28.7.2020

Saarna Pyhän Kolminaisuuden päivänä 7.6.2020


Joh. 15:1-10 
Jeesus sanoo: ”Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri. Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät. Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.
    Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.
    Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen. Siinä minun Isäni kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää ja niin osoitatte olevanne opetuslapsiani. Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani. Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.”

Raamattua lukiessa ja tulkitessa nousee esiin monta tasoa. Niin tänäänkin.

Ensinnä on varsinaisen evankeliumikertomuksen taso, joka kertoo Jeesuksesta ja opetuslapsista. Jeesus pitää tämän puheensa hieman ennen kärsimystietänsä. Hänellä on tieto siitä, mitä tulee Jerusalemissa tapahtumaan – niin hänelle kuin hänen seuraajilleen. Opetuslapset tulevat tyrmistymään Mestarinsa kohtalosta. Kokemus on kuin osa heistä ja heidän identiteetistään leikattaisiin pois kuin oksa puusta. Jeesus kuitenkin vahvistaa opetuslapsia ja vakuuttaa, että tapahtunut tekee heistä vahvempia ja he tulevat kukoistamaan evankeliumin sananviejinä: ”Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri. Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. ”

Toinen tekstin taso on se, jolloin Johanneksen evankeliumi kirjoitettiin – jopa yli 70 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Tuolloin kristinusko oli etääntymässä juutalaisuudesta, väkeä oli heitetty ulos synagogista. Tämä oli monin tavoin pitkä ja kivulias prosessi. Kristityt kokivat vainoja, olivat keskenään hajaantuneet ja jakaantuneet. He olivat uusi heimo, vanhaan ei ollut paluuta ja uusi identiteetti muodostumassa. Näiden alkukristittyjen kokemus oli varmasti se, että oliko heidät hylätty, oliko Jumala kääntänyt heille selkänsä. Heidän tuntemuksensa oli aitoa, koska olivathan heidät ”leikattu pois” siitä, mitä he olivat joskus olleet, juutalaisuudesta. Tähän evankelista tarjoaa taas rohtoa: ”Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän.” Puhdistaminen liioista versoista tekee kipeää, mutta tuottaa enemmän hedelmää ja yltäkylläisemmän elämän.

Kolmantena on se tekstin taso, joka puhuttelee omassa ajassamme. Epäilemättä elämässämme on hetkiä – tänä poikkeusaikana kuin muutenkin – jolloin olo on kuin puusta katkotun oksan. Koemme epätoivoa, yksinäisyyttä, merkityksettömyyttä. Vaikeudet kasaantuvat. Usko ja luottamus hyvään Jumalaan horjuu. Tällä hetkellä monet vanhukset ja riskiryhmäläiset ovat olleet pitkään eristyksissä rakkaistaan, se on erittäin raskasta. On sairauden uhkaa, työttömyyttä, toimeentulon huolia, kärjistyneitä tilanteita perheissä, yksinäisyyttä ja huolta. Monet ovat vaikeutemme, kuten oli opetuslapsilla ja Johanneksen evankeliumin ensimmäisillä kuulijoilla.

Kaikilla tekstitasoilla kohtaamme saman rohkaisun. Vaikka nykytilanne tuntuisi kuinka toivottomalta tahansa, Jeesus lupaa olla kanssamme. Hän ei lupaa meille, että elämä sujuisi vaikeuksitta, mutta hän lupaa olla kaikissa skenaarioissa kanssamme: ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä.”   

Mitä tahansa tapahtuu, Jeesus lupaa pitää kiinni. Mitä tahansa tapahtuu, lopulta Jumalan hyvä tahto voittaa ja kaikki kääntyy hyväksi. Ja mitä tahansa tapahtuu, saamme rukoilla, että se kantaisi hedelmää, ei vain meidän parhaaksemme, vaan maailman, kirkon, kaikkien lähimmäistemme ja Jumalan kunniaksi: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää.”

26.7.2020

"Huulten, sydämen ja mielen vartijat" - hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 30.7.2020


Eräs luostarimunkki oli vannonut hiljaisuuden valan. Hän sai sanoa ainoastaan kaksi sanaa joka kolmas vuosi. Ensimmäisellä kerralla munkki sanoi apotille: ”Huono sänky.” Kolme vuotta myöhemmin hän tuli taas juttusille ja tokaisi: ”Huonoa ruokaa.” Seuraavan kolmen vuoden hiljaisuuden jälkeen munkki puolestaan murahti: "Ei televisiota". Vielä kului kolme vuotta. Tällä kertaa munkki ilmestyi ovelle reppu selässään ja sandaalit kädessään sanoen: "Minä lähden." Apotti tähän: ”Noh, eipä ihme. Siitä asti kun tänne tulit, et ole muuta kuin valittanut!”

”Joka hillitsee kielensä, turvaa henkensä, suupaltti kulkee turmioon” (Sananlaskut 13:3).

Pystymme vaikuttamaan siihen, mikä hallitsee ajatuksiamme ja mitä suusta päästämme. Raamattu kehottaa: ”Muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Room. 12:2).

Ja toisessa kohden sanotaan: ”Ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen” (Fil. 4:8). Meille ei sanota, että ”yrittäkää ajatella”, vaan että ”ajatelkaa mikä on totta, mikä on kunnioittavaa, mikä oikeaa, puhdasta….” Jumala ei vaadi meiltä mahdottomia, hänen ohjeensa ovat noudatettavissa: sydäntään, ajatuksiaan ja kieltään voi itsekurilla harjoituttaa.   

Mikä mielissämme asuu? Kilvoittelu on sitä, että taistelemme niitä ajatuksia vastaan, jotka eivät ole hyviä ja totuudellisia. Nojaudumme Jumalan sanaan ja rukoukseen, kiinnitämme katseemme pyhään ja puhtaaseen. Kun negatiivisuus, valheet ja kiusaukset saartavat meitä, tuttu ulkoa opittu raamatunlause rauhoittaa tai Isä meidän -rukous. Kannattaa kokeilla. Sen sijaan tarkkaamattoman lörpöttelijän tie ei lupaa hyvää. Voimme perustaa vartioston huulillemme, sydämeemme ja mieleemme. Kunnialliset ajatukset ja teot tuottavat kestäviä hedelmiä. Jumalan armon avulla.

21.4.2020

Saarna 1. sunnuntai pääsiäisestä 19.4.2020


Joh. 21:1-14
Jeesus ilmestyi taas opetuslapsilleen, nyt Tiberiaanjärvellä. Se tapahtui näin:
    Siellä olivat yhdessä Simon Pietari, Tuomas eli Didymos, Natanael Galilean Kaanasta, Sebedeuksen pojat ja kaksi muuta Jeesuksen opetuslasta. Simon Pietari sanoi: ”Minä lähden kalaan.” ”Me tulemme mukaan”, sanoivat toiset. He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään.
    Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä. Jeesus huusi heille: ”Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?” ”Ei ole”, he vastasivat. Jeesus sanoi: ”Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.” He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös. Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: ”Se on Herra!” Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen. Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää.
    Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää. Jeesus sanoi heille: ”Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte.” Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon - kaikkiaan sataviisikymmentäkolme - verkko ei revennyt.
    Jeesus sanoi: ”Tulkaa syömään.” Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: ”Kuka sinä olet?”, sillä he tiesivät, että se oli Herra. Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi kalaa. Tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen.

Ylösnoussut Jeesus oli jo kaksi kertaa ilmestynyt opetuslapsilleen.  Evankeliumi kertoo, kuinka ylösnoussut Jeesus ilmestyi heille kolmannen kerran ja kutsui heitä taas Jumalan valtakunnan tehtävään, olemaan ylösnousseen todistajia. 


On muistettava, että Jeesuksen seuraaminen on prosessi, kaikki ei valkene heti. Vasta helatorstai ja helluntai kirkastivat tehtävää opetuslapsillekin. Olemme välillä kalassa kuin yöllä niin Pietari ja kumppanit, ei löydy mitään, sitten sarastaa ja Jeesus on läsnä. Jälleen tulee pimeää, olemme epätietoisia, ja sitten Jeesus antaa löytää itsensä. Kristityn elämä on etsintää ja muutosta. Tarvitsemme eri vaiheita elämässämme kasvaaksemme ja ymmärtääksemme, että kaikessa tarvitsemme Jumalaa.  

Tapahtuvat Tiberianjärvellä muistuttavat meitä kolmesta asiasta.
Ensiksi: Tarvitsemme tunteen kuulumisesta. Meillä on tarve tulla hyväksytyksi porukassa, jotta meillä olisi terve itsetunto. Vaikka monella tapaa elämme hyvin yksilökeskeistä kulttuuria, niin silti on selvää, että se millaisiksi kasvamme on paljolti ympärillämme olevien ihmisten vaikutusta. Näemme itsemme ikään kuin peilistä lähimpien  ihmisten kautta. Tarvitsemme armoa, anteeksiantoa ja kokonaisvaltaista hyväksyntää siinä yhteisössä, jossa elämme.


