12.4.2019

Kirjoitus Pappismatrikkeliin 2018: Kirkkoherra komppaa - johtaminen pienessä seurakunnassa




Panu Partanen, kirkkoherra, Toivakka

Muistan elävästi ensimmäisen työkokoukseni Toivakassa. Kyselin eri työtehtävistä ja siitä, miten vastuut oli jaettu työntekijöiden kesken. Useasti sain kuulla: ”Siitä on vastannut meillä kirkkoherra!” 

Pienen seurakunnan kirkkoherran tehtävänkuva on laaja. Vastuuta on isoista kokonaisuuksista aina käytännön askareisiin. Koska työntekijöitä on vähän, ja useat heistä Toivakassa osa-aikaisia, tekemistä riittää jokaiselle.

Johtamisen kurssilla kirkkoherraa verrattiin rumpaliin, joka pitää kompillaan bändin kasassa. Kirkkoherra lyö rytmiä hallintoon, työntekijöihin ja seurakuntalaisiin. Jos johtamisen tempo ja tahti on heikkoa, sitä on hankala seurata. Rumpali on bändinsä ankkuri, samoin kirkkoherralla on roolinsa johtaessaan seurakuntaa, yhteisöä, joka voidaan mieltää suureksi yhtyeeksi. Sooloilua tärkeämpää on se, mitä saadaan aikaan yhdessä.

Yksipappisen seurakunnan kirkkoherralla rytmitettävää riittää. Vastuuta on paljon hallinnossa, mutta samalla on varattava aikaa jumalanpalveluselämään ja toimituksiin. Kollegoja ei ole tukena, eikä sijaisten saaminen ole itsestäänselvyys. Johtamisen vaatimukset kasvavat ja resurssit kiristyvät. Monimutkaisessa maailmassa kukaan ei hallitse kaikkea.

Nämä haasteet ovat osaltaan johtaneet siihen, ettei pienten seurakuntien kirkkoherroiksi ole tunkua. Toisaalta pienessä seurakunnassa on paljon sellaista, joka tekee työstä mielekästä.

Pienessä yhteisössä kanssakäyminen on mutkatonta, tunnemme toisemme. Seurakuntalaiset ottavat työntekijät omakseen ja osoittavat kiintymystään – villasukkavarastoni taitaa olla paikkakunnan suurin! Luottamushenkilöt antavat aikaansa ja osaamistaan – talkoilla syntyvät niin hautausmaan aidat kuin strategiat. Työntekijäporukkamme on hyvähenkinen – syömme joka työkokouksessa emännän valmistaman lounaan. Järjestöjen kanssa hoituvat kirkkokahvit sekä naisten- ja miestenillat.

Tällä hetkellä oman työni fokuksessa ovat: yhteistyö muiden seurakuntien kanssa, työntekijöiden tehtävänkuvien kehittäminen ja strategian selkiyttäminen.

Jyväskylän rovastikunnassa keskitetään taloushallintoa. Toivakan kohdalla se tarkoittaa yhteistä talouspäällikköä Muuramen kanssa. Keskusrekisteri aloittaa Lapuan hiippakunnassa 2020.

Seurakuntien työntekijöiden tehtävänkuvat ovat muuttumassa vastaamaan todellisia tarpeita ja vaatimuksia. Toivakassa tähän on panostettu. Lähiaikoina kahden osa-aikaisen työntekijän tuntimäärää nostetaan seurakunnan viestinnän vahvistamiseksi.

Strategiat jäävät helposti etäisiksi työntekijöille, saati seurakuntalaisille. Siksi strategiaa, Toivakan seurakunnan polkua, tulee jatkuvasti teroittaa. Kirjo III –kurssilla keskityn tähän teemaan.

Iloitsen, että saan osallistua monipuolisesti seurakuntaelämään, ihmisten arkeen ja juhlaan. Lähes viikoittainen yhteys työ- ja kotiseurakunnan jumalanpalveluselämään on ollut voimaannuttavaa, joskin ajoittain työlästä. Some ja bloggaus ovat antaneet mahdollisuuden jakaa ajatuksiani laajemmalti. Tämän lisäksi koulutukset ja vertaistapaamiset ovat toimineet oivana henkireikänä – kukaan ei pärjää yksin. 

3.4.2019

Sielunmannaa - hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 4.4.2019


Raamatussa sanotaan, että kaikki lähtee Jumalasta, kulkee hänen kauttaan ja palautuu häneen (Room. 11:36).

Paastonaika on kirkkovuodessa erityistä aikaa. Silloin meitä kutsutaan keskittymään Häneen, josta kaikki lähtee ja johon kaikki liittyy: "Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki."

Ihminen on luotu Jumalan yhteyteen. Tämä yhteys lahjoittaa meille "soul-foodia", sielunruokaa. Se on mannaa, jota ei voi korvata tavallisella ruualla. Perinteisessä paastossakin, jossa luovutaan tietystä ravinnosta, on kyse lopulta tästä: elämän arvojärjestyksen palauttamisesta. - Mikä on tärkeintä? 5. Mooseksen kirjassa kerrotaan: "Tehdäkseen teidät nöyriksi hän piti teitä nälässä ja ruokki teitä sitten mannalla, jota ette olleet ennen maistaneet, eivät myöskään teidän isänne. Hän halusi osoittaa teille, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta mitä Herra sanoo" (8:2-3).

"Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta mitä Herra sanoo." - Sitä mikä ruoka keholle, sitä Jumalan sana sielulle!

Kristuksen kärsimyksessä ja ylösnousemuksessa tiivistyy myös oma kertomuksemme. Pimeimmälläkin hetkellä - kun kaikki näyttää menetetyltä - on toivoa, koska Jumalan lupaukset ruokkivat sitä, pitävät sen elossa. Pääsiäisen sanoma on Hyvän voitto. Lupaukset kantavat meitä tämän ajan taisteluissa ja johdattavat iäiseen rauhaan. Maistiaisia Herran hyvyydestä annetaan jo nyt, mutta parhaat palat ovat vielä edessä: "Katsokaa, nähkää omin silmin! Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä! Onnellinen se, joka turvaa häneen" (Ps. 34:9).

Toivo- ja sielurikasta paastonaikaa toivottaen,

Panu Partanen, kirkkoherra

4.3.2019

DEUS ABSCONDITUS - Salattu Jumala

Jumala on poissa. Tämän kokemuksen voi jakaa lähes jokainen: yhtä lailla he jotka uskovat, he jotka eivät sekä kaikki siltä väliltä.

Jumalan poissaolosta puhutaan kuitenkin liian vähän – vaikka onhan se kokemuksemme normaalitila. Emme kohtaa häntä inhimillisin kyvyin. Hän ei ole läsnä tässä maailmassa kuin useimmat arkiset asiamme ovat.

Vaikka lähestymme Jumalaa rukouksin ja sanaa tutkien, ja uskomme hänen vaikutukseensa, hän silti pakenee ymmärrystämme. Tuntematon, tavoittamaton, salainen: “Totisesti, sinä olet salattu Jumala” (Jesaja 45:15). Deus Absconditus.

Profeetan sanat ovat totta useimmille meistä, minullekin pappina ja kristittynä täyttä arkea. Ehkä siksi saarnat Jumalan jatkuvasta läsnäolosta – inhimillisesti katsottuna – tuntuvat latteilta. Puhuttelevampaa on poissaolon teema, koska se sivuaa enemmän omaa kokemustani.

Tämä on vapauttavaa myöntää ja sallia se: mystiset kokemukset jumalallisesta ovat minulle harvinaisia. Silti voin aistia ihmistä suuremman luomakunnassa, rakkaudessa ja kristinuskon sanomassa ja sen toteuttamisessa. Something is out there.

Hiljaisuudessa ja pimeydessä muistan, että kuljen eteenpäin uskon varassa, en näkemisen tai kokemisen. Hän, joka on salattu, kulkee vierellä. Se on armoa, koet sen tai et: ”Juuri siitä, että sinä kuljet kanssamme, näkyy sinun armosi minua ja kansaasi kohtaan” (2. Moos. 33:16).

