22.9.2017

Jumala tuomiolla - ajatuksia kärsimyksen ongelmasta



JUMALA TUOMIOLLA

’God on Trial’ (Syytettynä Jumala, 2008) on elokuva, joka kertoo Auschwitzin keskitysleirille vangituista juutalaisista.* 

Keskitysleiriläiset odottavat pelonsekaisesti huomista, jolloin osa heistä joutuu kaasukammioon. Kauheuden keskellä he kysyvät: Miksi Jumala sallii näin suuren kärsimyksen?   

Miehet päättävät asettaa Jumalan vastuuseen, istuttaa hänet syytettyjen penkille: ”Jumalan pitäisi olla täällä, ei meidän… laittakaamme hänet syytteeseen, ehkä hän silloin kuulee meitä!” 

Keskitysleirin parakissa alkaa pysäyttävä oikeusistunto, jossa Jumalaa syytetään, ettei hän ole suojellut omiaan pahuudelta ja on rikkonut liittonsa juutalaisten kanssa. Kirjava joukko miehiä – mukana fyysikko, käsityöläinen, rabbi, oikeustieteen professori ja ainakin yksi rikollinen – käyttävät puheenvuoroja puolesta ja vastaan. Heidän lausuntonsa perustuvat historiaan, tieteeseen, teologiaan ja kunkin elämänkokemukseen.

Eräs puolustaa Jumalaa ajatuksella, että kyseessä on äärimmäinen koetus, joka pitää läpäistä kuin esi-isät aikanaan: säilyttämällä usko. Toinen luottaa siihen, että tulossa on lunastuksen ja vapautuksen päivä, mutta se tie on tuskien. Kolmas argumentoi, että Jumala on antanut ihmisille vapaan tahdon tehdä sekä hyvää että pahaa. Elokuvan koskettavimpia kohtia on, kun kolme pientä lastaan menettänyt nuori isä puhuu – varsin yllättäen – Jumalan puolesta: ”Tiedän, että hän on täällä, vaikka emme häntä ymmärrä… Ehkä Jumala kärsii kanssamme.”

Kannatusta saavat myös puheenvuorot, jotka todistavat Jumalan rikkoneen Aabrahimille, Iisakille ja Jaakobille luvatun liiton. Ansioihin perustuva rangaistus puolestaan hylätään: viattomat kärsivät, kuten pienet lapset, joten se ei voi olla oikein! Miehistä yksi menee jopa niin pitkälle, että epäilee Jumalan siirtyneen kokonaan natsien puolelle. Perusteena hän pitää natsien vyönsolkea, jossa lukee saksaksi ”Gott mitt uns”, ”Jumala kanssamme”. - Jospa Herra onkin liitossa natsien kanssa? Hänestä on tullut vihollisemme! 

Pitkän väittelyn jälkeen julistetaan tuomio: Jumala on syyllinen. 

Istunto päättyy, kun natsit tulevat hakemaan osan heistä kaasukammioon. Hätääntyneenä yksi kysyy: ”Mitä me nyt teemme?” Siihen toinen, joka piti ratkaisevan loppupuheen Jumalaa vastaan: ”Nyt... Nyt me rukoilemme.”

Samalla kun vartijat kutsuvat vankeja numerolta teloitettavaksi, miesjoukko lukee yhteen ääneen rukousta Psalmin 90 sanoin: ”Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen. Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet. Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen ja sanot: "Palatkaa tomuun, Aadamin lapset...
---

Kärsimyksen keskellä ihminen hakee selitystä. Kaaoksessa on oltava tolkkua. Äärimmäiset olosuhteet ajavat mielipuolisuuden partaalle, jossa kärsimykselle ei löydy mitään järjellistä syytä. Siksi elokuvaa on paikoin ahdistava katsoa.  


Mitä elokuva opettaa?

Kärsimyksessä ihminen kaipaa Jumalaa. Vaikka hänen poissaolonsa tekee kipeää, haluamme silti lähestyä häntä, puhua toisillemme hänestä, saada vastauksia, uskoa että hän kuulee: ”...laittakaamme hänet syytteeseen, ehkä hän silloin kuulee meitä.”  