Pietari oli kieltänyt ja hylännyt Jeesuksen, vaikka hän oli luvannut olla hänen rinnallaan loppuun asti. Ylösnoussut Jeesus antaa anteeksi, hyväksyy hänet ja vakiinnuttaa hänen paikkansa opetuslasten johdossa. Pietari kuuluu ryhmään, Jeesuksen ystäviin.  


On tärkeää, että saamme kuulua seurakuntaan. Iloitsen siitä, että tänä aikana teistä niin monet olette seuranneet näitä meidän nettijumalanpalveluksia. Kuulumme samaan porukkaan. Sinä kuulut. Me kuulumme. Jokaisella on paikkamme ja arvomme tulla hyväksytyksi sellaisina kuin olemme. Jeesus kutsuu meitä yhteyteensä, elämään ja toimimaan hänen kanssaan sekä kristittyjen yhteydessä.


Toiseksi: Tarvitsemme tarkoituksen elämälle. Jotain syvempää kuin raha, maine tai valta, sellaista mikä kestää. Kun ihminen löytää tarkoituksen, se antaa valtavan sisäisen motivaation – ihminen toimii rakkaudesta ja intohimosta, ei pakosta.  

Jeesus antoi Pietarille tehtävän: ruoki minun lampaani. Ole johtaja. Toimi niin kuin olen opettanut. Ohjaan sinua Pyhässä Hengessä. 


Kasteessa meille kristityille on lahjoitettu yhteinen pappeus. Se tarkoittaa kutsumusta, tarkoitusta. Jumala lupaa, että hän käyttää meitä kaikkialla niin, että voimme huolehtia seurakunnan laumasta ja kaikista ihmisistä, koko maailmasta. Kaste on kutsu – vokaatio – muuttamaan maailmaa, jota Jumala rakastaa yli kaiken. 
 

Kolmanneksi: Jeesus varustaa kutsumansa ihmiset työhönsä.

Opetuslapset olivat kalastaneet koko yön. Vaikka he olivat ammattikalastajia, saalista ei saatu. He olivat palaamassa rantaan tyhjin käsin. Silloin rannalta kuului huuto: ”Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?” He joutuivat vastaamaan: ”Ei ole.” Hämmentyneillä ja neuvottomilla opetuslapsilla ei ollut syötävää. Silloin Jeesus sanoi: ”Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.” He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös.

Näin ylösnoussut Jeesus kohtaa ihmisen ja varustaa hänet todistajakseen. Hän huolehtii kutsumistaan, kuten hän teki Tiberiaanjärven rannalla: ”Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää.” Kala ja leipä toivat opetuslasten mieleen ruokkimisihmeen. Hetki palautti heidän muistiinsa myös ehtoollisen, jonka Kristus itse asetti.

Näin ylösnoussut Herra yhä ruokkii ja varustaa seurakuntaansa ja kutsumiaan työntekijöitä ja kaikkia seurakuntalaisia. Jeesus pitää huolta omistaan.
Kuuluminen, tarkoitus ja tehtävä, varustaminen. Tätä ylösnoussut Herramme meille tarjoaa joka päivä. Hänessä yön pimeys muuttuu kirkkaaksi aamuksi. Pääsiäisen keskuksessa on sanoma ristin ja ylösnousemuksen voitosta. Siitä saamme voimaa viedä ylösnousemussanomaa eteenpäin siinä tehtävässä ja paikassa, johon Kristus itse kutsuu.

Kristus nousi kuolleista! 

Saarna pitkäperjantai 10.4.2020


Joh. 19: 16-30

Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: ”Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’” Pilatus vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”
    Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: ”Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.” Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:
      - He jakavat keskenään vaatteeni ja heittävät puvustani arpaa.    Juuri näin sotilaat tekivät.
    Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.
    Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.

"Olitko siellä kun Herramme ristiinnaulittiin?”

Näin kysytään amerikkalaisessa hengellisessä laulussa. "Olitko siellä kun Herramme ristiinnaulittiin?” 

Meistä ei tietenkään kukaan ollut paikanpäällä fyysisesti, joten asiaa pitää ajatella syvällisemmin. Pitkäperjantaina jaamme ihmiskunnan pimeää historiaa, ja sitä millaista ristiinnaulitsemista tapahtuu tälläkin hetkellä: lapsi- ja aikuisorjuutta, seksikauppaa, kansanmurhia, asekauppaa, ilmastonmuutosta, koronaa jne. Ihmisten toimet tuottavat kärsimystä jatkuvasti. Emme ole moraalisesti ja hengellisesti parempia kuin monet niistä, jotka huusivat Jeesuksen ristiin äärellä ”Ristiinnaulitkoon!” tai niiden, jotka seisoivat hiljaa tekemättä mitään. Olin siellä, kun Herramme ristiinnaulittiin.

Kanssamme kärsivä Jumala. Dietrich Bonhoeffer julisti vankisellistään, että vain kärsivä Jumala voi pelastaa. Joku toinen on puhunut Jumalasta ymmärtävänä kanssakärsijänä. Tunteeton ja apaattinen Jumala ei voisi ketään parantaa eikä pelastaa, mutta Jumala joka on kanssamme, tunteva ja rakastava, joka kärsi ristillä ja joka kärsii jatkuvasti siellä, missä kärsimystä on. 

"Olitko siellä kun Herramme ristiinnaulittiin?” 

Kyllä olin. Rehellisesti ottaen, tähän on vaikea tunnustaa syyllisyyttä, eikä sitä oikein ymmärräkään. Kannamme kuitenkin omaa ja yhteistä ristiä kärsivässä maailmassa, isolta osin omasta syystämme, omasta suuresta syystämme. Onneksi voimme sanoa myös “kyllä” armoon, joka ristin Herrasta virtaa. Hän, joka tuntee kipumme ja katumuksemme, maailman ahneuden ja vääryyden, hän myös antaa anteeksi ja antaa voimaa muuttua ja voimaantua tekemään maailmastamme vähemmän kärsivää. 1. Pietarin kirjeessä luvataan: ”Itse, omassa ruumiissaan, hän »kantoi meidän syntimme» ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. »Hänen haavansa ovat teidät parantaneet.»

Kristittynä epidemian keskellä - hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 19.3.2020



Epidemioita on nähty ennenkin. 200-luvulla piispa Dionysios Aleksandrialainen kirjoitti ruton keskellä: ”Monet veljistämme osoittivat koettelemuksissa rajatonta rakkautta ja uskollisuutta, säästelemättä itseään ja ajatellen vain lähimmäisiään. Huolimatta vaarasta, he hoitivat sairaita, ottivat huomioon heidän tarpeensa ja palvelivat heitä Kristuksessa.”

Mitä alkukristityt opettavat?

Rakkaus antaa itsestään. Voimme vastustaa panikoitumista, edistää tervettä järkeä ja rauhallisuutta kaiken ahdistuksen keskellä. Koronaa voidaan vastustaa siihen tosissaan varautuen, mutta ilman liiallista pelkoa, hysteriaa ja väärää informaatiota.

Meillä on onnekas yhteiskunta, jossa terveydenhuollon ammattilaiset kantavat vastuuta vakavasti sairaiden hoitamisesta. He tarvitsevat meidän kaiken tuen. Siksi palvelemme heitä, sairastuneita ja yhteiskuntaamme parhaiten, kun seuraamme tarkasti ohjeita, joita saamme terveydenhoitoviranomaisilta, hallitukselta ja omilta yhteisöiltämme.

Meitä ei saa kiinnostaa pelkästään oma terveytemme, vaan koko yhteiskunnan, Euroopan ja maailman – kaikkien ihmisten. Moni selviää viruksesta, vahvat ja terveet, mutta heikoimmat ja vanhukset eivät välttämättä. Heitä varten näitä erikoisjärjestelyjä teemme. Uhrautumista tarvitaan. Tässä ajassa se tarkoittaa matkojen ja tilaisuuksien perumista, vapaaehtoisia tai pakollisia karanteeneja, omista mieliteoista ja menoista luopumista, uusien keinojen keksimistä. Ja tämän kaiken voi tehdä hyvillä mielin, koska se on rakkauden palvelua juuri nyt: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”

”Monet veljistämme osoittivat koettelemuksissa rajatonta rakkautta ja uskollisuutta, säästelemättä itseään ja ajatellen vain lähimmäisiään. Huolimatta vaarasta, he hoitivat sairaita, ottivat huomioon heidän tarpeensa ja palvelivat heitä Kristuksessa.”

Tätä alkukristittyjen asennetta tarvitaan. Keinot osin erilaiset, sydän sama.

Ajatellaan lähimmäisiämme, tehkäämme osaltamme mitä voimme, ottakaamme tosissamme punnittu tieto ja annetut ohjeet, rukoilkaamme hoitohenkilökunnan ja sairaiden puolesta sekä luottakaamme, että tästäkin selviämme Jumalan armon avulla: ”Kun pelko minut valtaa, minä turvaudun sinuun” (Psalmi 56:4).

29.12.2019

Jouluaatto 24.12.2019

Brittisotilaiden ja upseerien joukkueet kohtasivat ottelussa Thessalonikissa joulupäivänä 1915. Vastaavia otteluita pelattiin myös vihollisten kesken.