24.12.2018

Jouluaatto 24.12.2018



Luuk. 2:1-14
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
    Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
    Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä." Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
      - Jumalan on kunnia korkeuksissa,
      maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun vietämme syntymäpäiväjuhlia – niin totta kai! – itse päivänsankari on keskipisteessä. Häntä muistetaan lahjoin, pidetään onnittelupuheita ja juhlistetaan kaikin tavoin.

Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla. Ohjelmassa Jeesuksen synttärit siis. Miten huomioimme päivänsankarin? Onko hän juhliemme keskipisteessä?    

Usein saarnastuoleistakin ollaan oltu huolissaan, unohtuuko Jeesus omista juhlistaan. Tämän huoli sanoitettiin jo yli 80 vuotta sitten joululaulussa näin: ”Me käymme joulun viettohon taas kuusin, kynttilöin. Puun vihreen oksat kiedomme me hopein, kultavöin, vaan muistammeko lapsen sen, mi taivaisen tuo kirkkauden?  Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin, laps' sivuun vain jos jää...”

Jääkö Jeesus sivurooliin? Jääkö hänen lahjat jakamatta? 

Jeesus Nasaretilainen oli vaatimaton ja nöyrä. Hän parkaisi maailmaan tallin pahnoilla, eleli köyhänä ja kodittomana. Hän vaihtoi tarjotun kuninkaan valtaistuimen Golgatan ristiin. Jeesus ei kohdistanut huomiota ensisijaisesti itseensä vaan sanomaan Jumalan valtakunnasta: ”Minun on vietävä Jumalan valtakunnan ilosanoma myös muihin kaupunkeihin, sitä vartenhan minut on lähetetty” (Luuk 4:43). 

Jeesuksen sanomassa korostui usko ja rakkaus sekä oikeudenmukaisuus ja armollisuus. Hän ei vaatinut henkilöpalvontaa vaan sitä, että häntä ja hänen esimerkkiään seurattaisiin. Jumalan valtakuntaan kuljetaan rakastamalla, anteeksi antamalla ja olemalla tuomitsematta muita. Jumala on rakkaus, ja sen vastakohtana viha ja pelko. 

Jeesus ei tule koskaan pakottamaan itseään joulun keskipisteeksi, eikä hän haluakaan jalustalle maallisten kuninkaiden sijaan. Sen sijaan sanoma Jumalan rakkaudesta sopii Herrojen Herralle. Hänessä kaikuu ikiaikainen profeetallinen ääni, joka kehottaa tekemään sen mikä on oikein: ”- Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen” (Miika 6:8). 

Tuttu joululaulu jatkaa: ”jos myöskin me kuin tietäjämme nuo veisimme kullan, mirhamin tuon rakkaan lapsen luo, niin meille joulu maallinen ois alku joulun taivaisen.”

Päivänsankarille kuuluu lahja. Mitä lahjaksi Vapahtajalle?

Hänen toiveensa oli ja on, että ilosanoma tulee eläväksi keskellemme, todeksi tässä ja nyt. Aineeton lahja, joka  näkyy sanoissa ja teoissa.  

Jeesus Kristus syntyy yhä uudestaan keskuuteemme, kun heikot nostetaan ylös ja saavat oikeuden, missä hyljeksityt toivotetaan tervetulleeksi ja nälkäiset ruokitaan, missä köyhät vaatetetaan ja vangit päästetään vapaiksi, missä vihamiehet paiskaavat kättä ja synnit anteeksi annetaan. Kristus, joulunlapsi, on siellä missä on sovinto ihmisten ja Jumalan kesken, missä elämä muuttuu ja saa uuden onnellisen käänteen. 

Toivakan kirkon katossa on kuvattuna taivainen joulu: ”Minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva KAIKELLE kansalle.” Joulu on siellä, missä erilaiset ihmiset elävät rauhassa keskenään. Kerran se toteutuu täyteydessään: oikeudenmukaisuuden, armon ja rauhan valtakunta. Tämä lupaus antaa toivon jatkaa Jeesuksen, seimenlapsen, seuraajana tässä maailmassa. Olemme matkalla mutta emme vielä perillä: ”joulu maallinen on alku joulun taivaisen.”

Kun lähdemme kirkosta viettämään joulua, Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Olimmepa koolla isommalla tai pienemmällä porukalla, yhtä arvokasta se on. Kun rakastat, annat anteeksi ja olet tuomitsematta muita, annat lahjasi Jeesukselle, lähimmäisillesi ja itsellesi. Se tuo hymyn pilviin ja pakkasen purreisiin poskipäihin: ”- Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

13.12.2018

Kristillisen Pyhän loppu?



Tuoreen tutkimuksen mukaan vain 15 prosenttia suomalaisista pitää uskontoa tai kirkkoa pyhänä (https://yle.fi/uutiset/3-10549262). Pitäisikö tästä olla kristittynä huolestunut?

Vaikka pyhän merkityksen tietynlainen hiipuminen surettaa (mm. säännöllinen ja yhteisöllinen pyhäpäivän vietto), silti en ole heittämässä kirvestä, lipereitä tai mitään muutakaan kaivoon. Seuraavassa perustelen miksi näin ajattelen.

Kristinuskon sydän on palveleva ja nöyrä, se ei nouse oman aseman pönkittämisestä, siitä että pyhyys kohdistetaan kirkon instituutioihin ja rakennelmiin. Kirkko ei voi pakottaa pyhyyden vaatimusta itseensä, koska vääristyneenä siitä kasvaa vallankäytön väline – tästäkin kirkkohistorian sivut kertovat tarpeeksi. Kirkko ei ole maailmassa itseään varten. Kirkon tehtävänä on sen sanoma.

Jeesus Nasaretilainen oli vaatimaton ja nöyrä. Hän vaihtoi kuninkaan valtaistuimen Golgatan ristiin. En olisi niinkään varma, että hän olisi pelkästään ilahtunut siitä, miten paljon hänestä on sittemmin vouhotettu. Hän ei kohdistanut huomiota itseensä vaan sanomaan Jumalan valtakunnasta: ”Minun on vietävä Jumalan valtakunnan ilosanoma myös muihin kaupunkeihin, sitä vartenhan minut on lähetetty” (Luuk 4:43).

Tutkimuksessa suomalaisille pyhiä kärkiarvoja olivat rakkaus, läheiset ihmiset, rauha ja ihmisarvo. Kaikista pyhintä suomalaisille on rakkaus. Onko tässä mitään ongelmaa? Jos Jeesukselta kysyttäisiin, nämä arvot saisivat häneltä nyökkäävän hyväksynnän. Ei uskontojen, kirkon tai temppeleiden tarvitsekaan olla pyhyyden painopisteenä, vaan Jumalan valtakunnan tekojen, jotka nousevat rakkaudesta ja armollisuudesta. Kutsu tähän valtakuntaan kuuluu kaikille, valtakuntaan, joka on ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa” (Room. 14:17).

Suomalaisten arvomaailma on oikeansuuntainen. Arvot kuitenkin elävät, niitä pitää jatkuvasti miettiä ja niiden tuleminen todeksi on suuri haaste. Kirkko on sitä varten, että näitä arvoja pidetään esillä ja rohkaistaan tulemaan niiden tekijöiksi. Kun pyydämme Isä meidän -rukouksessa ”Tulkoon sinun valtakuntasi”, tämä tarkoittaa juuri tätä: tarvitsemme viisautta, sydäntä ja taitoa, että Jumalan valtakunta heräisi keskellämme eloon. Siinä on pyhä, kun Kaikkivaltiaan tahto tapahtuu, ei seinien tai titteleiden kumartamisessa. Pyhälle pyhää on elämää kunnioittava elämä. Mikä ajaa rakkautta lähellä ja kaukana? Jeesus sanoo: ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja” (Matt. 9:13).

Tänäkin adventtina käykäämme kohti hyvyyttä Pyhän voimalla: 

- Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen (Miika 6:8).

