuisaan ja yhteiseen taivaaseen – sinä ja elämäntyösi jäävät elämään.

Pidä kahvipannu apostolien kanssa kuumana, kohta taas nähdään.

Panu Partanen

kirkkoherra
Toivakan seurakunta

Sama kirjoitus lyhennettynä julkaistiin myös Helsingin Sanomissa 19.9.2018.

15.8.2018

12. sunnuntai helluntaista 12.8.2018 (suora tv-jumalanpalvelus)



Matt. 23:1-12
Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:
    »Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.
    Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.» 

Pam! Tuollainen ääni – tosin moninkertaisena – kuului viime viikon torstaina, kun salama iski kirkonmäen petäjään. Isku osui miltei Seppo-suntiomme jalkoihin, onneksi miehelle ei käynyt mitään ja hän on taas tutun ystävällisesti palvelemassa seurakuntaa. Petäjä sen sijaan kärsi vauriot: salama viilsi puunrunkoon pitkät uurteet. Kelottuminen uhkaa.

Kuulimme luettavan: ”Herran Sebaotin päivä iskee kaikkeen ylpeään ja korkeaan, kaikkeen mahtavaan ja ylhäiseen, niin että se vaipuu maahan. Se iskee kaikkiin Libanonin setreihin, korkeihin ja ylpeihin, ja kaikkiin Basanin tammiin… Ylpeä ihminen nöyrtyy, hänen täytyy taipua, korskeat miehet vaipuvat maahan...” 

Pam! Näin Jesaja kuvaa Jumalan reaktiota ihmisten ylpeyteen: se on kuin puuhun iskevä salama. Herra ei siedä pöyhkeää käytöstä, se ei taipumatta kestä. Sen sijaan terve vaatimattomuus saa arvon: ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon” (Jaak. 4:6). 

Jeesus jatkaa samalla linjalla: ”Joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Varsinkin Matteuksen evankeliumissa hän on jatkuvasti napit vastakkain rehvakkaiden fariseusten ja lainopettajien kanssa. Koko päivän evankeliumin luku on Jeesuksen melkoista tylytystä heitä kohtaan. Hyvän Paimenen sanomaksi on vaikea kuvitella äkkijyrkkää huudahdusta: ”Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset!.. Te käärmeet, te kyykäärmeitten sikiöt! Miten te voisitte välttää kadotustuomion?” (Mt. 23:33).

Mikä lainopettajissa ja fariseuksissa ärsytti Jeesusta?    

1) He tulkitsivat lakia liian jyrkästi, etenkin lähimmäisiin nähden: ”He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa.”

2) He tekivät uskosta omaa show’taan. He istuivat kunniapaikoilla, pukeutuivat tarkasti ja odottivat että heitä puhuteltaisiin arvonimillä: ”Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.” 

3) Ja kolmanneksi. He eivät kuitenkaan tehneet mitä saarnasivat: ”Älkää ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista.” 

Kirkkovuoden aihe on itsensä tutkiminen. Siksi emme katso ainoastaan Jeesuksen aikalaisiin, vaan itseemme. Peili on edessämme: fariseus olen minä. 

Jo Jeesuksen aikana Jumalan sanaa tulkittiin eri tavoin. Monet lainopettajat ja fariseukset olivat itse asiassa liikkeellä aidolla sydämellä, tutkien ja opettaen Raamattua. He olivat oman aikansa ihmisiä, rajoittuneita, virheitä tekeviä. Olemmeko sen parempia? Kirkkoa repii nyt kiistat, joissa raamatuntulkinnat ovat etunenässä. Yksi sanoo yhtä, toinen toista. – Voi meitä!

Kristittyinä joudumme miettimään asenteitamme. Onko oma raamatuntulkintani liian jyrkkä? Sälytänkö toisten niskaan raskaita moralisoivia kuormia? Jos Jeesus ei tee niin, miten voisi perustella toisin? Vapahtajan linja on herkkä: ”Minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt” (Mt. 11:29-30).  

On myönnettävä, että uskontoihin on sisäänrakennettu ylemmyyden vaara: ”Me olemme hurskaita, nuo syntisiä”, ”Me pelastumme, nuo joutuvat kadotukseen”. Vaivihkaa tämänkaltainen ajattelu täyttää mielen ja hilaamme itseämme korkeammalle. Kisailu paremmuudesta on käynnissä kristinuskon sisällä ja suhteessa toisiin uskontoihin. Salama voi räpsähtää jalkoihin, jos unohdamme: olemme kaikki samalla viivalla.

Ignatius Loyola opettaa: ”Rakkauden tulee paneutua enemmän tekoihin kuin sanoihin.” 

Rakkaus on teko. Vähemmän tyhjää puhetta, kirkossakin. Ei edes enkelten kieli, kauneimmat puheet, saa aikaan sitä, mitä aktiivinen rakkaus: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali” (1 Kor. 13:1). 

Itsensä tutkiminen. Toinen aliarvoi itseään, toinen luulee liikoja – olemme ilmeisen huonoja itsearvioinnissa. Sen myöntäminen helpottaa: parempi olla se mitä on, vajavainen ihminen, kuin vetää ulkokultaista roolia, se vasta raskasta onkin. Ja kun emme oikein tiedä mitä tekisimme itsemme kanssa, katse kannattaa toisaalle. Elämän suuruus on oman navan ulkopuolella. Kun antaudumme Jumalan ja sitä kautta lähimmäistemme käyttöön, olemme todellisesti vapaita: ”Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.”