Luuk. 2:1-14
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. 
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. 
Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
- Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Eletään joulua vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota oli vasta alkanut, ja taistelut länsirintamalla saksalaisten ja liittolaisten välillä olivat rajut. Toivo siitä, että sota olisi nopeasti ohi, oli haihtunut. Armeijat tiesivät olevansa toistensa katkeria vihollisia vuosikausia. Rintamalinja jakaantui kahtia. Armeijat olivat kuitenkin vain huutoetäisyyden päässä toisistaan.    

”Stille Nacht! Heilge Nacht!”(lauletaan rauhallisesti) 

Yhtäkkiä yksi saksalaissotilas alkoi juoksuhaudastaan laulaa ”Jouluyö, juhlayötä” saksaksi ja muut liittyivät siihen. Samaan aikaan toisella puolella rintamaa olleet vastasivat siihen englanniksi: ”Silent Night! Holy Night!” (lauletaan rauhallisesti).

Sotilaat, jotka hetki sitten olivat yrittäneet tappaa toisiaan, lauloivat nyt yhdessä Kristuksen syntymän ihmeestä. Sodan melskeessäkin ymmärrettiin, että nyt on joulu, Vapahtajan syntymäjuhla: ”Jouluyö, juhlayö! Paimenil yksin työ. Enkel taivaasta ilmoitti heill': Suuri koittanut riemu on teill'! Kristus syntynyt on, Kristus syntynyt on!”

Jouluyö eteni ja laulu jatkui. Sotilaat nousivat juoksuhaudoistaan ja tapasivat ystävällisesti toisiaan ”ei-kenenkään-maalla.” He vaihtoivat keskenään pieniä lahjoja, jakoivat ruokaa, auttoivat vainajien kanssa, vaihtoivat kuulumisia ja eräät pelasivat yhdessä jalkapalloa. Vihollisesta tuli ihminen, veli, hän sai kasvot ja tarinan. 

Tämä kertomus on totta, oikeasti tapahtunut, ja siitä on elokuvakin tehty. On arvioitu, että 100 000 sotilasta laski tuolloin aseensa jouluksi, tuli vuorokauden mittainen täysi rauha.

Seuraavina vuosina komentajat vaativat taisteluiden jatkamista myös jouluna, mutta kerran tämä poikkeus saatiin. Se lähti liikkeelle yhden rivisotilaan eleestä, johon muut lähtivät mukaan. Vuoden 1914 jouluna tapahtui ihme, jolloin keskelle sodan julmuuksia koitti hetkeksi rauha ja hyvä tahto ihmisten välille: ”Jouluyö, juhlayö! Täytetty nyt on työ. Olkoon kunnia Jumalalle! Maassa rauha, myös ihmisille olkoon suosio suur, olkoon suosio suur!” 

Me emme tänä jouluna taistele juoksuhaudoissa, mutta omia haasteita käymme lävitse. Tulevaisuus voi pelottaa, voi olla taloudellisia murheita, sairautta, ihmissuhdevaikeuksia, huolta lapsista, lapsenlapsista, raskauden odotusajan jännitystä. Kuten Kristus saapui keskelle taistelurintamaa, hän saapuu jokaiseen kotiin ja elämäntilanteeseen yhtä lailla. Joulun onni ei riipu siitä, onko kaikki hyvin, vaan siitä, että ”lapsi on syntynyt meille.” Jeesus saapuu keskelle elämää, juuri sinun elämääsi, tässä ja nyt, sellaisena kuin se on.  

Kylmänä jouluyönä 1914 brittisotilas näki kylmyydessä näyn: koristellut joulukuuset kynttilöineen ilmestyivät saksalaisten juoksuhautojen ylle. Nuori mies kirjoitti päiväkirjaansa: ”muurin takaa kuului vahva baritoniääni, joka lauloi ”jouluyö, juhlayötä”, samaa laulua, jota saksalainen hoitotätini hyräili minulle lapsena. Tämä vakava mutta pehmeä lauluääni nousi kauniisti jäätävän sumun keskeltä. Se oli outoa… Tuntui kuin olisi ollut toisessa maailmassa… toisessa maailmassa, jonne oli joutunut keskeltä painajaista.”

Tänäkin jouluna meillä on lupa astua toiseen maailmaan, ihmeelliseen maailmaan. Edes hetkeksi. Katsoa maailman Vapahtajaan, joka tuo toivon. Joka ymmärtää millaista on olla ihminen, niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Pyydämme Jumalalta, että saisimme nähdä joulun ihmeen: ”Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassaan. Jolla on Poika, sillä on elämä” (1. Joh. 5:11-12). 

Pienestä seimen lapsesta lähti jouluilo, yksi sotilas muutti laulullaan hetkeksi sodankulun. Maailman hyvä lähtee aina yksilöistä. Me voimme vaikuttaa ja luoda hyvää ympärillemme. Voisimmeko mekin murtaa vihanmuureja omassa elämässämme? Astua ensiksi ei-kenenkään-maalle ja olla sovittelemassa erimielisten kanssa? Nähdä ihminen, veli tai sisar, hänessä joka meitä niin usein ärsyttää?   

Jeesuksesta ennustettiin profeetta Jesajan toimesta vuosituhansia sitten: ”Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.” 

Jeesus on Rauhanruhtinas. Hänessä voimme saada rauhan, ennen kaikkea sisäisen, josta se ulottuu myös toisiin ihmisiin. Roomalaiskirjeessä sanotaan: ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa” (5:1). 

Joku saattaa määritellä rauhan elämäksi ilman sotaa, mutta kristitylle rauha on elämää Jeesuksessa Kristuksessa. Emme ainoastaan lopeta vihanpitoamme, vaan nousemme juoksuhaudoistamme ja ojennamme kätemme vieraalle, hänellekin jolle kaunaa kannamme. Jeesuksessa koko maailma on yhtä perhettä.  

Joulun sanoma tiivistyy enkelten sanoihin, siihen mitä ylhäältä taivaasta saamme ja sen jakamiseen maailmassa: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 12.12.2019 - Paras joululahjamme


Eräässä perheessä elettiin vaikeaa aikaa, talous oli tiukalla. Vanhemmat olivat hyvin pettyneitä, etteivät voineet ostaa tyttärelleen yhtään lahjaa. Viikkoa ennen joulua he selittivät yhdeksänvuotiaalleen, ettei tänä jouluna jaeta perheessä lahjoja. Isä kuitenkin lohdutti tytärtään: ”Hei, voidaan kuitenkin tehdä piirrokset siitä, millaisia lahjoja haluaisimme toisillemme antaa!"


Vanhemmat ryhtyivät toimeen. Vaimo piirsi miehelleen mustan limusiinin ja punaisen veneen, mies vaimolleen timanttikorun, kellon ja talvitakin. Tyttärelleen he piirsivät retkeilyteltan ja uima-altaan.

Jouluaattona tytär paljasti oman lahjansa, kauniin piirroksen miehestä, naisesta ja lapsesta. He olivat kuvassa käsivarret toistensa ympärillä, onnellisina ja nauraen. Kuvaan oli lisätty yksi sana: ”ME”.

Vuosia myöhemmin perheen äiti kirjoitti, että se oli heidän jouluistaan kaikkein rikkain ja suloisin. 

Vaadittiin lahjoista vapaa joulu, erilainen joulu, jotta perhe ymmärsi, että suurin lahja toisillemme on oma itsemme, läsnäolomme.

Läsnäolo on myös Kristuksen suurin lahja. Eikä vain jouluna, vaan jokaisena päivänä – hän lahjoittaa meille itsensä. Jeesuksen toivelahja on kuin tuon yhdeksänvuotiaan tytön: ihmiskädet toistensa ympärillä, iloiten, nauraen ja hyväksyen. Ja heidän keskellään päivänsankari, Jeesus Kristus, Vapahtajamme.

Toivakan Joulu -lehti 2019 - "Jaettu ilo"


”Jaettu ilo, kaksinkertainen ilo.” Tämä sanonta pitänee paikkansa. Kun ilo on syvintä, se on lähes pakko jakaa. Jaettu ilo on paras.  

Vietimme häitämme puolisoni Jennin kanssa Toivakan kirkossa kynttilänpäivänä 3.2.2019. Vihkiminen tapahtui avoimessa tilaisuudessa, seurakunnan jumalanpalveluksessa. Iloitsemme, että kutsu kuultiin – kovasta lumimyräkästä huolimatta! – ja kirkko täyttyi tutuista ja vieraammistakin kasvoista, toivakkalaisista ja kauempaa tulleista. Yhteinen hääjuhla piirsi sanonnan pysyvästi mieliimme: jaettuna ilo kaksinkertaistuu!    

Kiitämme teitä, jotka olitte paikan päällä. Kiitos teille, jotka olitte monin tavoin hengessä mukana.  Kiitos tuestanne ja avustanne, rukouksista ja toivotuksista, lahjastanne Yhteisvastuukeräykselle ja Nepalin vammaistyölle. Tämä kaikki merkitsi meille ja perhepiirillemme paljon, kiitos! 