6.12.2018

Suomi 101 vuotta - Vapaa ja vastuullinen


”Vapaus ei ole vapautta tehdä mitä lystää, vaan mahdollisuutta tehdä oikein.” - Peter Marshall

Olemme monella saralla maailman ykkösmaa. Kehitystä tapahtuu jatkuvasti. Aihetta on iloon ja tunnustaa: suomalaisena on hyvä olla.

Toisaalta tietyt asiat eivät muutu, pohjimmiltaan ihminen pysyy samana. Niin hyvässä kuin pahassa. Jokainen sukupolvi joutuu kamppailemaan samojen peruskysymysten äärellä. Vaikka voisimme tehdä toisin, valitettavan usein toistamme virheet ja unohdamme edeltävien sukupolvien parhaat opit.

Jottei samat virheet toistuisi ja näköalamme kapeutuisi, on tärkeää ymmärtää historiaa ja sitä mitä ihminen on, ottaa selvää ja pyrkiä kaikessa hyvään. Tervettä on, että uskaltaa tarkistaa ajatuksiaan usein ja viimeistään kun syytä on. Yksi elämän tarkoitus on kypsyä ja kehittyä ihmisenä, hankkia sydämen sivistystä. Viktor Franklin sanonut: ”Kaikki, mitä ihmisellä on, voidaan ottaa häneltä pois. Vain se, kuka ihminen on, se pysyy.”

Ajatukset johtavat tekoihin. Mitä ajattelemme, sitä olemme ja teemme: ”Vapaus ei ole vapautta tehdä mitä lystää, vaan mahdollisuutta tehdä oikein.”

Minulle itsenäinen 101-vuotias Suomi edustaa mahdollisuutta sivistyä tiedollisesti, kehittyä henkisesti ja hengellisesti. Tahtoa tulkita todellisuutta avarakatseisesti. Tehdä sitä mikä on oikein. Huolehtia toisista, eikä vain itsestään. Kantaa vastuu lähimmäisistä lähellä ja kaukana, olla vastuullinen globaalissa maailmassa. Ja tunnustaa, etten useimmiten pääse ihanteisiini, epäonnistun ja satutan. Tarvitsen armoa ja anteeksiantamusta, toisia ihmisiä ja Jumalaa. Yksin ei pärjää kukaan. Peruskysymykset ovat vastassa päivittäin, niitä ei pääse pakoon.

Palveleva mieli on suuruuden mitta, ei se kuinka moni sinua palvelee tai kenellä on valta ja voima. Taivasten valtakunnan etiikka kuuluu: ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (Matt. 20:26-28).

Ei käperrytä kansalaisina ja kansakuntana sisään. Toimitaan aktiivisesti maamme ja maailman parhaaksi. Avoimin mielin uuteen. Eläen ja palvellen inhimillisesti Jumalan armon avulla.

"Teidät on kutsuttu vapauteen. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne" (Gal. 5:13).

14.11.2018

"Kirkkoherra naimisiin, jos äänestysprosentti yli 40" - Lehtijuttu KSML 12.11.2018


Toivakan seurakuntavaalien äänestysprosentti ennakkoäänestyksen jälkeen on peräti 31,2. Luku tarkentuu vielä postin kautta tulevien ennakkoäänien jälkeen.

Ennakkoääniä annettiin 417, ja äänioikeutettuja on yhteensä 1338.

Vuonna 2014 Toivakan ennakkoäänestysprosentti oli 26,7, joten nousua on 4,5 prosenttiyksikköä. Lopullinen äänestysprosentti oli tuolloin 35,5.

Kirkkoherra Panu Partasen mukaan seurakuntavaalien ennakkoäänestyksessä ei ole koskaan aiemmin ylitetty 30 prosenttia, joten tulos on uusi valtakunnallinen ennätys.

Partanen myhäilee, että hänen Facebookissa esittämänsä ”vaaliveto” on voinut kirittää äänestystä. Partanen ja kihlattunsa Jenni Järvinen ovat luvanneet, että mikäli Toivakan seurakunnan äänestysprosentti ylittää 40, he menevät naimisiin helmikuussa 2019.

Äänestysvilkkaus voi johtua myös erinomaisesta äänestyspaikasta paikallisessa ruokakaupassa, jossa on ollut tilaa kohtaamiselle ja kahvittelulle.

Lisäksi seurakunnan aktiivinen ja ihmisiä lähelle tuleva toimintatapa tekee äänestämisen luontevaksi. Työntekijät ja vaalitoimitsijat tuntevat seurakuntalaiset.

Suuria paikallisia vaaliteemoja ei Toivakassa ole. Ehdokkaita 18, joista kirkkovaltuustoon valitaan 15. Tunnetuin ehdokas on Arja Koriseva.

Juttu aiheesta Keskisuomalaisessa.

29.10.2018

Johdantosanat - 24. sunnuntai helluntaista

Rakkaat seurakuntalaiset. 

Olemme kahden maan kansalaisia, tämän maan ja taivasten valtakunnan. Se tarkoittaa, että meitä sitoo kaksi lakia: maallinen ja jumalallinen. 

Onneksemme elämme maassa, jossa yhteiskunta pääosin toimii hyvin ja oikeudenmukaisesti. Suomen lakien perusta nousee kristillisestä arvopohjasta. On oikein noudattaa sitä.

Samalla katsomme maailmaa taivaan kansalaisen silmin. Se tarkoittaa, että voimme suhtautua kriittisesti asioihin ja puolustaa etenkin heikompien asemaa. Yhteiskunta voi vääristyä Suomessakin, herätellä pitää jatkuvasti itseä ja muita. 

Kahden maan kansalaisina satsaamme molempiin valtakuntiin. Meitä on kehotettu käyttämään lahjojamme lähimmäisten hyväksi ja Jumalan kunniaksi tässä maailmassa. Toimimme oman alueemme parhaaksi unohtamatta vastuutamme kaukaisista lähimmäisistämme. Hoidamme vastuutamme maapallosta, sen tulevaisuudesta, joka on monien haasteiden edessä.

Kirkkoon saavumme aina kirkastamaan päämääräämme. Suurin panostus tulee kohdistua sieluumme: “Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta.”
- -
Jumalan lapsiksi kastettuina meillä on oikeus tulla taivaallisen Isämme eteen. Saamme kiittää häntä, tuoda hänelle ilomme ja huolemme, suunnitelmamme ja yhteiset asiamme. Jumala puhuttelee meitä sanallaan ja kutsuu meitä ehtoollispöytään. Hän tarjoaa meille anteeksiantoaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden. Siksi tunnustamme hänelle syntimme yhteen ääneen näin rukoillen:

25.10.2018

Ei ole yhtä kristinuskon tulkintaa



Kristinuskosta ei ole olemassa oikeaa versiota. Sitä ei ole koskaan ollutkaan.

Mistä tämä johtuu? Koska me kaikki tulkitsemme Raamattua ja kristillistä perinnettä omista lähtökohdistamme.

Jo opetuslasten tulkinnat erosivat, sitä enemmän myöhempien juutalais- ja pakanakristittyjen, jotka Uuden testamentin kirjoittivat. Matteuksen, Markuksen, Pietarin, Paavalin ja kumppaneiden näkemykset ovat ajoittain jännitteisiä ja niiden yhteensovittaminen vaatii taiteilua. Toinen kysymys onkin, tarvitseeko niitä edes sovittaa. Nehän juuri kertovat, että asioilla on monta puolta, tilanteesta ja katsojasta riippuen.

Kristikunnalla on ollut monia vaiheita, ajatuksia laidasta laitaan. Nykyisin todistamme melkoista tulkintojen kirjoa, joka ei osoita vähentymisen merkkejä. Emme voi tavoittaa yhtä näkemystä – sitä ei yksinkertaisesti ole.

Mitä tämä tarkoittaa?

Sitä, että on pöyhkeyttä ja sivistymättömyyttä väittää omistavansa totuuden. On uskomatonta, että edelleen on olemassa yksilöitä ja yhteisöjä, jotka väittävät olevansa (yksin) oikeassa. He kertovat suureen ääneen, että "Jumala sanoo näin", "Henki on näin ilmoittanut", "Tämä on totuus", ”Me sentään olemme raamatullisia”. - Ahistavaa!