Saarna kuunneltavissa myös täältä kohdasta 27:57 alkaen. 

11.8.2018

3. sunnuntai ennen paastonaikaa (Vaeltajan messun tv-taltiointi 11.8.2018)



Matt. 20:1-16 
Jeesus sanoi: "Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. 'Menkää tekin viinitarhaan', hän sanoi heille, 'minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.' Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.'
Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: 'Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.' Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.' Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: 'Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?' Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi." 

”Aamulla vireä pyärii, illalla laiska hyärii.”


Tämä suomalainen sananlasku tuli mieleen, kun ajattelin vertausta viinitarhan työmiehistä oikeudenmukaisuuden ja ahkeruuden näkökulmasta. Ymmärrän hyvin aamulla klo 06 aloittaneiden työmiesten närkästyksen, että he saivat saman päiväpalkan kuin klo 17 aloittaneet ”mattimyöhäset”. Kättä puiden sitä itsekin olisi mennyt isännän juttusille: ”Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.'” 

”Aamulla vireä pyärii, illalla laiska hyärii.”

Vertauksen isäntä, Jumala, maksoi siis illalla töihin tulleille vätyksille saman kuin muillekin? Laiskuudellako sitä päästään taivaan valtakuntaan?  

Me suomalaiset olemme kovin työkeskeisiä (ja sehän ei ole pelkästään huono asia). Tästä syystä luemme Raamattua omasta vinkkelistämme ja saatamme ”missata” olennaista. Työ ei ole vertauksessa niin tärkeä, vaan isännän rajoja rikkova armo. Jumalan hyvyys, joka ylittää jopa järjellisen oikeudenmukaisuuden: ”Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?”   

Mitä Jeesuksen vertaus syvätasolla opettaa?

Tuohon aikaan työläisten palkkaus tapahtui niin, että heitä pyydettiin töihin. Olisi ollut kunniakoodiston vastaista, että työmies olisi mennyt tyrkyttymään palveluksiaan maanomistajille. Siksi on ymmärrettävää, että isäntä lähti aamuvarhaisesta etsimään torille miehiä. Kaikki siellä olleet olivat ilmoittautumassa töihin, se oli sen ajan ”työkkäri”.  

Riuskat työmiehet palkattiin ensi alkuun. Sitten isännät valitsivat seuraavaksi parhaimmat ja niin edelleen. Lopuksi jäivät ne, joita ei kukaan halunnut (sama periaate kuin monelle kauhuksi muodostuneet liikuntatunnin huutojaot, jossa joukkueiden kapteenit huutavat vuorollaan pelaajia puolelleen). Viimeiseksi jääneet työmiehet eivät siis olleet laiskoja, vaan heitä, jotka eivät kelvanneet. Vertauksen isäntä teki kuitenkin poikkeuksen: ”Kun isäntä sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.'” 

”Kukaan ei palkannut meitä.” Meitä vanhoja, raihnaisia, heikkoja, vammaisia, maineensa pilanneita ja muukalaisia. Emme kelvanneet. Meitä huono-osaisia, työttömiä, asunnottomia, paperittomia, yksinhuoltajia, sodan-, kidutuksen- ja väkivallan uhreja, päihderiippuvaisia, seksuaali- ja muihin vähemmistöön kuuluvia, linnatuomion saaneita. Kukaan ei palkannut meitä. 

Mutta yksi isäntä palkkaa: Jumala. Eikä vain siksi, että hän kutsuu rinnalle työhönsä, vaan siksi, että hän tahtoo olla yhteydessä kaikkiin ihmisiin: ”Tulkaa tekin viinitarhaani!” Kristillisen sanoman keskiössä on Jumala, joka välittää ihmisistä ja haluaa olla läsnä heidän elämässään.   

Jumalan huutojaoissa etunenässä ovat ne, jotka tarvitsevat eniten apua ja huolenpitoa: ”Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” Jumalan valtakunnassa arvoasteikot kääntyvät totutusta päälaelleen kuten virsi ilmaisee: ”Tässä valtakunnassa ovat heikot vahvoja, sairas terveen parantaa, saaja auttaa antajaa” (VK 428:5). 

Jeesus tuo vertauksessaan esille Isän Jumalan armon ja rakkauden. Miltei rannalle jääneet työmiehet, saivat  takaisin ihmisarvon. Heidät nähtiin. Ja heille näytettiin, etteivät ansiot tässä maailmassa ratkaise suhdettamme Jumalaan ja iankaikkisuuteen. Ansaitsematon armo. 

Jeesuksen vertaus sijoittuu osin tulevaisuuteen, maailmaan, johon me vaeltajat olemme vasta kulkemassa. Tiedämme kipeästi, ettei tasa-arvo tule koskaan todeksi maailmassamme ja monetkaan eivät saa kokea vertauksen isännän laupeutta, etenkään kehitysmaissa. Vasta perillä kotona, taivaan viinitarhassa, kaikki korjataan. 

Koska kuitenkin opimme sen, ettei Jumala erottele ihmisiä ja välittää erityisesti heikommista, sen pitäisi muuttaa meitä ja ihmiskuntaa nyt. Sana elää sisällämme. Pyhä Henki puhaltaa missä tahtoo. Tunnustamme, että jokainen ihminen on vertainen, eikä kukaan ole parempi tai huonompi toista. Meitä kehotetaan rakastamaan heitäkin, joista ajattelemme etteivät he sitä ansaitse. Vaikka  epäonnistumme tässäkin, emmekä saavuta ihanteitamme, silti Jumalan esimerkki Jeesuksessa kutsuu muutokseen. Jumalan armon avulla. 