Joulukin on jaetun ilon juhla – tarkoittaahan evankeliumi juuri ilosanomaa. Vaikka Jeesus syntyi syrjäisessä Betlehemissä, hän ei jäänyt varjoihin, vaan astui kertomaan julkisesti Jumalan rakkaudesta sanoin ja teoin. Taivaallinen hyvä on tarkoitettu jaettavaksi. Se moninkertaistuu kuin ruokkimisihmeen pienen pojan eväät: viidestä leivästä ja kahdesta kalasta riitti lopulta tuhansille. Koko kristinusko perustuu siihen, että hyvää kuljetetaan pysähtymättä eteenpäin. Kuva rististä sen havainnollistaa: ristin pystypuu kertoo ylhäältä laskeutuvasta rakkaudesta, ristin poikkipuu puolestaan siitä, että meidän tulee kuljettaa tätä rakkautta sielusta sieluun. Vasta silloin, kun ristin molemmat ulottuvuudet toteutuvat, Jeesuksen työ tulee keskellämme täydelliseksi. Kunnia Jumalalle ja ihmisille rauha: ”Enkelit ensin paimenille lauloi, sielusta sieluhun kaiku soi: Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi” (Virsi 30:3).  

"Jaettu ilo kaksinkertainen, jaettu suru vain puolet”. Usealla on aihetta jouluiloon, perheet ovat koolla ja ystäviä tavataan – tämä on oikein. Kuitenkin samalla moni kärsii. Niinpä on tärkeää, että huomioimme myös he, jotka elävät vaikeaa aikaa. Tässäkin toimii vastavuoroisuus, autamme toisia sillä, mitä olemme itse saaneet ja oppineet: ”Lohdutuksen Jumala rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia” (2. Kor. 1:3-4). 

Jouluna on Jeesuksen syntymäpäivä. Mitä hänelle lahjaksi? Yksi lahjavinkki löytyy Heprealaiskirjeestä: ”Älkää myöskään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen” (13:16). Tehdään hyvää, annetaan omasta. Sitä meiltä odotetaan, kukin omien voimien mukaan. 

Jos ilo on jaettavissa, niin myös rauha. Levollisuus tuntuu yhdessä vahvemmin. Läsnäolo on lahjoista parhaimpia. Kuinka pysähdyn Jumalani ja lähimmäiseni eteen? Pyhän lähellä syntyy iloa ja rauhaa. Se luo sydänten joulun: ”Jumala on läsnä, häntä rukoilkaamme, pyhyydessä palvokaamme. Hän on keskellämme, sydän vaientukoon, kaikki meissä kumartukoon. Ihminen, Kristuksen katseen alle vaivu, pyhän eteen taivu” (Virsi 194:1).   

Jos joulukiireet painavat, on lohdullista muistaa, ettei kaikkea tarvitse tehdä yksin. Elämän suurimmat lahjat eivät valmistu ihmiskäsin, vaan ne annetaan. Usko on lahja. Joulu on lahja. Jaettu ilo on lahja. Saamme iloita Pyhän Hengen osallisuudesta, joka kestää yli riittämättömyyden ja pettymyksien, tuo valon pimeimpäänkin soppeen: ”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo” (Room. 15:13).         

Talvisodan alkamisen muistohetki 29.11.2019


Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939 klo 6.50 aamulla, huomenna siitä tulee kuluneeksi tasan 80 vuotta. Neuvostoliitto käynnisti hyökkäyksen Suomeen koko itärajan pituudelta. Armeija aloitti tykkitulen Karjalan Kannaksella. Salmi ja Suojärvi Laatokan Karjalassa olivat puna-armeijan ensimmäisiä hyökkäyskohteita. Ilmavoimat pommittivat päivän aikana useita Suomen kaupunkeja. Talvisodan aikana etenkin tuossa lähellä oleva Mikkeli, päämajakaupunki, joutui ankaran pommituksen kohteeksi. Vielä maaliskuussa 1940 Mikkeliin iskeytyi kolmas suuri pommitus: Lyseo sortui, lääninsairaala tuhoutui miltei kokonaan jättäen potilaita kohtalokkaasti kuolemanloukkuun, yli kolmekymmentä henkeä sai surmansa, useita kymmeniä haavoittui.


Näiltä jalanjäljiltä lähtivät myös toivakkalaiset miehet sotaan. Talvisodassa toivakkalaiset taistelivat Taipaleenjoella. Toivakasta kaatui talvisodassa 38 miestä. Uhri vapaudesta oli ankara pienelle kylälle.  

Voidaan sanoa, että tal­vi­so­ta on muokannut eniten itsenäisen Suo­men his­to­ri­aa. Talvisota, jatkosota, kansamme itsenäisyys ja vapaus muodostavat ihmeellisen selviytymistarinan. Sitä kannattaa kiitollisuudella ja vakavuudella muistella. Tänäänkin.  

Talvisota yhdisti Suomen kansan. Muistot katkerasta kahtiajaosta, punaisista ja valkoisista, sisällissodan haamuista ja sisäisistä ongelmista vaikenivat, kun kansa taisteli yhtenä rintamana ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan. Syntyi talvisodan henki. Puolustus kesti. Suomi kesti.

Monia pelkoja on siitä, että kansamme on jakautumassa uudelleen ja ehkä on jo jakautunut. Uutta sotaa emme missään nimessä toivo kansaamme yhdistämään. Meidän on otettava oppia historiasta. Vain yhteistyössä menestyy maamme ja kotipaikkamme, Toivakka. Samaan hiileen puhaltaen.

Selviytymistarina. Sellainen on koko kristinuskon kertomus. Jeesus kohtasi puolestamme pimeyden ja kuoleman kauhut. Hän nousi voittaja kuolleista kolmantena päivänä. Tuota kertomusta on kerrottu läpi vuosituhansien. Edelleen se rohkaisee meitä, niin kuin se rohkaisi talvisodan aikana suomalaisia, että Jumalan armon avulla voimme kääntää vaikeudetkin voitoksi. Ja että ne jotka ovat kärsineet ja menettäneet henkensä, saavaan oikeuden tuonpuoleisuudessa. Talvisodan uhreja ei ole unohdettu, eikä kotirintaman tuskaa. Jumala pyyhkii kaikki kyyneleet ja tuo lohdutuksen. Hän sanoo viimeisen sanan. Jobin kirjan sanoin: ” Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.”

Kyösti Kallio rukoili julkisessa puheessaan Suomen puolesta. Voimme nyt hiljentyä tuohon rukoukseen ja ymmärtää, että monet siinä pyydetyt asiat ovat ajankohtaisia edelleen, vaikka emme sodassa olekaan. Hyvää rukouksessa on, ettei siinä rukoilla vihollisille tuhoa, eikä vedota siihen, että Suomi olisi jotenkin muita parempi, ansioituneempi maa. Oikea nöyryys on suomalaisten arvo. Itsenäisyys ja vapaus on lahjaa.  

Rukoilkaamme talvisodan rukous:

”Taivaallinen Isämme, katso armossasi kansamme puoleen. Sinä olet luonut sen ja rakastat sitä. Sinä näet, että se on mitä suurimmassa vaarassa. Siksi rukoilemme Sinua: Herra, auta meitä hädässämme äläkä anna meidän hukkua. Lahjoita kääntymys synnin ja laittomuuden teiltä, jotka johtavat kansamme tuhoon. Herra, armahda meitä.

Herra Jeesus Kristus, ilman sinua olemme voimattomia hävittäviä voimia vastaan, jotka tulvivat kansamme yli ja myrkyttävät sen. Siksi me kerskaamme Sinun voitostasi pahuuden henkivaltoja vastaan, joiden vaikutukset ovat joka päivä sanoin ja kuvin julkisuudessa nähtävissä. Herra, sinä olet Golgatan ristillä voittanut pimeyden vallat. Niiden täytyy väistyä myös tänään, koska ylistämme Sinun nimeäsi niiden ylitse. Tähän me uskomme, sillä Sinä voit myös meidän aikanamme varjella ihmiset saatanalliselta eksytykseltä. Herra, armahda meitä.

Auta meitä Pyhän Henkesi kautta ryhtymään omassa elämässämme taisteluun syntiä vastaan ja olemaan kestäviä loppuun asti. Tee meidät kansamme keskellä merkiksi Sinun vapahtavasta armostasi. Täytä meidät niin Sinun rakkaudellasi, että me tulemme kuuliaisiksi Sinun käskyillesi. Rakkautesi olkoon meissä se voima, joka voittaa pimeyden vallat kansassamme.

Herra Jeesus Kristus, kaiken voimme Sinun kauttasi, siihen me uskomme. Armahda meitä. Amen.”

Rukoilkaamme vielä Isä meidän niin kuin varmasti niin tehtiin 80 vuotta sitten: 

27.12.2019

Jouluaamu 25.12.2019 - "Kristus syntyy sydämeesi"



Luuk. 2:1–20
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: - Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.
Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: »Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.» He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.
Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Muistamme jouluevankeliumin pääpiirteissään ulkoa. Nuori Neitsyt Maria tulee raskaaksi Pyhästä Hengestä. Hän ja kihlattunsa Joosef matkustavat Betlehemiin toteuttamaan keisarin veromääräystä. Siellä Maria synnyttää tallissa, koska majatalossa ei ole tilaa. Taivaalliset valot tulvivat maan ylitse, enkelit ilmoittavat ilosanoman. Paimenet jättävät laumansa nähdäkseen vastasyntyneen lapsen. Kaikki ylistävät Jumalaa.