Kärsimyksessä Jumala on. Kristinuskossa puhutaan ristinteologiasta: Jumala kätkeytyy kärsimykseen, erityisesti Jeesuksen ristinkuolemaan. Jumala ei ole pelkästään etäinen Kaikkivaltias, vaan kärsivä Herra, joka kulkee koettelemuksissa kanssamme. Tämä  lohduttaa. Se antaa uskon ajatella kuten elokuvan perheenisä: ”Tiedän, että hän on täällä, vaikka emme häntä ymmärrä. Ehkä Jumala kärsii kanssamme.”

Vaikka tuntisimme, että Jumala etäällä, hän ei sitä ole. Jumala on erityisen lähellä niitä, jotka ovat heikoilla, saaneet siipeensä, jotka kulkevat pimeydessä: ”Hän parantaa ne, joiden mieli on murtunut, hän sitoo heidän haavansa” (Ps 147:3), ”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta (Jes 42:2). Paavalin saama vastaus on helmi: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa. - Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas” (2 Kor 12:9-10).      

Elokuvan loppu puhuttelee. Juutalainen uskonperinne kantaa, rukous, vaikka miehet ovat juuri tuominneet Jumalan. Kun kaikki muu katoaa, tämä yhteyden lanka kestää, myös niillä jotka ovat uskonsa menettäneet. Ja keskinäinen uhrautuva rakkaus, joka on valmis jopa antamaan henkensä toisen puolesta.  

Petymme Jumalaan. Inhimillisesti katsoen monellakin on oikeus viedä hänet tuomiolle. Mielikuvissa olen tehnyt niin minäkin. - Miten sinä?

Kun usko hyvään Jumalaan on lähes mennyt, silloin tarvitsemme häntä eniten. Juuri sinä hetkenä kun mitään vastauksia ei ole. Huudamme Herran puoleen, penäämme oikeuden perään. Pyydämme: Jumala, miten löydän sinut tässä mielettömyydessä?  

Jumalan näkökulmasta epätoivon synkkyys ei ole kuitenkaan valaisematonta pimeää, perin lohdullista sekin: "Sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo" (Ps 139:12). Ihminen pieni, Jumala suuri.    

Kärsimys loppuu aikanaan. Jumalan armo ei milloinkaan. Tähän haluan uskoa omassakin pimeydessäni.  


Psalmi 90
Herra, sinä olet meidän turvamme
polvesta polveen.
Jo ennen kuin vuoret syntyivät,
ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit.
Jumala, ajasta aikaan sinä olet.
Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen
ja sanot: "Palatkaa tomuun, Aadamin lapset."
Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä,
kuin eilinen päivä, mailleen mennyt,
kuin öinen vartiohetki.
Me katoamme kuin uni aamun tullen,
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
joka vielä aamulla viheriöi
mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.
Sinun vihasi musertaa meidät,
kiivautesi saa meidät järkkymään.
Sinä otat syntimme silmiesi eteen,
salaisetkin synnit sinä paljastat katseellasi.
Vihasi alla meidän päivämme vaipuvat,
vuotemme haihtuvat kuin henkäys.
Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä,
tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää.
Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa,
ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois.
Kuka tuntee vihasi koko ankaruuden?
Kuka kylliksi pelkää sinun kiivauttasi?
Opeta meille, miten lyhyt on aikamme,
että saisimme viisaan sydämen.
Herra, käänny jo puoleemme.
Kuinka kauan vielä viivyt?
Armahda meitä, palvelijoitasi!
Ravitse meitä armollasi joka aamu,
niin voimme iloita elämämme päivistä.
Niin kuin annoit murheen, anna meille ilo
yhtä monena vuotena kuin vaivamme kesti.
Anna palvelijoittesi nähdä suuret tekosi,
anna lastemme nähdä kunniasi loisto.
Herra, meidän Jumalamme,
ole lempeä meille, anna töillemme menestys,
siunaa kättemme työt. 