Joillekin saattaa tulla yllätyksenä, että asioista voidaan perustellusti ajatella eri tavoin ja silti kuulua samaan kristinuskoon. Ja että näin on ollut kristinuskon alkuhämäristä alkaen. On vain tulkintoja, ei mitään muuta. Ja samassa sarjassa olemme ihmisinä uskonnosta tai uskonnottomuudesta riippumatta.

Sinä et ole oikeassa. Sinä et omista totuutta. Sinun tulkintasi on enimmäkseen sinun ja elämänhistoriasi näkemys.

Älä kerro minulle mielipidettäsi Jumalan suulla tai uskonnottoman empiirisellä "tiedolla", ettei Jumalaa ole. Ei kiinnosta.

Kun vapaudumme oikeassa olemisen pakosta, voimme keskittyä siihen mikä edistää lähimmäisen hyvää ja tätä luomakuntaa. Molemmat tarvitsevat sinua. Rakkautta ja huolenpitoa. Siinä uskosi mitataan, ei siinä oletko oikeassa ja onko oppisi täydellistä. Itse asiassa: totuuden torven monotoninen soittaminen käy pahasti korvaan. Se ei auta ketään. Mutta aidolla vuoropuhelulla voi paljon saavuttaa.

Avartukaamme. Live and let live.

27.9.2018

18. sunnuntai helluntaista 23.9.2018 - sadonkorjuun kiitos



Gal. 5:22-26
Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.

Mikäli havittelee satoa, sen eteen on tehtävä työtä. Sadonkorjuuseen ei päästä ilman kylvöä ja kasvukautta, lannoitusta ja kasvinsuojeluaineitakin tarvitaan. Ja tietenkin välttämättömät: valo, lämpö ja vesi.  

Jos tahdot ohraa, sen jyvää on kylvettävä. Jos mielit perunaa, tarvitaan aluksi siemenperunaa. Kun istutat juhannusruusun, et voi odottaa saavasi tulppaaneita. 

Ymmärrämme nämä maataloudessa olevat lainalaisuudet – [ainakin  jotenkin niin kuin tämä kaupunkilaispoika]. Hyvää satoon tarvitaan oikeat siemenet, toimenpiteet ja kasvuolosuhteet. Mutta miten on hengellisessä elämässä? Unohdammeko hengellisen kasvuprosessin ja sen vaatimat olosuhteet? Odotammeko hyviä hedelmiä vaikka kylvämme jotain ihan muuta?  

”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” (Gal. 6:7).   

Kuulimme luettavan: ”Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.”

Näin apostoli Paavali opettaa. Hän itsekin tiesi, etteivät nämä hengen hedelmät synny itsestään, vaan niitä pitää viljellä ja varjella. Aivan kuten kasvit tarvitsevat juuret, ravintoa, valoa, lämpöä ja vettä, samoin hengellinen kasvu tarvitsee omat edellytyksensä. Sielumme kaipaa sille kuuluvaa ravintoa ja kasvualustaa.  

Jos puulla ei ole juuria ja se hamuaa veden ja ravinteet vain pinnasta, se ei välttämättä kestä. Puu ei pysty kasvamaan väärässä ympäristössä. Ja puu joka ei kasva, se ei tuota hedelmää. 

Ilman kirkon uskoa olemme kuin juureton puu vailla ravinteita, kiinni pelkästään pinnassa. Kirkon usko antaa meille juuret, vuosituhantisen koetellun uskon. Kun pysymme kiinni tässä yhteisessä perinnössä, emme joudu kituuttamaan hengellistä kasvuamme väärässä ympäristössä.     

Kasvi kuolee liikaa veteen. Tai jos sitä lannoitetaan liikaa, se ei tuota hedelmää. Nykyihmisen suuri haaste on tässä: asioita on niin paljon, infoähkyä, että suorastaan hukumme sen tuomaan tulvaan. Kaikkea on milteinpä liikaa. Miten sisäinen ihminen voisikaan tuottaa hedelmää, kun mieleen tulvii asioita joka suunnasta?   

Meidät on kutsuttu kasvuun kristittyinä. Lapsenkaltaisuudessa on toki opittavaa, mutta samalla Raamattu kehottaa kypsään aikuisuuteen. Paavali asettaa tavoitteeksi Efesolaiskirjeessä: ”Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä...”

Aikuisuuteen kuuluu vastuu. Samoin se, että asioista otetaan selvää, punnitaan tarkasti, ollaan kriittisiäkin. Pureksimatta ei kannata mitään niellä. Aikuiseen uskoon kuuluu, että jokaisen uskon ja elämän kysymykset otetaan tosissaan, käydään rakentavaa keskustelua ja jaetaan elämän matkaa. Ylhäältä ei voi ladella totuuksia. Tasa-arvoisina ja toista kunnioittaen on mahdollista tavoitella ikuisen elämän satoa: ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon” (Gal. 6:7-9). 

Kylvä hengen peltoon, saat ikuisen elämän. Tee hyvää, saat korjata kestävän sadon.   

Mietiskelkäämme lopuksi yhdeksää hengen hedelmää, kutakin vuorollaan. Missä vaiheessa kasvua niissä olemme? Olemmeko kasvaneet niissä aikuisuuteen, tilaan joka tuottaa hedelmää? Onko elämässäni jotain, joka estää hengen hedelmien kasvua? Kutsukaamme Jumalaa tekemään työtä kanssamme, niin että nämä hedelmät kasvaisivat meissä ja keskuudessamme.  

Hengen hedelmää ovat (kunkin kohdalla mietiskelytauko): 

- rakkaus
- ilo
- rauha
- kärsivällisyys
- ystävällisyys
- hyvyys
- uskollisuus
- lempeys
- itsehillintä

13.9.2018

#minunkirkkoni



Vuoden 2018 seurakuntavaaleja vietetään teemalla #minunkirkkoni. Kun kerran kysytään, miltä kirkkoni näyttää, ajattelen siitä näin:

Minulle kirkon perinne on tärkeä: ilman sitä emme olisi tässä. Kirkon usko on lähtökohta, perustus ja siemen, josta nykypäivän kristillisyys kasvaa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi elää vain menneessä. Tarvitaan vanhaa mutta myös uutta (Mt. 13:52).

Kaikilta osin varhaiskristityt eivät ole meille parhain malliesimerkki – he olivat oman aikansa lapsia, sidottuja sen ajan tietoon ja ymmärrykseen. Nykykirkon on otettava vakavasti muuttunut maailma. Olemme edistyneet tieteessä ja teknologiassa, ymmärrämme monia ilmiöitä paremmin kuin koskaan. Yhteiskunta, sen normit ja sosiokulttuurinen todellisuus ovat muuttuneet rajusti raamatunajoista, elämme käytännössä ihan toisessa maailmassa, ainakin hyvinvointivaltioissa. Siksi kirkon on katsottava rohkeasti eteenpäin, oltava muutosvoima yhteiskunnassa, eikä joka kohdan jarrukeppi.

Tarvitaan kriittistä silmää kirkon historiaan, itsetutkistelua, kirkon ajattelun ja käytänteiden uudistamista. Samalla kun uudistamme mm. jumalanpalveluselämää, sisällön tulee kehittyä myös siinä, mitä kirkko julkisesti lausuu ja maailmassa tekee. Ylätason sanelu ei toimi, ei myöskään pää pensaaseen -metodi. ”Menkää kaikkeen maailmaan” (Mk 16:15), kirjaimellisesti. Etenkin sinne alhoon minne muut eivät viitsi tai kehtaa mennä.