Harvemmin tulee mietittyä sitä, mitä tämän jälkeen seurasi. Enkelit lopettivat laulamisen ja palasivat taivaaseen, paimenet töihinsä, Maria ja Joosef keräsivät kimpsunsa ja kampsunsa, ottivat pienokaisensa ja matkustivat kotiin Nasaretiin (Matteuksella Egyptin kautta). Jouluasetelma purkautuu ja arki koittaa: seimi on jälleen tyhjä, yötaivas pimeä ja hiljainen, paimenet tarkkaavat yöllä laumaansa.

Betlehemissä tapahtui ikään kuin se sama, mitä pian meilläkin: perheet palaavat sukuloimasta, jouluruuat on syöty, koristeet ja kuuset otetaan pois. Lapset menevät kouluun ja vanhemmat töihin. Paimenten tavoin palaamme elämämme pelloille, jokapäiväisen elämän rutiiniin. Kohta jatkamme siitä mihin jäimme ennen joulua. Juhla on hyvä, mutta niin turvallinen arkikin.

Jouluevankeliumi jää ontoksi kiiltokuvaksi – johon palataan kerran vuodessa – jos se ei sivua arkeamme. Mitä kestävää siitä saisi mukaansa vaikkapa tulevan vuoden päiviin?

Joulun suurin ihme ei olekaan liikkuvissa taivaan tähdissä tai enkeljoukon ilmestymisessä, vaan siinä, että Jeesus syntyy sydämiimme. Uskossa sinä kannat joulun ihmettä.

Mystikko Angelus Silesius (ei Mestari Eckhart) on todennut, että vaikka Jeesus syntyisi tuhat kertaa Betlehemissä, sillä ei olisi mitään merkitystä, ellei hän synny sydämissämme.

Samasta puhui Roy. L. Smith: “Se, jolla ei ole joulua sydämessään, ei löydä sitä myöskään paketeista kuusen alta." Sydämestä joulu löytyy myös Vexi Salmen laulussa: ”Näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus lapsi syntyy uudelleen.”

Ei Jumala itseään varten syntynyt ihmiseksi. Hän tuli Pojassaan ihmiseksi meidän ja meidän pelastuksemme tähden.

Ihmisen sydän on kuin vuotava astia. Vaikka se olisi jonain hetkenä täynnä hurskaita aikomuksia ja suuria hengellisiä kokemuksia, niin arkiset askareet ja maailman hälinä saavat ne nopeasti haalistumaan ja vuotamaan mielestämme. Tulee hetkiä, jolloin Jumala on kaukana, niin kaukana, että onko joulun ihmettä koskaan tapahtunutkaan: ”seimi on tyhjä, yötaivas pimeä ja hiljainen, ei näy eikä kuulu enkelten ylistystä.”

Kautta maailman tunnetaankin sanonta: "Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla." Emme tee sitä hyvää, mitä tahdomme, vaan sitä pahaa, mitä emme tahdo. Synnittömiä pyhimyksiä ei meistä koskaan tule. Siksi Jeesuksen on synnyttävä sydämeemme yhä uudelleen. Hän, ainoastaan hän, voi henkensä ja sanansa kautta synnyttää meissä uskon. Hän voi muuttaa ja auttaa meitä.

Luulenpa, että Kristusta kiinnostaa jouluevankeliumin ulkoluentaa enemmän se, että hän saa luvan syntyä sydämiimme yhä uudelleen. Hän tarjoaa uutta alkua vuotaville astioille ja kompasteleville armonkerjäläisille. Tämä lupaus kantaa meitä arjessa. Se kantaa meitä myös Herran vuonna 2020. Rakas virsi kertoo tämän tärkeän ja lohduttavan sanoman näin: ”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa! Varjot väistyy ja vajavuus, Jeesus voimansa antaa. Kiitos Herran, hän auttaa tiellä, meidän kanssamme nyt ja aina on” (VK 547:1).

Efesolaiskirjeessä luvataan: ”Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte” (3:17).

Uskon kautta joulunlapsi, ristinmies ja ylösnoussut Herra asuu meissä.  

Älä etsi Jeesuksen syntymäseimeä enää Betlehemistä. Etsi se sydämestäsi.

[Lopun kappaleissa suoraa lainausta Kaija ja Reijo Telarannan sivustolta ]

19.8.2019

"Sopivan vierailun aika" - hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 22.8.2019 (11. sunnuntai helluntaista)



Sopivan vierailun aika

”Ihmisen elämässä on aikoja, joina Jumala erityisesti vetää häntä puoleensa. Sellaista aikaa sanotaan etsikkoajaksi.”

Näin selittää etsikkoaikaa kristinoppi vuodelta 1948. Nykyinen evankeliumikirja kertoo puolestaan: ”Jumalan oman kansan historia osoittaa, että elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt erityisesti joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen. Omiin kykyihin, ihmisviisauteen ja omaan erikoisasemaan luottaminen estävät usein näissä tilanteissa kuulemasta Jumalan ääntä ja noudattamasta hänen kutsuaan. Etsikkoaikaan pätee sana: ”Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne” (Hepr. 3:15). 

”Suomi hukkasi etsikkoajan!” Tällaiset otsikot ovat tulleet tutuksi urheilun kautta. On harmiteltu vaikkapa sitä, että Suomen jääkiekkojoukkueella oli rutkasti ylivoimaa, mutta joukkue hukkasi sen. 

Ehkä nykyinen sanankäyttö on johtanut siihen, että etsikkoaika nähdään enemmän vaatimuksena kuin lahjana. Jumalan kutsua suuremmaksi on kasvanut ihmisen tekemä ratkaisu. Unohtuu, että kaikki on Jumalan työtä, myös se, että ihminen uskoo.  

Raamatun alkukieliä tutkimalla voidaan kuitenkin tehdä tärkeitä huomioita. Kreikan kielessä ei esimerkiksi ole varsinaista sanaa etsikkoaika, vaan se selitetään sopivalla ajalla (kairos) ja vierailulla (episkope). Näin etsikkoaika voidaan ymmärtää sopivan vierailun ajaksi. 

Mutta kuka vierailee ja kenen luona?   

Kristus on hän, joka vierailee, rientää kansansa avuksi. Jeesuksen persoonassa Jumala on tullut erityisellä tavalla luoksemme. Tänäkin päivänä Kristus lähestyy meitä Sanassa, rukouksessa, seurakunnassa ja sakramenttien välityksellä. Hän on jo siellä, minne olemme vasta matkalla. 

Tuhlaajapoikavertaus osoittaa, miten Jumala kohtaa meitä. Vaikka olisimme olleet eksyneinä ja pahoilla teillämme, Jumala kiiruhtaa vastaan. Meidän osaksemme jää katsoa totuutta silmiin, nöyrtyä ja suostua ottamaan vastaan Jumalan rakkaus. Hänen luokseen on hyvä tulla, kaikki on anteeksiannettua.

On sopivan vierailun aika. Omiin kykyihin ja ihmisviisauteen ei kannata luottaa, vaan yksin siihen, että Jumala on suuri, ihminen pieni. Annetaan Jumalan tehdä pelastustyönsä. Jeesus haluaa jäädä pysyväksi vieraaksemme nyt ja maailman loppuun saakka, ja senkin yli aina iankaikkisuuteen. 

Panu Partanen
kirkkoherra
Toivakan seurakunta 

Ideat ja lainaukset kirjoitukseen Jonne Pirkolalta 

23.6.2019

"Yksin Raamattu riittää vai riittääkö sittenkään?" -kirjoitus Pride-viikon alkaessa



Evankelis-luterilainen kirkko on ilmaissut virallisen tukensa Helsinki Pride –tapahtumalle. Tämä on saanut laajalti kiitosta, mutta herättänyt myös vastustusta.


Yksi arvostelijoista on kansanedustaja Päivi Räsänen, joka kyseli Twitter-julkaisussaan: ”Miten kirkon oppiperusta, Raamattu, sopii yhteen sen kanssa, että häpeä ja synti nostetaan ylpeyden aiheeksi?” Lisäksi Räsänen kirjoitti arkkipiispa Tapio Luomalle avoimen kirjeen, jossa hän toi esille raamatullisena näkemyksenään, että homoseksuaaliset suhteet ovat häpeällisiä ja synnillisiä, kaikin tavoin Jumalan tahdon vastaisia. Hänestä homoseksuaalien syrjintää on pikemminkin se, jos heille ei kirkkaasti kerrota totuutta siitä, että heidän elämäntapansa on väärin.

Raamattukäsitys jakaa kristittyjä monissa kysymyksissä, niin tässäkin. Tuon esille ”räsäsläisen” raamatuntulkinnan ongelman sekä esitän oman näkemykseni siitä, miten tunnustava kristitty voi sydämestään tukea seksuaalivähemmistöjä ja kohdella heitä täysin tasavertaisina lähimmäisinä, sallien heille samat oikeudet kuin itselleenkin.
--

YKSIN RAAMATTU RIITTÄÄ VAI RIITTÄÄKÖ SITTENKÄÄN?  