Rukoilkaamme: Herra, kaikkien ihmisten ja kansakuntien Jumala. Opeta minulle armollisuutta ja rakkautta muita kohtaan, niin kuin sinä osoitat sitä minulle.  

5.2.2018

Heli Inkinen arkkipiispaksi!



Miksi Heli?

"En tunne Heliä henkilökohtaisesti – vielä! Olen kuitenkin tutustunut hänen kirjoituksiin ja ajatuksiin, ja olen niistä vaikuttunut. Heli tahtoo olla rakentamassa alhaalta ylöspäin kasvavaa kirkkoa, jossa asioita tehdään yhdessä ja hyvässä hengessä. Hänelle tärkeää ovat tasa-arvo, empatia, kaikkien hyväksyminen sellaisina kuin ovat, väkivallattomuus ja seksuaalisen häirinnän ehkäiseminen. Helin kristillisyys on ”elämän teologiaa”, käytännön läheistä, jossa Kristus kohdataan vuorovaikutuksessa lähimmäisiin ja luomakuntaan.
Haluan toimia kirkossa, jonka arkkipiispa seisoo rohkeasti näiden arvojen takana.

Maaliskuussa tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun ensimmäiset naispapit vihittiin virkaansa. Naiset ovat tässäkin tehtävässä kirkon rikkaudeksi – kuten kaikilla muillakin elämän osa-alueilla. Luterilainen kirkkomme olisi paljon köyhempi ja kylmempi, jos tätä ratkaisua ei olisi tehty.

On vain erilaisia pappeja: eri sukupuolta kantavia ja heitä jotka identifioivat itsensä seksuaalivähemmistöihin. Kaikkia tarvitaan. Erilaisuus on vahvuus ja rikkaus. Vain siten kirkko voi olla kirkko, että sen kaikissa tehtävissä näkyy koko kirjo, alhaalta ylös. Tällä hetkellä on tärkeää, että naisten osuus varmistetaan myös korkeimmalla johtotasolla: piispoissa. Nyt maassamme ei ole yhtään naista piispana, todella onnetonta! Tasa-arvon haava on auki. Se ei ole lähelläkään sulkeutumista ennen kuin tämä korjataan.
Annan tukeni Heli Inkiselle arkkipiispan vaalissa. Hänellä on siihen osaamista. Lahjoja. Viisautta ja sydäntä. Ja hänellä on piispan virkaan kirkkomme kaipaama näkökulma: kaikki se mitä naiseus elämään tuo."

Panu Partanen, kirkkoherra, Toivakan seurakunta

[kirjoitus löytyy myös Heli Inkisen kannatussivulta täältä]

7.1.2018

Kasteen lahja (1. sunnuntai loppiaisesta)


Minut kastettiin kirkon jäseneksi ja Jeesuksen opetuslapseksi elokuun 28. päivänä vuonna 1977. 

- Milloinka sinut?

"Teppanasta" tuli Panu Johannes. Ja sitäkin vielä paljon enemmän: 

Kaste on LAHJA: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä” (Jaak. 1:17).

Kaste on IDENTITEETTI: ”Näin sanoo Herra, joka sinut loi: – Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun” (Jes. 43:1).

Kaste on TEHTÄVÄ: ”Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella, suo sanan tekijäksi tulla, myös nuhteitasi totella, seurassa ystäviesi sinulle elää, Herrani” (Virsi 409).

”Kerran saatu kaste kantaa läpi koko elämän. Kasteen liitto on varma silloinkin, kun uskomme horjuu. Kun turvaamme kasteen armoon, meidän ei tarvitse omin voimin tehdä parannusta” (Katekismus).

Siunattua kasteen sunnuntaita kaikille: ”Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä!”

1.1.2018

Uuteen nousuun!



Raskas vuosi takana. Katseen siirtää mielellään eteenpäin. 

Ihminen on kokonaisuus. Kun ei voi hyvin, vaikutukset näkyvät kehossa, mielessä, hengessä ja ihmissuhteissa. Kaikki liittyy kaikkeen – sen olen syvemmin ymmärtänyt.  

Kovin taistelu käydään sisällämme. Kamppailuista uuvuttavin on mielen paini. Olosuhteisiin ei voi aina vaikuttaa, mutta omaan ajatteluun kyllä. Hankaluuksistakin nousee usein hyvää, mutta sen näkeminen on helpommin sanottu kuin tehty. 

Aika on myös alakulolla, sitäkään ei parane hoputtaa, sillä itkemättömät itkut ne vasta satuttavatkin. Mielenhallinta, sen suoranainen komentaminen, kannattaa joka tapauksessa muistaa. Kaikkea negatiivista mitä mielemme syöttää, ei kannata uskoa.  

- Nyt tähän mieheen on taas virrannut virtaa, uuteen nousuun!

Se ei ole tullut hetkessä. Kirjoittaminen ja puhuminen Jumalalle, ystäville, mentorille, psykologille, seurakuntalaisille, perheelle ja tuntemattomille on poistanut taakkaa. Kiitän tuesta ja rohkaisusta! Lukeminen aiheesta on antanut näkökulmaa. Liikunta ja parempi ruokavalio sekä riittävä uni alkavat tuottaa tulosta. Uudet haasteet pistävät ponnistelemaan. Ja ai niin, avantouinti on ollut aivan huippua – poistaa stressiä, virkistää ja antaa hyvä olon. Suosittelen kokeilemaan!    