*Elokuva perustuu Elie Wieselin kirjaan The Trial of God. Kirja puolestaan perustuu mahdollisesti tositapahtumiin, joita Wiesel oli itse kokemassa keskitysleirillä vaikkakin kirja sijoittuu toiseen aikakauteen. 

Kirkkovuoden ajatus "Martta ja Maria" (16. sunnuntai helluntaista)


Meillä on taipumusta vastakkainasetteluun. Siihen törmää myös pappina - hengellinen ja maallinen erotetaan turhankin kärkevästi. Olen esimerkiksi kuullut eräänkin emännän tokaisevan: "Tässä talossa on tehty kovasti töitä. Ei ole ollut aikaa kirkonmenoihin ja seuroihin."

Raamattu kertoo Mariasta ja Martasta. Toinen touhuaa tuskaisena, toinen istuu tyytyväisenä Jeesuksen jalkojen juuressa. Kun kuulemme kertomuksen, näemme Marian versus Martan, toisilleen vastakkaiset hahmot, vaikka meidän pitäisi huomata Martta JA Maria. Kaksi erillistä ihmistä, omaa persoonaa, jotka eivät sulje toisiaan pois. Kenessäkään ei ole vain yhtä puolta, vaan kannamme useita värejä ja nyansseja. Tavoiteltavaa lienee, että meissä on sekä Marttaa että Mariaa, koska tarpeemme ja lähimmäisten tarpeet ovat moninaiset. Olennaista on löytää balanssi, tasapaino elämään. Sudenkuoppia tulee välttää: liikaa touhua, jatkuvaa joutilaisuutta, ylihengellisyyttä tai hengetöntä menoa. Thomas Merton on todennut: "Onnelllisuus ei ole poukkoilua, vaan tasapainoista elämää, sopivalla rytmillä ja harmonialla."

Joskus elämäntilanteemme ovat senkaltaisia, että tasapainoa on mahdotonta säilyttää tai edes saavuttaa. Siihen voimia jokaiselle! Odota aikaa kunnes voit vaikuttaa paremmin elämääsi. Säilytä toivo: unelma tasapainosta, onnesta.

Annan meille, itseni mukaan lukien, neljä käskyä haasteeksi lähitulevaisuuteen ja elleipä jopa tavaksi (toteutus mahd. mukaan):

1) Muista sielusi tarpeet 
2) Hoida velvollisuutesi palvelumielellä
3) Harrasta sitä mistä pidät
4) Kaikki joutilaisuus ei ole syntiä

8.9.2017

MUN "MÄHLÄKÄET"


Pienestä pitäen kämmeneni ovat hikoilleet kovin. Ihan muutenkin ja tietenkin jännityksessä kahta kauheammin. Jonkin verran olen tästä kärsinyt. Taisi kaverit ”mähläkäeksi” lapsena kutsua. Muistan ne tuskaiset hetket, kun ala-asteen pakollisilla tekstiilitunneilla piti hikisin käsin neulaa kankaaseen sujuttaa – nihkeää oli. Tai kun lukiossa oli vanhojen tanssit – ennen sitä virutin reilut viisi minuuttia käsiäni kylmän veden alla, jotta edes vähän jeesaisi. Täytyy sanoa, että Jumalalla on huumorintajua: nyt olen tehtävässä, jossa monia ihmisiä kätellään päivittäin. Jostain syystä rauhantervehdys messussa ei ole se suosikkikohtani…

Omaan jämäkän puristuksen mutta hikistä kättä ei viitsi oikein tarjota. Mutta kun käsiä pesee ennen sosiaalisia tilanteita, niistä selvitään. Jos jätän joskus kättäni tarjoamatta, tiedätpähän syyn. Onneksi itsenäisyyspäivän vastaanoton isännöinti on kohdallani melko epätodennäköistä: Pohjoisesplanadin puolelta tulijoiden kohdalla lavuaari ja kuivausrätti olisi näet viimeistään tarpeen!

Jokaisella meillä on asioita, joita koemme kiusallisiksi ja joita häpeämme. Niitä voi olla pieniä tai suuria. Omani on pieni, mutta jos sen voisi helposti poistaa, varmasti niin tekisin. Sellaisesta ei kannata kärsiä, jonka eteen on jotain tehtävissä ja se haittaa vakavasti elämää. Hoidetaan itseämme mahdollisuuksien mukaan.