Jos noudattaisin Raamattua kirjaimellisesti, joutuisin kivittämään monia seurakuntalaisiani ja päivän päätteeksi vielä itsenikin! 

Raamatusta löytyy nimittäin sen verran ankaria määräyksiä, että niistä riittää jokaiselle. Kivittämisen syyksi on riittänyt muun muassa uppiniskaisuus vanhempiaan kohtaan (5. Moos. 21:18-21), jumalanpilkka (3. Moos. 24:10-16) ja sapatin rikkominen (4. Moos. 15:32-36).  

Kuka nykyisin vaatisi lapselleen äärimmäistä rangaistusta tottelemattomuudesta? Tai menisi sunnuntaisin ruokakaupan eteen uhkailemaan pyhäpäivän rikkojia? Nämä kohdat ohitetaan varsin kevyesti, mutta ”räsäsläinen” tulkintalinja valitsee mielellään tekstejä, joissa viitataan homoseksuaaliseen aktiin ja tuodaan se muuttumattomana Jumalan sanana: ”Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava” (3. Moos. 20:13).

Sanomattakin selvää, että tällainen raamatunkäyttö muistuttaa vanhan vihtahousun menetelmää, luetaan kuin piru Raamattua. Vaikka homojen tappamista ei tietenkään suoranaisesti vaadita, se tehdään selväksi, ettei tällaista elämäntapaa hyväksytä ja siitä on tehtävä parannus. Ihminen ei saa olla mitä on, koska ”homostelu” on syntiä. Voi vain arvailla, montako ihmiselämää tällainen ajattelu on vuosien aikana tuhonnut, suoraan tai epäsuorasti. Sietämätöntä on sellainen elämä, jossa joutuu kieltämään oman ihmisyytensä ja sen perustarpeet, sen kuka tosiasiassa on. Kaukana lähimmäisenrakkaudesta ollaan, jos toiselta tällaista vaaditaan.               

Raamatun kirjaimellinen noudattaminen on mahdotonta. Se on järjetöntä, eikä sitä ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Luultavammin Mooseksen lain ankarat määräykset toimivat enimmäkseen pelotteena, eikä niitä useinkaan edes sovellettu kirjaimellisesti. Hammurabin laki ”silmä silmästä, hammas hampaasta” tarkoittikin alusta alkaen sitä, että aiheuttamastaan vahingosta joutui vastavuoroiseen vastuuseen, joka korvattiin taloudellisesti. Silmiä ei uudelleen puhkottu tai hampaita vedetty irti, vaan kullekin teoille määrättiin tietty hinta, aineellinen vastike. Oppineet osasivat jo tuolloin käyttää maalaisjärkeä, kun he miettivät oikeutta ja kohtuutta ankarien säädöksien tulkinnassa. 

Vaikka Uusi testamentti on Vanhaa testamenttia myöhäisempi, ja kuvauksissaan nykylukijalle inhimillisempi, sekin on aikansa lapsi. Useimmat meistä osaamme jo naurahtaa sen vaatimuksille ”miesten lyhyistä hiuksista”, ”naisen vaikenemisesta seurakunnassa” tai ”naisen pään peittämisestä rukoillessa.” Enää vähemmistö pitää näitä velvoittavina määräyksinä. Uuttakaan testamenttia ei voi, eikä kannata yrittää noudattaa kirjaimellisesti, se vie absurdiuteen. Kirkko on esimerkiksi jo ajat sitten luopunut Mooseksen laista ja näistä Jeesuksen sanoista: ”Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut” (Matt. 5:18). Käytännössä siis – joka rehellisesti sen myöntää – voimme todeta, ettemme millään noudata kaikkea Jeesuksen opetusta.      

Raamatun sanomaa on aina tulkittu ja sovellettu. Sitä tekee edelleen jokainen kristitty ja kristillinen yhteisö. Raamattua luetaan aina valikoiden. Mikäli joku toista väittää, hän valehtelee.  

Raamattu on syntynyt aikana, jolloin ihmisoikeuksia ei käytännössä ollut. Kauniita korulauseita ja filosofioita saatettiin kyllä viljellä – Pyhiä kirjoja myöten – mutta käytännön toteutus oli puutteellista. Antiikki oli monelle ihmisryhmälle ja yksilölle julmaa, epäinhimillistä aikaa. Valitettavasti se on sitä yhä. Rakkaudesta ja armosta puhetta riittää, mutta läheskään kaikki eivät saa sitä kokea. Pahinta on se, jos esiintyy armon ja rakkauden yhteisönä, mutta ei lunasta sitä teoissaan. Epäilemättä moni kokee tätä ristiriitaa kirkon ja muidenkin kristittyjen yhteisöjen suunnalta.  

Koska Raamattu on aikasidonnainen, sitä pitää lukea kriittisesti. Asiat, jotka ymmärrämme nyt paremmin ja perustellummin, saavat valaista mieltämme ja sydäntämme. Tosiasioilta ja tutkitulta tiedolta ei ummisteta silmiä ja korvia, ei silloinkaan, vaikka oma raamatuntulkinnan perinne väittäisi ennakkoasenteena muuta. Todellinen kristinusko on sellaista, jossa uskalletaan muuttua, etenkin jos se on lähimmäisen parhaaksi. 

Homoseksuaalisuus ja sen ”harjoittaminen” ei ole synti. Raamatunaikana sitä ei ymmärretty kuin nyt, eikä se silloin muistuttanut etäisestikään vapaiden ja tasaveroisten ihmisten kumppanuutta. Onneksi nykyisin on toisin. Useat kirkonkin piirissä ajattelevat, että jokaisella on oikeus elää ja rakastaa sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Mutta se mikä on korjattu lainsäädännössä, hakee vielä täysimittaista muutostaan asenneilmapiirissä. Tasa-arvotyö on kesken monella osa-alueella ja seksuaalivähemmistöt ovat yksi heistä. 

Käskeminen, määräily ja uhkailu on jo ajat sitten todettu huonoksi tavaksi johtaa ihmisiä. Hyvällä saa paljon kestävämpiä tuloksia. On aika laajentaa tätä kaikkeen yhteiskuntaan ja etenkin kristillisten yhteisöjen piiriin. Hyväksytään ihmiset, luotetaan heihin ja annetaan vastuuta. Tässä muodossa kristinusko voi selviytyä länsimaissakin, jossa saa kyseenalaistaa ja kriittistä ajattelua pidetään suotavana. 

Kirkkojärjestyksessä todetaan: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan” (KJ 1:1). 

Miten tämä vaatimus suhtautuu käsillä olevaan asiaan? Riittääkö yksin Raamattu? 

Vastaisin näin: 1) Todetaan reilusti, että tietyt asiat ovat Raamatussa vanhentuneita ja ne voi ohittaa, jolloin linjausten on tultava kantavista pääperiaatteista, 2) Tutkitaan Raamattua sen omassa kontekstissa ja pyritään ymmärtämään mm. homoseksuaalisuutta sen ajan kulttuurissa, sitä miksi se oli tabu ja mitkä ovat erot nykyiseen käsitykseemme, 3) Ammennetaan kaikki tieto ja viisaus eri tieteenaloilta, eikä anneta totuttujen uskontraditioiden sanella valmiita vastauksia. Uskalletaan uudistua, kipuilunkin kautta. Rakkauden on ohjattava asenteitamme ja tulkintaamme Raamatusta. Kirjain kuolettaa, Henki tekee eläväksi.     

Yksin Raamattu ei riitä: on epäkristillistä olla ottamatta huomioon sitä, mitä Jumalan antamin lahjoin voidaan muutenkin selvittää ja ymmärtää. Toisaalta Raamattu riittää: se kertoo Jumalasta, jolla on hyvä tahto kaikkia ihmisiä kohtaan ja joka odottaa sitä, että kohtelemme toisiamme kunnioittavalla rakkaudella, ja että kohtelemme erityisellä herkkyydellä heitä, jotka ovat heikommassa asemassa ja poikkeavat valtavirrasta. Tämä opetus ei vanhennu, vaan kestää ajasta aikaan. Jumala = rakkaus.   

Hyvää Pride-viikkoa toivotellen, 

Panu Partanen
kirkkoherra
Toivakan seurakunta 

”Rakkaus ohjatkoon elämäänne, onhan Kristuskin rakastanut meitä” (Ef. 5:2).

”Meidän kykymme on saatu Jumalalta, ja hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi” (2. Kor. 3:5-6).

”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne” (Joh. 13:34-35).

12.4.2019

Kirjoitus Pappismatrikkeliin 2018: Kirkkoherra komppaa - johtaminen pienessä seurakunnassa




Panu Partanen, kirkkoherra, Toivakka

Muistan elävästi ensimmäisen työkokoukseni Toivakassa. Kyselin eri työtehtävistä ja siitä, miten vastuut oli jaettu työntekijöiden kesken. Useasti sain kuulla: ”Siitä on vastannut meillä kirkkoherra!” 