Uudenvuoden raamatunlauseeksi valitsin: ”Sinä seppelöit vuoden hyvyydelläsi” (Ps. 65:12).

Olen päättänyt, että tahdon nähdä lisää Jumalan hyvyyttä elämässäni. Uskoakseni kyse on juuri näkemisestä, siitä että huomaa pienissäkin asioissa myönteisyyttä ja uusia mahdollisuuksia, eikä anna kielteisyydelle tilaa. Luotan, että Herra tahtoo minulle tänäkin vuonna hyvää: ”Sinä seppelöit vuoden hyvyydelläsi.” Kun vaikeuksia tulee, niin ennemmin kuin syytän häntä, kysyn aidosti: ”Jumala, miten voin löytää sinut tässä tilanteessa?” 

Avannosta noustessani mietin kastettani. Siinä on annettu kaikki. Martti Luther kirjoittaa: ”Kasteen vaikutus ja merkitys säilyvät jatkuvasti. Katumus ei siis ole mitään muuta kuin paluuta takaisin kasteeseen, jotta siinä ja alkanut uusi elämä, josta on luovuttu, parantuisi entiselleen ja menestyisi” (Iso Katekismus). 

Paluuta uuteen, meille lahjoitettuun elämään. Parantumista. Menestystä ihmisenä olemiseen. Sitä tarvitsemme.

Armorikasta uutta vuotta 2018 kaikille,  

- Panu

31.12.2017

Mitä minusta on sanottu? (Osa III)


Arja Korisevan kanssa hänen joulukonserttinsa jälkeen 2017.

Koen tärkeäksi kysyä myös muilta mitä he ajattelevat minusta, työstäni ja sopivuudesta Kallion kirkkoherraksi. Julkaisen näitä kommentteja muutamissa osissa, tämä on niistä kolmas ja viimeinen.  

--
Arja Koriseva-Karmala, viihdetaitelija, Toivakan kirkkovaltuuston jäsen: 

Tapasin Panun melko pian hänen aloittaessaan Toivakan kirkkoherrana ja olin onnellinen,että seurakuntamme oli saanut hänen kaltaisensa persoonan. Hän on helposti lähestyttävä, läsnäoleva kuuntelija ja auttaja.

Hän huokuu lempeyttä ja välittämistä. Hänestä pitävät kaikenikäiset ja hänellä on hyvä ote meihin kaikkiin. Hän on suvaitsevainen ja avarakatseinen ja hänen myötään myös nuoret innostuivat enemmän seurakunnan toiminnasta ja kaikenlainen toiminta monipuolistui. 

Olen Toivakan seurakunnan kirkkovaltuutettu ja toimin seurakuntamme lapsi- ja nuorisotyön johtokunnan puheenjohtajana ja sitä kautta olen Panun kanssa tekemisissä yhä enemmän. Hänen kanssaan on hyvä tehdä yhteistyötä ja suunnitella uutta. Panu on päivittänyt seurakuntamme toimintaa kaikin tavoin, myös ja erityisesti somessa. Hän aktivoi meitä osallistumaan ja toimimaan seurakunnan eri tehtävissä. Panu on ammattitaitoinen, erinomainen puhuja ja hänen puheensa ovat värikkäitä, ymmärrettäviä ja ihmisläheisiä. Ne vangitsevat kuulijansa.

Suosittelen Panu Partasta Kallion kirkkoherran virkaan ja olen varma, että hän taidoillaan ja upealla persoonallaan olisi mitä parhain valinta. Hänellä on taitoa ja annettavaa suuremmalle yhteisölle kuin mitä Toivakka tarjoaa. Toivon hänelle kaikkea parasta. Taivaan Isän siunausta ja rakkautta.

--
Lotta Endtbacka (ent. Kujanpää), kirkkoherra Pietarsaaren suomalainen seurakunta. Kallion seurakuntaneuvostossa kaudella 1998-2002: 

”Tunnen Panun ja Kallion molemmat opiskeluajoilta lähtien. Jo silloin Panu oli innovatiivinen, sosiaalinen ja osaava teologi ja Kallio Helsingin kiinnostavimpia seurakuntia. Vuosien varrella nämä piirteet ovat kummassakin vain vahvistuneet. Panu on taitavasti argumentoiva ja lämminsydäminen keskustelija niin kasvokkain kuin sosiaalisessa mediassa, jossa vaikuttamisessa hän on pappina yksi Suomen edelläkävijöitä. Muiden mielipiteitä orjailematta ja itsensä likoon laittaen Panu uskaltaa puolustaa sorrettuja ja unohdettuja. Yksi eniten arvostamiani kollegoja kirkkoherrana ja pappina. Minulle rakas Kallio ansaitsee kirkkoherraksi jonkun, jolla on terävä huomiokyky, kyky johtaa ihmisiä, uskallus päätöksentekoon, innovatiivinen ja utelias asenne niin työntekoon kuin kaikkeen elämään hyvää huumoria unohtamatta. Panu on sellainen. Kallio on lajissaan ainutlaatuinen, sitä on myös Panu, tekisitte varmasti todella paljon hyvää toisillenne.”

--
Jonne Kuusniemi, koulutusvastaava, HKL:

”Tämä on kirjoitus ystävästäni Panu Partasesta joka on hakeutumassa elämässään uusille urille. Panu on hakeutumassa Kallion seurakunnan kirkkoherraksi. Haluan olla tukemassa Panu tehtävään koska koen, että Panu on oikea henkilö tehtävään.