Lähtökohtaisesti meidän pitää kuitenkin ymmärtää, että niillä mennään mitä on annettu, varsinkin jos se ei ole hoidettavissa. Hikiset kädet nyt vaan ovat osa minua. Sinulla on omat piirteesi, salaiset tai näkyvissä olevat.

Hyväksytään se mitä emme muuttaa voi. Ja ollaan aina toisiamme kohtaan hienotunteisia: ikävät sanat, vaikka toisen hikisistä käsistä, voivat jättää elämänmittaiset arvet. Lopulta kyse ei ole niinkään ongelmistamme, vaan miten niihin suhtaudumme. Miettikäämme seuraavan kerran kahdesti – kannattaako huomauttaa asiasta jolle ihminen ei luultavasti voi mitään? Ja missä mitassa meidän pitää hävetä sellaista mille emme mitään voi?

Ole lempeä. Koskaan et tiedä mitä toinen on käynyt tai käy tälläkin hetkellä läpi.

3.9.2017

Saarna 13. sunnuntai helluntaista 3.9.2017

Matt. 12:33-37
Jeesus sanoi:
    »Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.»

Joidenkin tutkimusten mukaan aikuinen puhuu n. 16 000 sanaa päivässä.

Tämä puolestaan tarkoittaa, että sanomisista voisi koostaa viikossa satasivuisia kirjoja. Vuositasolla kirjoja syntyisi kymmenittäin. Ja elämänaikana… – jokainen voi sen laskea, satoja ja oikeastaan tuhansiahan niitä tulisi. Kotona voitte tehdä hieman laskentaa, suntio-Seppo saattaisi lainata (kävijä)laskuriaan mielellään sitä varten. Ehkä luvassa on jättiyllätyksiä, nimittäin perheen äänekkäimmästä puhujasta.      

Jeesus sanoo: ”jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili.”

Huh, huh. Jos puhumme tuhansia sanoja päivittäin, kyllähän sinne soopaakin mahtuu aika lailla. Tunnustetaan se, eikö vain? Paljon turhia sanoja. Kirjatolkulla. Oikeammin kirjasarjatolkulla.

Tänään kaikki lukukappaleet puhuvat samasta: puheesta. Turhista sanoista. Harkitusta puheesta. Kielenkäyttö on tärkeä aihe Raamatussa. Sananlaskuista kuulimme ei yhtään vähempää kuin: ”Kielen varassa on elämä ja kuolema – niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää.” Jos olemme kaikista sanomisistamme tilivastuussa, otammeko asian tarpeeksi vakavasti? Luultavasti emme. Onkin hyvä, että voimme sitä nyt yhdessä pohdiskella.  

Kielellä ja sanoilla on suuri merkitys. Sanoilla voi loukata, kiusata, luoda katkeruutta, pilata ilmapiirin. Sanoilla voi rohkaista, lohduttaa, ilahduttaa, olla ystävällinen. Sanat muistetaan, eikä niitä koskaan saa vedettyä takaisin. Miten suuri onkaan sanojen valta!    

Kun pääsemme taas tällä viikolla ääneen kymmentuhansin sanoin, kannattaa kuulostella ihan itseään. Annan meille avuksi kolmen kohdan muistilistan. 

1) Onko puheemme totta? - Kovin helppoa on syytää tietoa eteenpäin ilman sen tarkistamista. Varsinkin nykyinen Internetin some-kulttuuri on esimerkkinä katteettomasta puheesta. Myöskään puolitotuudet eivät riitä, että kerromme valitsemamme osan kertomuksesta. Meidän on pyrittävä koko totuuteen.

2) Onko puheemme tarpeellista? - Tästä koen syyllisyyttä. Liian helposti tulee laukaistua ”totuuksia”, mutta ovatko ne sitten millään muotoa rakentavia, onkin toinen juttu. Harkintaa tulee aina käyttää.