Pienen seurakunnan kirkkoherran tehtävänkuva on laaja. Vastuuta on isoista kokonaisuuksista aina käytännön askareisiin. Koska työntekijöitä on vähän, ja useat heistä Toivakassa osa-aikaisia, tekemistä riittää jokaiselle.

Johtamisen kurssilla kirkkoherraa verrattiin rumpaliin, joka pitää kompillaan bändin kasassa. Kirkkoherra lyö rytmiä hallintoon, työntekijöihin ja seurakuntalaisiin. Jos johtamisen tempo ja tahti on heikkoa, sitä on hankala seurata. Rumpali on bändinsä ankkuri, samoin kirkkoherralla on roolinsa johtaessaan seurakuntaa, yhteisöä, joka voidaan mieltää suureksi yhtyeeksi. Sooloilua tärkeämpää on se, mitä saadaan aikaan yhdessä.

Yksipappisen seurakunnan kirkkoherralla rytmitettävää riittää. Vastuuta on paljon hallinnossa, mutta samalla on varattava aikaa jumalanpalveluselämään ja toimituksiin. Kollegoja ei ole tukena, eikä sijaisten saaminen ole itsestäänselvyys. Johtamisen vaatimukset kasvavat ja resurssit kiristyvät. Monimutkaisessa maailmassa kukaan ei hallitse kaikkea.

Nämä haasteet ovat osaltaan johtaneet siihen, ettei pienten seurakuntien kirkkoherroiksi ole tunkua. Toisaalta pienessä seurakunnassa on paljon sellaista, joka tekee työstä mielekästä.

Pienessä yhteisössä kanssakäyminen on mutkatonta, tunnemme toisemme. Seurakuntalaiset ottavat työntekijät omakseen ja osoittavat kiintymystään – villasukkavarastoni taitaa olla paikkakunnan suurin! Luottamushenkilöt antavat aikaansa ja osaamistaan – talkoilla syntyvät niin hautausmaan aidat kuin strategiat. Työntekijäporukkamme on hyvähenkinen – syömme joka työkokouksessa emännän valmistaman lounaan. Järjestöjen kanssa hoituvat kirkkokahvit sekä naisten- ja miestenillat.

Tällä hetkellä oman työni fokuksessa ovat: yhteistyö muiden seurakuntien kanssa, työntekijöiden tehtävänkuvien kehittäminen ja strategian selkiyttäminen.

Jyväskylän rovastikunnassa keskitetään taloushallintoa. Toivakan kohdalla se tarkoittaa yhteistä talouspäällikköä Muuramen kanssa. Keskusrekisteri aloittaa Lapuan hiippakunnassa 2020.

Seurakuntien työntekijöiden tehtävänkuvat ovat muuttumassa vastaamaan todellisia tarpeita ja vaatimuksia. Toivakassa tähän on panostettu. Lähiaikoina kahden osa-aikaisen työntekijän tuntimäärää nostetaan seurakunnan viestinnän vahvistamiseksi.

Strategiat jäävät helposti etäisiksi työntekijöille, saati seurakuntalaisille. Siksi strategiaa, Toivakan seurakunnan polkua, tulee jatkuvasti teroittaa. Kirjo III –kurssilla keskityn tähän teemaan.

Iloitsen, että saan osallistua monipuolisesti seurakuntaelämään, ihmisten arkeen ja juhlaan. Lähes viikoittainen yhteys työ- ja kotiseurakunnan jumalanpalveluselämään on ollut voimaannuttavaa, joskin ajoittain työlästä. Some ja bloggaus ovat antaneet mahdollisuuden jakaa ajatuksiani laajemmalti. Tämän lisäksi koulutukset ja vertaistapaamiset ovat toimineet oivana henkireikänä – kukaan ei pärjää yksin. 

3.4.2019

Sielunmannaa - hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 4.4.2019


Raamatussa sanotaan, että kaikki lähtee Jumalasta, kulkee hänen kauttaan ja palautuu häneen (Room. 11:36).

Paastonaika on kirkkovuodessa erityistä aikaa. Silloin meitä kutsutaan keskittymään Häneen, josta kaikki lähtee ja johon kaikki liittyy: "Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki."

Ihminen on luotu Jumalan yhteyteen. Tämä yhteys lahjoittaa meille "soul-foodia", sielunruokaa. Se on mannaa, jota ei voi korvata tavallisella ruualla. Perinteisessä paastossakin, jossa luovutaan tietystä ravinnosta, on kyse lopulta tästä: elämän arvojärjestyksen palauttamisesta. - Mikä on tärkeintä? 5. Mooseksen kirjassa kerrotaan: "Tehdäkseen teidät nöyriksi hän piti teitä nälässä ja ruokki teitä sitten mannalla, jota ette olleet ennen maistaneet, eivät myöskään teidän isänne. Hän halusi osoittaa teille, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta mitä Herra sanoo" (8:2-3).

"Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta mitä Herra sanoo." - Sitä mikä ruoka keholle, sitä Jumalan sana sielulle!

Kristuksen kärsimyksessä ja ylösnousemuksessa tiivistyy myös oma kertomuksemme. Pimeimmälläkin hetkellä - kun kaikki näyttää menetetyltä - on toivoa, koska Jumalan lupaukset ruokkivat sitä, pitävät sen elossa. Pääsiäisen sanoma on Hyvän voitto. Lupaukset kantavat meitä tämän ajan taisteluissa ja johdattavat iäiseen rauhaan. Maistiaisia Herran hyvyydestä annetaan jo nyt, mutta parhaat palat ovat vielä edessä: "Katsokaa, nähkää omin silmin! Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä! Onnellinen se, joka turvaa häneen" (Ps. 34:9).

Toivo- ja sielurikasta paastonaikaa toivottaen,

Panu Partanen, kirkkoherra

4.3.2019

DEUS ABSCONDITUS - Salattu Jumala

Jumala on poissa. Tämän kokemuksen voi jakaa lähes jokainen: yhtä lailla he jotka uskovat, he jotka eivät sekä kaikki siltä väliltä.

Jumalan poissaolosta puhutaan kuitenkin liian vähän – vaikka onhan se kokemuksemme normaalitila. Emme kohtaa häntä inhimillisin kyvyin. Hän ei ole läsnä tässä maailmassa kuin useimmat arkiset asiamme ovat.

Vaikka lähestymme Jumalaa rukouksin ja sanaa tutkien, ja uskomme hänen vaikutukseensa, hän silti pakenee ymmärrystämme. Tuntematon, tavoittamaton, salainen: “Totisesti, sinä olet salattu Jumala” (Jesaja 45:15). Deus Absconditus.

Profeetan sanat ovat totta useimmille meistä, minullekin pappina ja kristittynä täyttä arkea. Ehkä siksi saarnat Jumalan jatkuvasta läsnäolosta – inhimillisesti katsottuna – tuntuvat latteilta. Puhuttelevampaa on poissaolon teema, koska se sivuaa enemmän omaa kokemustani.

Tämä on vapauttavaa myöntää ja sallia se: mystiset kokemukset jumalallisesta ovat minulle harvinaisia. Silti voin aistia ihmistä suuremman luomakunnassa, rakkaudessa ja kristinuskon sanomassa ja sen toteuttamisessa. Something is out there.

Hiljaisuudessa ja pimeydessä muistan, että kuljen eteenpäin uskon varassa, en näkemisen tai kokemisen. Hän, joka on salattu, kulkee vierellä. Se on armoa, koet sen tai et: ”Juuri siitä, että sinä kuljet kanssamme, näkyy sinun armosi minua ja kansaasi kohtaan” (2. Moos. 33:16).

24.12.2018

Jouluaatto 24.12.2018



Luuk. 2:1-14
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
    Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
    Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä." Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
      - Jumalan on kunnia korkeuksissa,
      maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun vietämme syntymäpäiväjuhlia – niin totta kai! – itse päivänsankari on keskipisteessä. Häntä muistetaan lahjoin, pidetään onnittelupuheita ja juhlistetaan kaikin tavoin.

Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla. Ohjelmassa Jeesuksen synttärit siis. Miten huomioimme päivänsankarin? Onko hän juhliemme keskipisteessä?    

Usein saarnastuoleistakin ollaan oltu huolissaan, unohtuuko Jeesus omista juhlistaan. Tämän huoli sanoitettiin jo yli 80 vuotta sitten joululaulussa näin: ”Me käymme joulun viettohon taas kuusin, kynttilöin. Puun vihreen oksat kiedomme me hopein, kultavöin, vaan muistammeko lapsen sen, mi taivaisen tuo kirkkauden?  Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin, laps' sivuun vain jos jää...”

Jääkö Jeesus sivurooliin? Jääkö hänen lahjat jakamatta? 

Jeesus Nasaretilainen oli vaatimaton ja nöyrä. Hän parkaisi maailmaan tallin pahnoilla, eleli köyhänä ja kodittomana. Hän vaihtoi tarjotun kuninkaan valtaistuimen Golgatan ristiin. Jeesus ei kohdistanut huomiota ensisijaisesti itseensä vaan sanomaan Jumalan valtakunnasta: ”Minun on vietävä Jumalan valtakunnan ilosanoma myös muihin kaupunkeihin, sitä vartenhan minut on lähetetty” (Luuk 4:43). 