Olen saanut tuntea Panu vuodesta 1996 jolloin aloitimme molemmat opinnot helsingin yliopistossa teologian laitoksella. Iloiseen ja ulospäin suuntautuneeseen Panuun oli helppo tutustua joskin samassa tutorryhmässä oleminen avitti asiaa hieman samalla. Panu oli hyvin sosiaalinen ja oli mukana opiskelijoiden tapahtumissa. Sosiaalisuuden lisäksi Panu oli tunnollinen opiskelija. Teräväpäiseen kaveriin tarttuivat luetut luvut. Panu oli myös kova pohtimaan luettuja asioita. Panu oli ryhmässä henkilö joka sai muut toimimaan jos oli toiminnan tarve ja pohtimaan jos oli pohdinna tarve. Panun kanssa oli mukava viettää opiskeluvuosia.

Elämä ohjasi meidät eri suuntiin jo opiskeluaikana. Minä lähdin joukkoliikenteen pariin ja Panu jatkoi opiskeluja. Valmistuminen ja vastaaminen papintehtävän kutsumukseen vei Panun pääkaupunki seudulta Keski-Suomeen. Panu teki papin työtä ja minä olin yhtenä rattaana pyörittämässä Helsingin raitioliikennettä. Yhteyttä olemme pitäneet viestivälineillä kuin osallistumalla teologisiin symposiumeihin.

Panu on henkilö joka elää kuin saarnaa ja saarnaa koska elää. Panun kertomukset on loistavia ja nykyaikaisia oivalluksia. Panun pohtivat ja kantaaottavat saarnat puhuvat ihmisen ja ihmisyyden puolesta. Panu tuo ajatuksensa osaavasti myös nykyaikasesti esille sosiaalisessa mediassa. Kristillinen puhe ja ajatukset ovat saavuttaneet itseni lisäksi lukuisia muita lukijoita Twitterissä ja Facebookissa.

Panu on tunnollinen Kirkon työntekijä ja toivon kovasti hänen paluutaan pääkaupunkiseudulle. Kallio tarvitsee Panun kaltaista persoonallista pappia ohjaamaan seurakuntaan ja nykyajan kristittyjä. Kallio katso mahdollisuuttasi.” 

--
Katja Koskensalo, lähetyssihteeri, Raision seurakunta:

”Panu Partanen sopisi Kallion kirkkoherraksi rohkeana erilaisten vähemmistöjen puolestapuhujana. Panu on sopiva sekoitus Raamattunsa tuntevaa hengenmiestä ja muuttuvan ajan vaatimuksiin ratkaisuja etsivää pappia, jolle jokainen ihminen on tärkeä. Hän kunnioittaa syvästi myös itsensä kanssa toista mieltä olevaa keskustelukumppania, enkä ole havainnut hänen koskaan tahallisesti loukanneen ketään, joskus kiivaiksikin äityvissä sosiaalisen median keskusteluissa.

Nykyisessä työssään Panu on perehtynyt monipuolisesti seurakunnan eri työmuotoihin, pienessä seurakunnassa kun saa välillä olla pappi, välillä lukkari ja lumilapiokin pysyy käsissä, jos kukaan muu ei kirkon portaita ehdi siivota. Eli hän tietää myös muiden seurakunnan työntekijöiden arkitöistä. Ja jos tiedoissa on aukkoja, Panu pyrkii aktiivisesti ottamaan asioista selvää.” 

--
Niina Heinonen, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, Toivakan seurakunnan luottamushenkilö:

”Olen tuntenut Panu Partasen siitä asti, kun hän tuli Toivakkaan kirkkoherraksi vuonna 2012. Olen omin silmin nähnyt, kuinka Toivakan seurakunnan toiminta on muuttunut aktiivisemmaksi ja monipuolisemmaksi hänen innostavan ja ennakkoluulottoman asenteensa myötä. Hänen rohkaisemanaan Toivakassa on esimerkiksi saarnavuorossa ollut välillä seurakuntalaisiakin, mikä kertoo siitä, että hän uskaltaa jakaa vastuuta ja tehtäviä.

Persoonana Partanen on helposti lähestyttävä. Hänelle on helppo puhua asioista, sillä hänestä huokuu välittäminen ja lähimmäisenrakkaus. Partasella on taito kohdata ihmiset aidosti – ikään, sukupuoleen, ihonväriin tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Partanen ei ole pelkästään kirkossa aktiivisesti käyvien seurakuntalaisten pappi, vaan myös (tai ehkäpä erityisesti) niiden, jotka ovat etääntyneet kirkosta. Ei siis ihme, että hän on pidetty ihminen niin nuorten kuin varttuneemmankin väen keskuudessa.

Lisäksi Partanen ottaa rohkeasti kantaa asioihin ja puolustaa väsymättä maahanmuuttajien, seksuaalivähemmistöjen ja kaikkien heikommassa asemassa olevien oikeuksia. Hän peräänkuuluttaa tasa-arvoisuutta eikä nosta itseään muiden yläpuolelle, mitä arvostan hänessä suuresti. Hänellä on kyky kirjoittaa puhuttelevia ja rohkaisevia saarnoja sekä kirjoituksia, jotka myös haastavat ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta.

Näihin vedoten Panu Partanen olisi mielestäni erinomainen valinta Kallion seurakunnan kirkkoherraksi.”