Minun kirkkoni:

- Rakastaa Jumalaa.
- Rohkaisee elämään Jeesuksen seuraajana.
- Kehittää seurakuntaelämää yhteisöllisemmäksi ja moniäänisemmäksi. 
- Rakentaa vuoropuhelua ja hyväksyy muut uskonnot ja heidän tapansa tavoitella Pyhää ja elää sitä todeksi sekä uskonnottomat ja kaikki siltä väliltä. 
- Välittää vähäosaisista ja kaikista, joilla ei ole yhteiskunnassa ääntä tai valtaa.
- Sanoutuu irti rasismista, homofobiasta, väkivallasta, syrjinnästä, kaikesta joka lisää vihanliekkejä ja epätasa-arvoa. 
- Suojelee luontoa.
- Pyrkii jakamaan tasaisemmin aineellisia ja hengellisiä voimavaroja. 
- Ymmärtää moninaisuutta kaikilla elämän osa-alueilla. 
- Rohkaisee nauttimaan elämästä. Ja tukee heitä, joilta elämänilo on kadonnut.
- minun kirkossa järki ja usko mahtuvat samaan ”päähän”. Saa kritisoida, tutkia ja muuttaa tarvittaessa teologiaa ja mielipiteitä.

Ole kirkko. Ole rakkaus. Rakenna rauhaa ja harmoniaa. Anna usein anteeksi. Jaksa uskoa silloinkin kun tuuli puskee vastaan. Osoita myötätuntoa kaikille Luojan luomille. Ota vastaan se hyvä, mitä sinulle annetaan. 

Pellervo Lukumiehen muistokirjoitus (Jorma Staudinger)


OMAN TIENSÄ KULKIJA NIIN TAITEESSA KUIN ELÄMÄSSÄÄNKIN

Pellervo Lukumies, kuvataiteilija (9.4.1935 - 28.8.2018)

Taiteilija Pellervo Lukumies kuoli syntymäkunnassaan, Toivakassa 28.8.2018. Kuollessaan hän oli 83-vuotias. Tunnetuksi hän tuli omaperäisenä ajattelijana ja vapaana taiteilijana.

Lukumies aloitti opintiensä jatkosotavuonna 1942. Kouluaan hän kävi Vanhasta pappilasta käsin, kun isä Kalle lukumies oli tuolloin Toivakan kirkkoherra. Opintien hän keskeytti lukion loppumetreillä työlään kielenoppimisen vuoksi.

Jo kansakouluvuosina maalaamisesta kiinnostunut Lukumies hakeutui sittemmin taideopintoihin Helsinkiin. Suomen Taideakatemian koulun taidemaalarilinjalla häntä opetti Sam Vanni 1955 – 1958. Koulun jälkeen hän ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi tekemällä taidetta enempi omaksi huvikseen kuin näyttelyihin ja myyntiin.

Lukumies aloitti oman talon rakentamisen Toivakkaan 1950-luvulla, vanhan nelostien tuntumaan. Talo valmistui kodiksi ja ateljeeksi ”huumorilla vanhan riihen hirsistä”. Kun piirustuksia ei ollut, ja materiaaliakin vähänlaisesti, kesti rakentaminen vuosikausia. Lopputuloksena on lämminhenkinen taideteos, koti ja ateljee, jossa Lukumiehet elivät erillään taide- ja kulttuuripiireistä, omassa rauhassaan.

Lomanviettopaikka Pokkaan valmistui, kuusikymmenluvulla sekin, pikkuhiljaa siihen valmiuteen, että perhe saattoi vuosittain viettää viikkokausia Lapin kiehtovissa maisemissa yhdessäolon, maalaamisen ja kalastuksen merkeissä sekä luonnonantimia keräten. Perheyhteydestä kertonee jotain, että tämä tapa säilyi Lukumiehen kuolemaan saakka.

Toivakan kirkon aikanaan radikaalit kattomaalaukset (1972 – 1973) tekivät Lukumiehestä kuuluisan ja olivat hänen taiteellisen työnsä debyytti. Lukumies sai tehtäväksi entisöidä Alvar Aallon suunnittelemat ja Walter Wahlroosin toteuttamat kattomaalaukset, koska ne olivat väärän maalilaadun vuoksi rapistuneet. Lukumies tulkitsi, että kuviot kattoon ”tehdään vanhalta pohjalta”, mutta oman näkemyksen mukaan. Lopputulos on vertaansa vailla oleva kokonaisuus, joka on ammentanut voimansa niin Raamatusta, Kalevalasta, mytologiasta kuin poptaiteestakin. Maalausvuosina ja vielä sen jälkeenkin riidan aiheena ollut työ on nyt arvossaan: kiistatonta kulttuurihistoriaa ja matkailuvalttikin.

Tähän aiheeseen Lukumies palasi 1980-luvun alussa. Tällöin seinä- ja kattomaalaukset syntyivät tilaustyönä Elämäjärven Hiljentymiskirkkoon Pihtiputaalle.

Kolmantena merkittävänä työnään hän piti Toivakan kirjastoon sijoitettua, toivakkalaisuutta kuvaava maalaussarjaa.

Lukumies tunnetaan Toivakassa persoonastaan ja taiteestaan hyvin. Hän piti taidettaan soveltavaan realismiin tyypittyvänä, mutta otti kernaasti vaikutteita taiteen eri tyylisuunnista. Olipa hänessä ripaus nykykansantaiteilijaakin, hän oli monessa mielessä elämäntavaltaan ja -katsomukseltaan ITE-taiteilija. Usein hän laittoi maalauksiinsa oman puumerkkinsä, tavalla tai toisella.

Lukumiehen tuotanto on runsas ja monipuolinen. On öljyväritöitä, grafiikkaa, linopiirroksia, puupiirroksia, akvarelleja, metallitöitä ja vedoksia. On muotokuvaa, maisemaa ja kylän elämää. On raamatunaiheisia ja eri kulttuureista innoituksensa saaneita maalauksia. Hän oli taitava tekemään maalauksia valokuvista. Lukumiehen maalauksia on Toivakan kunnan ja Keski-Suomen museon kokoelmissa. Maalauksia on ostettu eri puolille Suomea ja runsaasti toivakkalaiskoteihin.

Lukumiehen viimeinen julkinen taide-esiintyminen oli retrospektiivinen ”Ihmeellinen Lukumies” –näyttely Keski-Suomen museossa kesä-elokuussa 2008. Maalaamisen Lukumies lopetti vuosi ennen kuolemaansa. ­–”Nyt olen hommani tehnyt”. Päätös piti.

Lukumiehelle myönnettiin ylimääräinen henkilökohtainen taiteilijaeläke vuonna 2016. Hän oli Taidemaalariliiton varsinainen jäsen.

Lukumiehelle oli luonteenomaista puuhastelu arkisissa töissä kotinsa pihapiirissä. Päivät kuluivat maalaamisen ohella puunteossa, katiskoilla käynneistä, marjastuksesta ja puutarhaviljelyn mitä moninaisimmissa askareissa.

Lukumies oli mietiskelijä, suurten ja pienten kysymysten pohtija, omalla tavallaan erakkoluonne, enempi vastaaja kuin kysyjä. Hänessä oli tiettyä veitikkamaisuutta ja tarinankertojaa. Keskusteluissa hänessä oli tuttuuden ja läsnäolon tuntu.

Hän oli niin elämässään kuin taiteessaankin oman tiensä kulkija.

Jorma Staudinger 
Kirjoittaja oli Lukumiehen naapuri 2004 - 2015

12.9.2018

Uskon himmeä peili - hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 13.9.2018



Uskon himmeä peili

Antiikin aikana peilit olivat kiillotettuja metalleja, pronssista tai kuparista. Parhainkin kuvastin tahriintui helposti ja kuva näkyi himmeästi.

Vaikka uskon silmät saattavat nähdä pitkälle, katselemme silti taivasten valtakuntaa kuin himmeästä peilistä. Näkemisemme on hyvin vajavaista. Emme ymmärrä, emmekä tiedä  kaikkea: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee” (1. Kor 13:12).   

Uskon vastakohta ei ole epäusko vaan varmuus. Varmuudessa ei tarvita lainkaan uskoa. Usko sen sijaan sisältää epävarmuutta ja hämmennystä. Usko vaatii enemmän, koska se kurottautuu kohti näkymätöntä maailmaa, kohti ylimaallisia arvoituksia, vaikkei sitä näe. Usko jaksaa toivoa vaikka tuuli puskee vastaan.      