Jeesuksen sanomassa korostui usko ja rakkaus sekä oikeudenmukaisuus ja armollisuus. Hän ei vaatinut henkilöpalvontaa vaan sitä, että häntä ja hänen esimerkkiään seurattaisiin. Jumalan valtakuntaan kuljetaan rakastamalla, anteeksi antamalla ja olemalla tuomitsematta muita. Jumala on rakkaus, ja sen vastakohtana viha ja pelko. 

Jeesus ei tule koskaan pakottamaan itseään joulun keskipisteeksi, eikä hän haluakaan jalustalle maallisten kuninkaiden sijaan. Sen sijaan sanoma Jumalan rakkaudesta sopii Herrojen Herralle. Hänessä kaikuu ikiaikainen profeetallinen ääni, joka kehottaa tekemään sen mikä on oikein: ”- Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen” (Miika 6:8). 

Tuttu joululaulu jatkaa: ”jos myöskin me kuin tietäjämme nuo veisimme kullan, mirhamin tuon rakkaan lapsen luo, niin meille joulu maallinen ois alku joulun taivaisen.”

Päivänsankarille kuuluu lahja. Mitä lahjaksi Vapahtajalle?

Hänen toiveensa oli ja on, että ilosanoma tulee eläväksi keskellemme, todeksi tässä ja nyt. Aineeton lahja, joka  näkyy sanoissa ja teoissa.  

Jeesus Kristus syntyy yhä uudestaan keskuuteemme, kun heikot nostetaan ylös ja saavat oikeuden, missä hyljeksityt toivotetaan tervetulleeksi ja nälkäiset ruokitaan, missä köyhät vaatetetaan ja vangit päästetään vapaiksi, missä vihamiehet paiskaavat kättä ja synnit anteeksi annetaan. Kristus, joulunlapsi, on siellä missä on sovinto ihmisten ja Jumalan kesken, missä elämä muuttuu ja saa uuden onnellisen käänteen. 

Toivakan kirkon katossa on kuvattuna taivainen joulu: ”Minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva KAIKELLE kansalle.” Joulu on siellä, missä erilaiset ihmiset elävät rauhassa keskenään. Kerran se toteutuu täyteydessään: oikeudenmukaisuuden, armon ja rauhan valtakunta. Tämä lupaus antaa toivon jatkaa Jeesuksen, seimenlapsen, seuraajana tässä maailmassa. Olemme matkalla mutta emme vielä perillä: ”joulu maallinen on alku joulun taivaisen.”

Kun lähdemme kirkosta viettämään joulua, Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Olimmepa koolla isommalla tai pienemmällä porukalla, yhtä arvokasta se on. Kun rakastat, annat anteeksi ja olet tuomitsematta muita, annat lahjasi Jeesukselle, lähimmäisillesi ja itsellesi. Se tuo hymyn pilviin ja pakkasen purreisiin poskipäihin: ”- Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

13.12.2018

Kristillisen Pyhän loppu?



Tuoreen tutkimuksen mukaan vain 15 prosenttia suomalaisista pitää uskontoa tai kirkkoa pyhänä (https://yle.fi/uutiset/3-10549262). Pitäisikö tästä olla kristittynä huolestunut?

Vaikka pyhän merkityksen tietynlainen hiipuminen surettaa (mm. säännöllinen ja yhteisöllinen pyhäpäivän vietto), silti en ole heittämässä kirvestä, lipereitä tai mitään muutakaan kaivoon. Seuraavassa perustelen miksi näin ajattelen.

Kristinuskon sydän on palveleva ja nöyrä, se ei nouse oman aseman pönkittämisestä, siitä että pyhyys kohdistetaan kirkon instituutioihin ja rakennelmiin. Kirkko ei voi pakottaa pyhyyden vaatimusta itseensä, koska vääristyneenä siitä kasvaa vallankäytön väline – tästäkin kirkkohistorian sivut kertovat tarpeeksi. Kirkko ei ole maailmassa itseään varten. Kirkon tehtävänä on sen sanoma.

Jeesus Nasaretilainen oli vaatimaton ja nöyrä. Hän vaihtoi kuninkaan valtaistuimen Golgatan ristiin. En olisi niinkään varma, että hän olisi pelkästään ilahtunut siitä, miten paljon hänestä on sittemmin vouhotettu. Hän ei kohdistanut huomiota itseensä vaan sanomaan Jumalan valtakunnasta: ”Minun on vietävä Jumalan valtakunnan ilosanoma myös muihin kaupunkeihin, sitä vartenhan minut on lähetetty” (Luuk 4:43).

Tutkimuksessa suomalaisille pyhiä kärkiarvoja olivat rakkaus, läheiset ihmiset, rauha ja ihmisarvo. Kaikista pyhintä suomalaisille on rakkaus. Onko tässä mitään ongelmaa? Jos Jeesukselta kysyttäisiin, nämä arvot saisivat häneltä nyökkäävän hyväksynnän. Ei uskontojen, kirkon tai temppeleiden tarvitsekaan olla pyhyyden painopisteenä, vaan Jumalan valtakunnan tekojen, jotka nousevat rakkaudesta ja armollisuudesta. Kutsu tähän valtakuntaan kuuluu kaikille, valtakuntaan, joka on ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa” (Room. 14:17).

Suomalaisten arvomaailma on oikeansuuntainen. Arvot kuitenkin elävät, niitä pitää jatkuvasti miettiä ja niiden tuleminen todeksi on suuri haaste. Kirkko on sitä varten, että näitä arvoja pidetään esillä ja rohkaistaan tulemaan niiden tekijöiksi. Kun pyydämme Isä meidän -rukouksessa ”Tulkoon sinun valtakuntasi”, tämä tarkoittaa juuri tätä: tarvitsemme viisautta, sydäntä ja taitoa, että Jumalan valtakunta heräisi keskellämme eloon. Siinä on pyhä, kun Kaikkivaltiaan tahto tapahtuu, ei seinien tai titteleiden kumartamisessa. Pyhälle pyhää on elämää kunnioittava elämä. Mikä ajaa rakkautta lähellä ja kaukana? Jeesus sanoo: ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja” (Matt. 9:13).

Tänäkin adventtina käykäämme kohti hyvyyttä Pyhän voimalla: 

- Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen (Miika 6:8).

6.12.2018

Suomi 101 vuotta - Vapaa ja vastuullinen


”Vapaus ei ole vapautta tehdä mitä lystää, vaan mahdollisuutta tehdä oikein.” - Peter Marshall

Olemme monella saralla maailman ykkösmaa. Kehitystä tapahtuu jatkuvasti. Aihetta on iloon ja tunnustaa: suomalaisena on hyvä olla.

Toisaalta tietyt asiat eivät muutu, pohjimmiltaan ihminen pysyy samana. Niin hyvässä kuin pahassa. Jokainen sukupolvi joutuu kamppailemaan samojen peruskysymysten äärellä. Vaikka voisimme tehdä toisin, valitettavan usein toistamme virheet ja unohdamme edeltävien sukupolvien parhaat opit.

Jottei samat virheet toistuisi ja näköalamme kapeutuisi, on tärkeää ymmärtää historiaa ja sitä mitä ihminen on, ottaa selvää ja pyrkiä kaikessa hyvään. Tervettä on, että uskaltaa tarkistaa ajatuksiaan usein ja viimeistään kun syytä on. Yksi elämän tarkoitus on kypsyä ja kehittyä ihmisenä, hankkia sydämen sivistystä. Viktor Franklin sanonut: ”Kaikki, mitä ihmisellä on, voidaan ottaa häneltä pois. Vain se, kuka ihminen on, se pysyy.”

Ajatukset johtavat tekoihin. Mitä ajattelemme, sitä olemme ja teemme: ”Vapaus ei ole vapautta tehdä mitä lystää, vaan mahdollisuutta tehdä oikein.”

Minulle itsenäinen 101-vuotias Suomi edustaa mahdollisuutta sivistyä tiedollisesti, kehittyä henkisesti ja hengellisesti. Tahtoa tulkita todellisuutta avarakatseisesti. Tehdä sitä mikä on oikein. Huolehtia toisista, eikä vain itsestään. Kantaa vastuu lähimmäisistä lähellä ja kaukana, olla vastuullinen globaalissa maailmassa. Ja tunnustaa, etten useimmiten pääse ihanteisiini, epäonnistun ja satutan. Tarvitsen armoa ja anteeksiantamusta, toisia ihmisiä ja Jumalaa. Yksin ei pärjää kukaan. Peruskysymykset ovat vastassa päivittäin, niitä ei pääse pakoon.

Palveleva mieli on suuruuden mitta, ei se kuinka moni sinua palvelee tai kenellä on valta ja voima. Taivasten valtakunnan etiikka kuuluu: ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (Matt. 20:26-28).

Ei käperrytä kansalaisina ja kansakuntana sisään. Toimitaan aktiivisesti maamme ja maailman parhaaksi. Avoimin mielin uuteen. Eläen ja palvellen inhimillisesti Jumalan armon avulla.

"Teidät on kutsuttu vapauteen. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne" (Gal. 5:13).