--
Tuomas Antola, Myrskylän seurakunnan kirkkoherra (1.3.2018 alkaen Korson kirkkoherra):

”Olen oppinut tuntemaan Panua kirkollisen työn johtamisen kurssin yhteydessä (KIRJO III). Olen havainnut, että Panulla on selkeä visio siitä, miten kirkollista työtä ja johtamista kirkossa tulisi kehittää. Hän on profiloitunut idearikkaana innovaattorina mutta taitaa esimerkillisesti myös henkilöstöjohtamisen.

Pienehkön seurakunnan kirkkoherran roolissa saa tutustua laaja-alaisesti kirkon työhön, mikä antaisi asiantuntevan ja vankan pohjan seurakuntatyön johtamiseen myös Kalliossa.

Panun vuorovaikutustaidot, avoin ja välitön ilmaisu sekä habitus ruokkivat luottamusta seurakuntatyössä ja siviilielämässä. Hänen sosiaalisen median huippuosaamisensa ja aktiivisuutensa rikastuttaisi entisestään seurakunnan toimintaa ja olisi arvokas kulma myös nuorten aikuisten tavoittamisessa.”

--
Juhani Happonen, peruskoulunopettaja (eläkk.) freelance-toimittaja Radio Deissä ja TV 7:ssä sekä lehdistössä. Toiminut yhteiskristillisenä julistajana/evankelistana eri kirkkokuntien tilaisuuksissa sekä ns. vapaissa herätysliikkeissä vuosikymmenten ajan: 

"Tunnen kirkkoherra Panun noin kymmenen vuoden ajalta. Olen saanut pitää hänen kanssaan kirkkotilaisuuksia mm. Vesannolla, Siilinjärvellä ja Maaningalla. Asuttuani Helsingissä ja tuntien Kallion seurakunnan erityispiirteen ja -aseman Helsingin kaupungin eräänä sekularisoituneimmista seurakunnista, ymmärrän, että Panun monilahjakkaan ja -puolisen luonteen ominaisuudet tulisivat erityisen mielekkäällä tavalla siellä hyötykäyttöön. Hän on mies, joka ymmärtää Sanan mukaisen velvoitteen Raamattua ja kirkon käsikirjoja noudattavan työskentelyn merkityksen, mutta samalla yksilöihmisen, seurakuntalaisen ja sydämen kristitynkin vajavaisuuden parhaimmissakin pyrkimyksissään Jumalan lapsena kilvoittelemisessa. Kallion seurakunnan mahdollisuus toimia kristillisen valon levittäjänä kantaväestölle vieraiden uskontojen viidakossa tarvitsee näkemykseni mukaan Panun kaltaisen määrätietoisen, riittävän itsetietoisen ja samalla yhteistyökykyisen johtajan Kallion kirkon seurakunnan viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden keskellä."

--
Samu Repo, johtava kappalainen, Eurajoen seurakunta: 

Opiskelutoverini Panu on ihmisenä ja pappina samalla ihmisläheinen ja syvästi teologiaan perehtynyt. Tämä näkyy siinä, miten hän kohtaa ihmiset. Hän on aidosti kiinnostunut toisesta ihmisestä Kristuksen kuvana. Panun saarnat ja puheet tuovat evankeliumin sanoman tähän päivään. Hän ei pelkää myöskään ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin ja laitta itseään likoon.

Panu on innostava ja uutta luova pappi. Ja oma tuntumani myös entisenä stadilaisena ja Kalliossa syntyneenä on, että Panu olisi oiva valinta Kallion kirkkoherraksi.

--
Jorma Staudinger, kapteeni evp., kirkkovaltuuston pj. 2010-2014, Mikkeli: 

Kirkkoherra Panu Partasen toiminta Toivakan kirkkoherrana on ollut vakuuttavaa, ammattimaista ja tuloksia tuottavaa, joten voin lämpimästi suositella hänen valintaansa Kallion kirkkoherraksi. 

Pian virkaan astumisensa jälkeen kävi selväksi, että hän oli asialleen omistautunut, innostava ja eteenpäin katsova persoona. Myös hänen esimies- ja johtamistaitonsa ovat sittemmin saaneet tunnustusta niin työntekijöiden, luottamushenkilöstön ja seurakuntalaistenkin taholta.

Tällaisessa luottamuksen ilmapiirissä hän pani alulle ja toteutukseen joukon uudistuksia, joiden tulokset ovat kiistattomat. Merkittävimmät edistysaskeleet uudistustyössä seurakunta saavutti uuden strategian luomisessa, jalkauttamisessa ja seurannassa. 

Jumalapalveluselämän kehittäminen ja siihen kytkeytyvät vapaaehtoistoiminta eteni alun kypsyttelyvaiheesta vähin erin käytännön toteutukseen sekä yhä jatkuvaksi prosessiksi. 

Työalojen kehittäminen eteni niin ikään. Erityisen tärkeää oli se, että Panu Partanen antoi vastuuta alaspäin paitsi työntekijöille, luottamushenkilöstölle, vapaaehtoisille avustajille ja myös riviseurakuntalaisille. 

Myös seurakuntavaalien avoin valmistelu ja tiedottaminen toivat erinomaisen tuloksen. 