Kristityn elämään kuuluu epäusko. Sitä ei kannata pelätä. Jumalan armorikkautta emme näe kokonaisuudessaan, onneksi sentään armonväläyksiä. Luvattu kuitenkin on, että usko muuttuu näkemiseksi. Se lupaus kannattelee myös epäuskon korpitaipaleella: ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen” (2. Kor 3:8).  

Panu Partanen
kirkkoherra
Toivakan seurakunta

10.9.2018

Facebook-kirjoitus - Uskon himmeä peili

Minua korpeaa verraten usein uskonnollinen ylimielisyys, jossa luullaan kaiken tiedettävän ja asetutaan toisten yläpuolelle. Sitä harrastetaan niin kirkkona kuin yksittäisinä kristittyinä. Uskon vastakohta on varmuus, ei epäusko. Seuraava kirjoitus nousi tästä lähtökohdasta: 
---- 

USKON HIMMEÄ PEILI

Antiikissa peilit olivat kiillotettuja metalleja, pronssista tai kuparista. Parhainkin kuvastin tahriintui helposti ja kuva näkyi himmeästi.

On aika tunnustaa - laajasti kristillisessä kirkossakin - että uskomme on himmeä peili. Näkemisemme on vajavaista. Emme ymmärrä, emmekä tiedä paljoakaan: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee” (1. Kor 13:12).

Koska käsityskykymme rajallinen, sen pitäisi laittaa nöyräksi. Valitettavasti kirkonkin piirissä kohtaa ylimielisyyttä suhteessa eri tavoin uskoviin, uskonnottomiin ja muihin uskontoihin. Ylhäältä alas neuvojiksi meistä ei ole. Kyselijöiksi ja rinnallakulkijoiksi kyllä.

”Uskon vastakohta ei ole epäusko vaan varmuus” (Anne Lamott).

Varmuudessa ei tarvita uskoa. Usko taas sisältää epävarmuutta. Uskomalla tunnustan, että voin olla väärässä ja että elämä näyttäytyy monestakin näkökulmasta mielettömältä. Usko on inhimillistä: tyhjyyttä, hämmennystä ja sekasortoa. Varmuus tavoittelee korkeuksia, usko tietää myös alhaisimman maanrajan.

Kristityn elämään kuuluu epäusko. Sitä ei kannata pelätä. Se on hyvä ystävä, se opettaa nöyryyttä. Oikeassa olemisen huutokilpailuun ei kannata ryhtyä. Se on lopulta tylsää. Kiehtovampaa on tunnustaa: en tiedä. Silloin on mahdollisuus oppia uutta.

Minä en tiedä, onko olemassa ihmistä suurempaa tai elämää kuoleman jälkeen. En tiedä, onko kristinusko tai ylipäätänsä mikään uskonto oikeassa. Onko taivasta tai helvettiä? Saavatko kärsineet helpotuksen ja paha palkkansa? Pääsevätkö kaikki taivaaseen? Vai maadummeko vain mullaksi maahan?

En tosiaankaan tiedä. Mutta tiedän, etten tule tässä kohtaa sen etevämmäksi. Tieto ei voi olla se juttu, koska ”uskon vastakohta ei ole epäusko vaan varmuus.”

Haluan uskoa hyvään, luottaa siihen että Jumala on. Toimia armollisuuden ja oikeudenmukaisuuden eteen. Kirkastaa helposti himmentyvää peiliä ihmisarvosta ja tasapuolisuudesta. Rukoilla, että sieluni saisi levon ja muutkin löytäisivät sisäisen rauhan.

Kirkkaampia peilejä kohti! Vähemmän hampaat irvessä kiivailua siitä kuka on oikeassa, enemmän lempeyttä ja myötätuntoa, rakkautta joka ei etsi omaa etuaan. Sen myöntämistä, että täällä on lasit huurussa itse kullakin, ja ainoastaan keskustellen pääsemme eteenpäin. Jospa kerran kaikille kirkastuisi, kääntyisi parhain päin. Siihen tahdon heikollakin uskolla katsahtaa: ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen” (2. Kor 3:8).

28.8.2018

PELLERVO LUKUMIES – In memoriam



PELLERVO LUKUMIES 
s. 9.4.1935 - k. 28.8.2018

Taiteilija Pellervo Lukumies nukkui keskuudestamme pois tänään aamuyöllä. Hän sai lähteä rauhassa omasta kodistaan rakkaan Kaarina-vaimonsa viereltä, juuri niin kuin olisi halunnut sen itsekin tapahtuvan.

Toivakan seurakunta, ja koko Toivakka, ottaa osaa omaisten äkilliseen suruun. Olemme kaikin tavoin tukena ja rukoilemme: ”Herra, anna Pellervolle iankaikkinen lepo, ikuinen valo häntä valaiskoon.”

Pellervo Lukumies oli ainutlaatuinen persoona. Ensi näkemältä hän toi minulle mieleen Paluu tulevaisuuteen -elokuvien omaperäisen mutta sympaattisen tiedemiehen. Yhteys ei ollut sattumaa: taiteen lisäksi Lukumies oli keksijä. Hänet nähdessään mietin aina, että mitäköhän hänen ”tietokoneensa” nyt raksuttaa. Tuntui, että hänellä oli alituiseen jokin idea kehitteillä. - Olikohan ikiliikkuja jo valmis? Luulen, että parhaimmat hänen oivalluksistaan jäävät odottamaan tulevaa aikaa, sitä kun Uusi Jerusalem kerran laskeutuu taivaasta tulen ja savun keskeltä, niin kuin Lukumies oli tämän uneksinut ja maalannut.

Pellervosta välittyi kuva lempeästä ja huumorintajuisesta ihmisestä. En muista koskaan nauraneeni niin makoisasti kuin silloin, kun katsoimme porukalla seurakuntakodilla perheestä tehtyä tv-dokumenttia taiteilijan ja hänen vaimonsa kanssa. Pariskunnan kemia ja huumori oli aivan omaa luokkaansa! Kaunis – vaikkei suinkaan vaivaton – oli heidän yhteinen polkunsa.

Pellervon lähellä oli luonteva olla. Sai olla hiljaa tai käydä verkkaista, pohtivaa keskustelua – turhia sanoja ei tarvittu. Sama tunne oli hänen taiteensa edessä: Mikä tässä on se juju?

Iloitsen, että Pellervo löysi viime vuosina myös Viriketuvan, toivakkalaisen seniorikerhon, joka kokoontui tiistaisin seurakuntakodilla. Vaikka taiteilija arvosti omaa rauhaa, tässä kerhossa hän kuitenkin viihtyi. Kauniiksi muistoksi jäi, kun sain jakaa hänelle ehtoollisen viikkomessussa tasan viikko sitten. Ehtoollisen kutsusanat kuuluvat: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Mt 11:28).

Kuluneena kesänä Pellervo pääsi perheineen vielä kahdeksi viikoksi Lapin mökilleen. Luonto, Jumalan luomistyö, oli hänelle tärkeää. Pohjoisen Suomen rauha ja karuus puhuttelivat. Luonnon arvostus näkyi kauttaaltaan Lukumiehen töissä: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin” (Ps 19:2-5).

Vuosina 1972-73 maalatut Toivakan kirkon kattomaalaukset olivat Lukumiehen päätyö. Maalaukset tulivat tunnetuksi ympäri Suomen ja sittemmin niitä on käyty ihastelemassa yli valtamerten. Niitä voidaan pitää Toivakan tärkeimpänä nähtävyytenä.

Lukumiehen kattomaalaukset haastavat katsojansa. Hän teki ne huolella ja tarkkaan miettien, ”ei pilanpäiten”, kuten hän itsekin tokaisi. Kokonaisuus puhuttelee. Eräs taidekriitikkokin katui aiempaa kriittistä arviotaan, jonka oli tehnyt yksittäisten kuvien pohjalta vierailematta paikanpäällä. Hiljattain Toivakan kirkossa käydessään hän ihasteli kaikkea ja totesi: ”Nämä ovat tosi hienot ja upeasti tehdyt!” Luulenpa, että moni muukin on kelkkansa kääntänyt. Toivakan kirkon kattomaalaukset ovat ja tulevat olemaan erittäin merkittävät. On helppo ennustaa, että ne tuovat taiteilijalle ansaitun arvon vasta postuumisti.