Toivakan seurakunnan taloudenpito oli vuosien saatossa urautunut ns. vanhaksi kaavaksi. Myös tähän saatiin muutos Panu Partasen johdolla siirtymällä ns. raamibudjettiin. Tästä seurasi, että työntekijöille annettiin vastuuta aiempaa enemmän. Eli osaltaan rakennettiin tulo- ja menoarviota alhaalta ylöspäin. Tällä oli merkitystä työyhteisön ja luottamushenkilöstön yhteistyölle ja talousymmärrykselle. Tässä yhteydessä myös työntekijöiden tehtävänkuvaukset ajantasaistettiin ja palkat tarkistettiin. 

Panu Partanen otti tehtävässään alun alkaen avoimuuden, yhteydenpidon ja tiedottamisen vahvasti esille. Hän piti yhteyttä alueen lehtiin ja kirjotti niihin paitsi kirkollista asiaa myös seurakunnan arkea käsitteleviä kirjoituksia. 

Hän otti ennakkoluulottomasti sosiaalisen median seurakuntakuntatyön ja jumalanpalveluselämän käyttöön (mm. saarnat). Tällä onkin yhä vahva asema seurakunnassa ja hänelle henkilökohtaisesti. 

Hän osallistui laaja-alaisesti toivakkalaisten elämään ja toimintaan. Hän saavutti hyvin vuorovaikutustaitojensa ansiosta pian eri tahojen hyväksynnän ja tuen. 

Panu Partasesta tuli pian seurakuntalaisten keskuudessa ”meidän Panu”. Näin sekä aikuisväestön että erityisesti nuorten keskuudessa. Se oli seurausta esimerkillä johtamisesta, avoimuudesta ja innostuneisuudesta; itsensä likoon laittamisesta. 

Hän on kunnioitettava sielunpaimen. 

Mitä minusta on sanottu? (Osa II)



Marja Korhosen kanssa valmistautumassa juontamaan Kauneimpia Joululauluja 2017

Koen tärkeäksi kysyä myös muilta mitä he ajattelevat minusta, työstäni ja sopivuudesta Kallion kirkkoherraksi. Julkaisen näitä kommentteja muutamissa osissa, tämä on niistä toinen.

--
Marja Korhonen, opintopäällikkö, Toivakan seurakunnan kirkkovaltuuston puheenjohtaja:

”Panu osaa innostaa seurakuntalaisia ottamaan vastaan erilaisia tehtäviä jumalanpalveluksissa ja seurakunnassa. Hän vetää ihmisiä mukaan suunnittelemaan jumalanpalveluksia ja on vastaanottavainen erilaisille ideoille. Hän uskaltaa antaa vastuuta. Tämä on osaltaan luonut erinomaiset puitteet myös kirkkoherran ja luottamushenkilöiden väliselle yhteistyölle seurakuntahallinnossa.

Yksi Panun hienoimmista piirteistä on hänen aito kiinnostuksensa ihmistä kohtaan. Se näkyy hänen tavassaan kohdata erilaisia, eri-ikäisiä ja -taustaisia, ihmisiä. Strategiatyössä seurakuntalaisen arvostus ja kiinnostus ihmistä kohtaan on näkynyt siinä, että hän on painottanut jumalanpalveluselämän ja seurakuntalaisen tärkeyttä. Hallinnolliset rakenteet ja päätöksentekojärjestelmä eivät ole itsetarkoitus, vaan ne ovat olemassa, jotta seurakunta voisi toimia.”

--
Kirsi Kinnunen Kääntäjä, sarjakuvaneuvos, Ranska:

”Panu Partasella on hämmästyttävä kyky herättää kiinnostus, ei vain uskoon ja ihmisyyteen liittyviin asioihin vaan - mikä minua itseäni on omakohtaisesti koskettanut erityisen suuresti - myös kirkon tehtäviin, rooliin ja mahdollisuuksiin yhteiskunnassa. Ihailen hänen pelottomuuttaan ja oikeamielisyyttään.” 

--
Pekka Puukko, perheneuvoja, Jyväskylä, Vuoden pappi 2013:

”Panu Partanen tuli minulle tutuksi jo paljon ennen kuin tapasimme. Tutut seurakuntalaiset kertoivat hyvää uudesta kirkkoherrastaan, ja samanlaisia kaikuja kuulin työntekijöiden puheenvuoroissa. Tutustuttuani Panuun kuulemani palaute oli helppo ymmärtää - Panusta välittyy vilpittömyys, aito kiinnostus ihmisten asioihin ja kyky nähdä arjen teologiaa. Aktiivisena sosiaalisen median käyttäjänä Panu tavoittaa monia, jotka eivät sunnuntaina tule kirkkoon, näille ihmisille Panu puhuu koskettavalla ja ymmärrettävällä tavalla. Ajattelen että Panu onkin omimmillaan siellä, missä ihmiset kyselevät omaa paikkaansa seurakunnassa. Tällaisia ihmisiä kirkko tarvitsee.”

--
Hannu Luostarinen,  aluepäällikkö, eläkeläinen, Siilinjärvi:

”Elettiin vuoden 2007 alkua Maaningan seurakunnassa ja seurakuntapastorin paikka oli auki. Neuvoston kokoukseen oli tulossa itsensä esittelemään nuori kirkkoherran sijaisena toiminut pappi Panu Partanen Vesannolta. Panun luonteva, sympaattinen, asiallisen lämmin sisääntulo ei varmasti jättänyt ketään meitä silloisen neuvoston jäseniä kylmäksi. Tämän lyhyen, mutta tärkeän hetken aikana Panu pystyi antamaan meille täydellisen kuvan ja vision tavastaan tehdä ja kehittää työtä sekä toimintaa seurakunnassa.

Panu aloitti sitten työt 1.3.2007 ja toimi Maaningalla seurakuntapastorina ja khran lomien sijaisena 31.1.2012 saakka. Tämän lähes viiden vuoden ajan Panun työtä, työtapoja ja toimintaa läheltä seuranneena neuvoston ja valtuuston jäsenenä sekä aktiivisena toimijana ja seurakunnan tilaisuuksissa mukana olleena, voin todeta seuraavaa:

- Panu sai Maaningalla seurakuntalaiset liikkeelle.
- Sunnuntain jumalanpalvelusten kävijämäärät tuplaantuivat ja sama oli huomattavissa kaikissa seurakunnan tilaisuuksissa.
- Hän teki työtä sydämellä ja tapa millä hän kohtasi lähimmäisiään oli lämmin ja vertaansa vailla.
- Hänellä oli taito kuunnella ja elää ihmisten arjessa, suruissa, mutta myös iloissa täysillä mukana.
- Hän halusi seurakuntalaiset toimintaan ja suunnitteluun mukaan.
- Hän halusi kehittää seurakunnan toimintaa ja kehittää myös omaa ammattitaitoaan.

Oma näkemykseni Panu Partasesta on, että hän on erittäin ammattitaitoinen ja lahjakas työssään sekä ihmissuhdetaidoissaan.”

--
Sinikka Jäntti, työtoveri, kunnanhallituksen jäsen, Toivakka: 

Toiset häviää, toiset voittaa! Toivakka menettää paljon. Mistä Sinun saappaisiin saadaan jatkaja? Kuka ottaa huomioon sillä lämmöllä, ikäihmiset, nuoret, lapset, kehitysvammaiset ja työkaverit kuin sinä Panu? Työkavereina ollaan oltu melkein 6 vuotta, eikä aika ole tullut pitkäksi. Sinun tapasi tehdä töitä on kadehdittava, siksi toivoin, että Kallio voittaa. Nuori mies voi jakaa ideoitaan isommassa seurakunnassa. Hommaa on ollut, emäntä on saanut mennä aika kyytiä. Kunnanhallituksessa istuessani, sinun kanssa työskentelyä kehutaan kovin. Ole ylpeä itsestäsi, niin minäkin olen ylpeä sinusta.

--
Miska Hietala, diakoni, Jyväskylä, entinen työtoveri:

Miksi sopisit Kallion kirkkoherraksi ?

- Et käännä ihmiselle selkääsi, vaikka joku Raamattuun vedoten sitä vaatisikin.
- Ymmärrät kärsimystä. Olet elänyt sitä. Tunnet epätoivon käsitteenä ja tunteena.
- Haastat ihmistä kasvamaan uskossa.
- Pyrit tekemään seurakunnasta taas paikan minkä ovat ihmiset rakentaneet ja missä ihmisiä tarvitaan.

--
Laura Leverin, seurakuntapastori, Rekolan seurakunta: 

”Panu on loistava saarnaaja, koskettava puhuja ja aktiivinen bloggaaja. Panu omaa vahvan teologisen osaamisen eikä pelkää laittaa itseänsä likoon. Hänellä on pitkä kokemus seurakunnan johtamisesta ja monenlaisten tapahtumien organisoimisesta. Panu on yhteisöllisyyden rakentaja joka tahtoo kuulla seurakuntaisia ja tarjoaa heille mahdollisuuksia tehdä omannäköisestä seurakunnasta totta. Hän on todella ammattitaitoinen ja ymmärtää monenkirjavaa elämää.” 

--
Aarne Blom, hallintosihteeri, Kuopion ev.lut. Seurakuntayhtymä, Maaninka:

”Opin tuntemaan Panu Partasen, kun työskentelimme useamman vuoden ajan Maaningan seurakunnan palveluksessa - Panu seurakuntapastorina, minä talouspäällikkönä. Panu arvosti meitä työtovereita ja työtä, jota teimme tässä työyhteisössä.  Häntä oli helppo lähestyä, ja hän auttoi mielellään, jos tarvitsimme apua. Panu oli ahkera ja täsmällinen ja aina valmis lähtemään monipuolisiin tehtäviin, joita seurakunnassamme oli runsaasti. Hallinnolliset tehtävätkään eivät olleet hänelle vieraita. Käsitykseni mukaan Panu nautti seurakuntalaisten luottamusta, ja vielä nykyäänkin monet heistä muistelevat Panua ja kyselevät olenko nähnyt häntä.”

--
Jaakko Plathan, yleisesikuntaupseeri, Helsinki:

”Kannatan Panu Partasta Kallion kirkkoherraksi. Menestyminen vaativassa tehtävässä vaatii ahkeruutta, ammattitaitoa ja asennetta. Tunnen Panun vuosien ajalta ja on ollut ilo seurata hänen esimerkillistä toimintaansa pappina. Laaja-alainen teologinen sivistys yhdistettynä poikamaiseen uskoon ja tahtoon muuttaa asioita paremmaksi on yhdistelmä, joka on selvästi tehnyt vaikutuksen eri-ikäisiin ihmisiin yli seurakuntarajojen. Olenkin vakuuttunut, että juuri Kallion kaltaisessa seurakunnassa Panun sitoutuneisuus työhönsä, ihmislähtöinen arvopohja ja kyky kohdata jokainen lähimmäinen aidolla tavalla olisi hyvinkin paikallaan.”