Lukumies johdattaa meitä arvoitukselliseen maailmaan. Hänen maalauksensa haastavat miettimään, mitä pinnan alla on, mitä tuonpuoleisuudessa odottaa, ovatko omat ajatukseni asenteellisia tai normeihin kangistuneita. Lukumies on saanut Raamattuni elämään. Asioita voi ajatella niin monelta kantilta. Oikeassa olemisen pakosta on luovuttava, sillä pelottavinta olisi jumittua yhteen totuuteen. Etsintä jatkuu. Lukumiehen taide on peili siihen maailmaan, jota emme vielä ymmärrä, vaikka ympärillämme se jo on. Kerran tuo peili kirkastuu: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee” (1. Kor 13:12).

Kattomaalausten Kati Josefiina ja Jeesus viestivät - pukeutuneina 1970-luvun tamineisiin - että kristinuskon pitää näyttäytyä myös tämän ajan ”vaatteissa”. Miten ikiaikainen sanoma puhuttelee tämän ajan ihmistä? Miten se pitäisi onnistuneemmin kertoa? Siinä kysymys jokaiselle kastetulle kristitylle. Pellervon perinnön tiedämme, on vuoromme jatkaa.

Minulle kattomaalaukset puhuvat erityisesti kristinuskon inklusiivisuudesta ja universaalisuudesta, siis toisin sanoen siitä, että mukaan otetaan joka iikka ja sanoma kuuluu kaikille. Poikkeuksetta. Kaikki kansat, heimot, rodut, vähemmistöt ja kielet ovat Jumalan kansaa ja tasaveroisia. Lukumies onnistui tässä varmasti paremmin kuin yksikään saarnamies. Hän oli edellä omaa aikaansa ja näki ihmeellisesti todellisuutemme 2010-luvulla. Taitelijan humaania ajattelua kuvaa kertomus, jossa häneltä tivattiin sitä, miksi hän maalasi kirkon kattoon mustalaisnaisen. Tähän taitelija: ”On vain yksi taivas. Kyllä sinne mahtuu sovussa niin mustalainen kuin valkolainenkin.”

Toivotan seurakuntalaiselleni, Pellervolle, hyvää matkaa sopuisaan ja yhteiseen taivaaseen – sinä ja elämäntyösi jäävät elämään.

Pidä kahvipannu apostolien kanssa kuumana, kohta taas nähdään.

Panu Partanen

kirkkoherra
Toivakan seurakunta

Sama kirjoitus lyhennettynä julkaistiin myös Helsingin Sanomissa 19.9.2018.

15.8.2018

12. sunnuntai helluntaista 12.8.2018 (suora tv-jumalanpalvelus)



Matt. 23:1-12
Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:
    »Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.
    Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.» 

Pam! Tuollainen ääni – tosin moninkertaisena – kuului viime viikon torstaina, kun salama iski kirkonmäen petäjään. Isku osui miltei Seppo-suntiomme jalkoihin, onneksi miehelle ei käynyt mitään ja hän on taas tutun ystävällisesti palvelemassa seurakuntaa. Petäjä sen sijaan kärsi vauriot: salama viilsi puunrunkoon pitkät uurteet. Kelottuminen uhkaa.

Kuulimme luettavan: ”Herran Sebaotin päivä iskee kaikkeen ylpeään ja korkeaan, kaikkeen mahtavaan ja ylhäiseen, niin että se vaipuu maahan. Se iskee kaikkiin Libanonin setreihin, korkeihin ja ylpeihin, ja kaikkiin Basanin tammiin… Ylpeä ihminen nöyrtyy, hänen täytyy taipua, korskeat miehet vaipuvat maahan...” 

Pam! Näin Jesaja kuvaa Jumalan reaktiota ihmisten ylpeyteen: se on kuin puuhun iskevä salama. Herra ei siedä pöyhkeää käytöstä, se ei taipumatta kestä. Sen sijaan terve vaatimattomuus saa arvon: ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon” (Jaak. 4:6). 

Jeesus jatkaa samalla linjalla: ”Joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Varsinkin Matteuksen evankeliumissa hän on jatkuvasti napit vastakkain rehvakkaiden fariseusten ja lainopettajien kanssa. Koko päivän evankeliumin luku on Jeesuksen melkoista tylytystä heitä kohtaan. Hyvän Paimenen sanomaksi on vaikea kuvitella äkkijyrkkää huudahdusta: ”Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset!.. Te käärmeet, te kyykäärmeitten sikiöt! Miten te voisitte välttää kadotustuomion?” (Mt. 23:33).

Mikä lainopettajissa ja fariseuksissa ärsytti Jeesusta?    

1) He tulkitsivat lakia liian jyrkästi, etenkin lähimmäisiin nähden: ”He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa.”

2) He tekivät uskosta omaa show’taan. He istuivat kunniapaikoilla, pukeutuivat tarkasti ja odottivat että heitä puhuteltaisiin arvonimillä: ”Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.” 

3) Ja kolmanneksi. He eivät kuitenkaan tehneet mitä saarnasivat: ”Älkää ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista.” 

Kirkkovuoden aihe on itsensä tutkiminen. Siksi emme katso ainoastaan Jeesuksen aikalaisiin, vaan itseemme. Peili on edessämme: fariseus olen minä. 

Jo Jeesuksen aikana Jumalan sanaa tulkittiin eri tavoin. Monet lainopettajat ja fariseukset olivat itse asiassa liikkeellä aidolla sydämellä, tutkien ja opettaen Raamattua. He olivat oman aikansa ihmisiä, rajoittuneita, virheitä tekeviä. Olemmeko sen parempia? Kirkkoa repii nyt kiistat, joissa raamatuntulkinnat ovat etunenässä. Yksi sanoo yhtä, toinen toista. – Voi meitä!

Kristittyinä joudumme miettimään asenteitamme. Onko oma raamatuntulkintani liian jyrkkä? Sälytänkö toisten niskaan raskaita moralisoivia kuormia? Jos Jeesus ei tee niin, miten voisi perustella toisin? Vapahtajan linja on herkkä: ”Minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt” (Mt. 11:29-30).  

On myönnettävä, että uskontoihin on sisäänrakennettu ylemmyyden vaara: ”Me olemme hurskaita, nuo syntisiä”, ”Me pelastumme, nuo joutuvat kadotukseen”. Vaivihkaa tämänkaltainen ajattelu täyttää mielen ja hilaamme itseämme korkeammalle. Kisailu paremmuudesta on käynnissä kristinuskon sisällä ja suhteessa toisiin uskontoihin. Salama voi räpsähtää jalkoihin, jos unohdamme: olemme kaikki samalla viivalla.

Ignatius Loyola opettaa: ”Rakkauden tulee paneutua enemmän tekoihin kuin sanoihin.” 

Rakkaus on teko. Vähemmän tyhjää puhetta, kirkossakin. Ei edes enkelten kieli, kauneimmat puheet, saa aikaan sitä, mitä aktiivinen rakkaus: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali” (1 Kor. 13:1). 

Itsensä tutkiminen. Toinen aliarvoi itseään, toinen luulee liikoja – olemme ilmeisen huonoja itsearvioinnissa. Sen myöntäminen helpottaa: parempi olla se mitä on, vajavainen ihminen, kuin vetää ulkokultaista roolia, se vasta raskasta onkin. Ja kun emme oikein tiedä mitä tekisimme itsemme kanssa, katse kannattaa toisaalle. Elämän suuruus on oman navan ulkopuolella. Kun antaudumme Jumalan ja sitä kautta lähimmäistemme käyttöön, olemme todellisesti vapaita: ”Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.”

Saarna kuunneltavissa myös täältä kohdasta 27:57 alkaen. 

11.8.2018

Saarna 3. sunnuntai ennen paastonaikaa (Vaeltajan messun tv-taltiointi 11.8.2018)



Matt. 20:1-16 
Jeesus sanoi: "Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. 'Menkää tekin viinitarhaan', hän sanoi heille, 'minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.' Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.'
Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: 'Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.' Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.' Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: 'Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?' Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi." 

”Aamulla vireä pyärii, illalla laiska hyärii.”


Tämä suomalainen sananlasku tuli mieleen, kun ajattelin vertausta viinitarhan työmiehistä oikeudenmukaisuuden ja ahkeruuden näkökulmasta. Ymmärrän hyvin aamulla klo 06 aloittaneiden työmiesten närkästyksen, että he saivat saman päiväpalkan kuin klo 17 aloittaneet ”mattimyöhäset”. Kättä puiden sitä itsekin olisi mennyt isännän juttusille: ”Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.'” 

”Aamulla vireä pyärii, illalla laiska hyärii.”

Vertauksen isäntä, Jumala, maksoi siis illalla töihin tulleille vätyksille saman kuin muillekin? Laiskuudellako sitä päästään taivaan valtakuntaan?  

Me suomalaiset olemme kovin työkeskeisiä (ja sehän ei ole pelkästään huono asia). Tästä syystä luemme Raamattua omasta vinkkelistämme ja saatamme ”missata” olennaista. Työ ei ole vertauksessa niin tärkeä, vaan isännän rajoja rikkova armo. Jumalan hyvyys, joka ylittää jopa järjellisen oikeudenmukaisuuden: ”Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?”   

Mitä Jeesuksen vertaus syvätasolla opettaa?

Tuohon aikaan työläisten palkkaus tapahtui niin, että heitä pyydettiin töihin. Olisi ollut kunniakoodiston vastaista, että työmies olisi mennyt tyrkyttämään palveluksiaan maanomistajille. Siksi on ymmärrettävää, että isäntä lähti aamuvarhaisesta etsimään torille miehiä. Kaikki siellä olleet olivat ilmoittautumassa töihin, se oli sen ajan ”työkkäri”.  

Riuskat työmiehet palkattiin ensi alkuun. Sitten isännät valitsivat seuraavaksi parhaimmat ja niin edelleen. Lopuksi jäivät ne, joita ei kukaan halunnut (sama periaate kuin monelle kauhuksi muodostuneet liikuntatunnin huutojaot, jossa joukkueiden kapteenit huutavat vuorollaan pelaajia puolelleen). Viimeiseksi jääneet työmiehet eivät siis olleet laiskoja, vaan heitä, jotka eivät kelvanneet. Vertauksen isäntä teki kuitenkin poikkeuksen: ”Kun isäntä sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.'” 

”Kukaan ei palkannut meitä.” Meitä vanhoja, raihnaisia, heikkoja, vammaisia, maineensa pilanneita ja muukalaisia. Emme kelvanneet. Meitä huono-osaisia, työttömiä, asunnottomia, paperittomia, yksinhuoltajia, sodan-, kidutuksen- ja väkivallan uhreja, päihderiippuvaisia, seksuaali- ja muihin vähemmistöön kuuluvia, linnatuomion saaneita. Kukaan ei palkannut meitä. 

Mutta yksi isäntä palkkaa: Jumala. Eikä vain siksi, että hän kutsuu rinnalle työhönsä, vaan siksi, että hän tahtoo olla yhteydessä kaikkiin ihmisiin: ”Tulkaa tekin viinitarhaani!” Kristillisen sanoman keskiössä on Jumala, joka välittää ihmisistä ja haluaa olla läsnä heidän elämässään.   

Jumalan huutojaoissa etunenässä ovat ne, jotka tarvitsevat eniten apua ja huolenpitoa: ”Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” Jumalan valtakunnassa arvoasteikot kääntyvät totutusta päälaelleen kuten virsi ilmaisee: ”Tässä valtakunnassa ovat heikot vahvoja, sairas terveen parantaa, saaja auttaa antajaa” (VK 428:5). 

Jeesus tuo vertauksessaan esille Isän Jumalan armon ja rakkauden. Miltei rannalle jääneet työmiehet, saivat  takaisin ihmisarvon. Heidät nähtiin. Ja heille näytettiin, etteivät ansiot tässä maailmassa ratkaise suhdettamme Jumalaan ja iankaikkisuuteen. Ansaitsematon armo. 

Jeesuksen vertaus sijoittuu osin tulevaisuuteen, maailmaan, johon me vaeltajat olemme vasta kulkemassa. Tiedämme kipeästi, ettei tasa-arvo tule koskaan todeksi maailmassamme ja monetkaan eivät saa kokea vertauksen isännän laupeutta, etenkään kehitysmaissa. Vasta perillä kotona, taivaan viinitarhassa, kaikki korjataan. 

Koska kuitenkin opimme sen, ettei Jumala erottele ihmisiä ja välittää erityisesti heikommista, sen pitäisi muuttaa meitä ja ihmiskuntaa nyt. Sana elää sisällämme. Pyhä Henki puhaltaa missä tahtoo. Tunnustamme, että jokainen ihminen on vertainen, eikä kukaan ole parempi tai huonompi toista. Meitä kehotetaan rakastamaan heitäkin, joista ajattelemme etteivät he sitä ansaitse. Vaikka epäonnistumme tässäkin, emmekä saavuta ihanteitamme, silti Jumalan esimerkki Jeesuksessa kutsuu muutokseen. Jumalan armon avulla. 

Rukoilkaamme: Herra, kaikkien ihmisten ja kansakuntien Jumala. Opeta minulle armollisuutta ja rakkautta muita kohtaan, niin kuin sinä osoitat sitä minulle.  

5.2.2018

Heli Inkinen arkkipiispaksi!



Miksi Heli?

"En tunne Heliä henkilökohtaisesti – vielä! Olen kuitenkin tutustunut hänen kirjoituksiin ja ajatuksiin, ja olen niistä vaikuttunut. Heli tahtoo olla rakentamassa alhaalta ylöspäin kasvavaa kirkkoa, jossa asioita tehdään yhdessä ja hyvässä hengessä. Hänelle tärkeää ovat tasa-arvo, empatia, kaikkien hyväksyminen sellaisina kuin ovat, väkivallattomuus ja seksuaalisen häirinnän ehkäiseminen. Helin kristillisyys on ”elämän teologiaa”, käytännön läheistä, jossa Kristus kohdataan vuorovaikutuksessa lähimmäisiin ja luomakuntaan.
Haluan toimia kirkossa, jonka arkkipiispa seisoo rohkeasti näiden arvojen takana.

Maaliskuussa tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun ensimmäiset naispapit vihittiin virkaansa. Naiset ovat tässäkin tehtävässä kirkon rikkaudeksi – kuten kaikilla muillakin elämän osa-alueilla. Luterilainen kirkkomme olisi paljon köyhempi ja kylmempi, jos tätä ratkaisua ei olisi tehty.

On vain erilaisia pappeja: eri sukupuolta kantavia ja heitä jotka identifioivat itsensä seksuaalivähemmistöihin. Kaikkia tarvitaan. Erilaisuus on vahvuus ja rikkaus. Vain siten kirkko voi olla kirkko, että sen kaikissa tehtävissä näkyy koko kirjo, alhaalta ylös. Tällä hetkellä on tärkeää, että naisten osuus varmistetaan myös korkeimmalla johtotasolla: piispoissa. Nyt maassamme ei ole yhtään naista piispana, todella onnetonta! Tasa-arvon haava on auki. Se ei ole lähelläkään sulkeutumista ennen kuin tämä korjataan.
Annan tukeni Heli Inkiselle arkkipiispan vaalissa. Hänellä on siihen osaamista. Lahjoja. Viisautta ja sydäntä. Ja hänellä on piispan virkaan kirkkomme kaipaama näkökulma: kaikki se mitä naiseus elämään tuo."

Panu Partanen, kirkkoherra, Toivakan seurakunta

[kirjoitus löytyy myös Heli Inkisen kannatussivulta täältä]