3) Onko puheemme lempeää? Kristitty on kutsuttu olemaan lähimmäisenrakas, ystävällinen. Raamatun selvät ohjeet voimme lukea vaikkapa Efesolaiskirjeestä: ”Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden” (4:31-32).     

Totuus, tarpeellisuus, lempeys. Viikon päästä voimme sitten kertoa toisillemme, miten testijaksomme on sujunut. Onko vaarana, että harkittu puhe kehittyisi ihan tavaksi?

Jeesus sanoo: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.”

Mitä sydän on täynnä?

Viime pyhänä saarnasin, että Jeesus on ennen kaikkea kiinnostunut sydämemme tilasta. Siitä mitä sisällämme tapahtuu. Osaammeko katua, tehdä parannusta?

Päivän evankeliumi vie meidät samojen periaatteiden äärelle. Jeesuksen ajatus on, että sanat ovat vain heijastumaa siitä, mitä sydän on täynnä. Suu ainoastaan toistaa sen, mitä sisimpämme antaa sille puhuttavaksi. Jos tahdomme hillitä kielemme, sydän ratkaisee. Muutos lähtee sieltä, syvältä sielumme sopukoista. Kysymme rehellisesti: Mitä sydämemme on täynnä?

Martti Luther on kirjoittanut: ”…uskossa omistettu ja sydämessä asuva Kristus on se kristillinen vanhurskaus, jonka tähden Jumala tekee meidät vanhurskaiksi ja lahjoittaa iankaikkisen elämän.”

Jos puheemme olisi vain meistä kiinni, huonosti kävisi. Emme tosiaankaan pysty olemaan pelkästään hyvä puu, joka tuottaisi kerta toisensa jälkeen hyviä hedelmiä. Siksi vastauksemme on Jeesus: uskossa omistettu ja sydämessä asuva Kristus. Hän on meissä, vaikuttaa uskon ja armovälineiden kautta. Pyhän Hengen vaikutusta rukoilkaamme, harkittua ja sävyisää puhetta. Muutoksen paikka elämässämme ei asu ”päässä”, vaan sydämessä. Tuttu nuorten punaisen veisukirjan laulu puhuttelee: ”Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon.” 

Ihmisen sana on voimallinen, niin hyvässä kuin pahassa. Jumalan sana on kuitenkin sitä paljon suurempi ja pelkästään hyvä ja puhdas.   Sanallaan hän on luonut kaiken, kuten Johanneksen evankeliumin alku kertoo: ”Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä (Joh 1:3).” Jeesus Kristus, keskellemme lihaksi tullut Jumalan sana.  

Tulemme kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa. Sydämen lääkkeeksi. Ja myös siksi, että suumme puhuisi sitä hyvää, jota Jumala sydämeemme laittaa.    

”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.”

28.8.2017

Saarna 12. sunnuntai helluntaista 27.8.2017


Matt. 21:28-32
Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille:
    »Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni.
Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?»
    »Edellinen», he vastasivat. 
    Jeesus sanoi: 
    »Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.»

Kuulimme Jeesuksen vertauksen kahdesta pojasta. Kumpi pojista teki oikein? Hän joka ensin kieltäytyi isänsä pyynnöstä mutta meni lopulta viinitarhaan? Vai hän joka sanoi menevänsä muttei mennytkään? 

Ei kumpikaan.  

Ensimmäinen poika, ehkä heistä vanhin, teki väärin kun julkisesti kieltäytyi isänsä pyynnöstä. Voi olla, että tämän päivän Suomessa tuo ei kuulosta niin pahalta, mutta silloin se sitä oli. Samasta on teillä varttuneimmilla seurakuntalaisilla kokemusta – ei sitä ennen vanhaan niin vain vanhemmille väitetty vastaan ja kieltäydytty, vaan tehtiin niin kuin isä tai äiti sanoivat. Lähi-idässä kunnian ja häpeän kulttuuri on aina ollut tärkeä. Isälle olisi ollut valtava häpeä, kasvojen menetys, jos vanhin poika ei olisi totellut.  

Meille voi olla hieman yllättävää, että monen Jeesuksen aikalaisen mielestä nuorempi poika teki jopa vähemmän väärin (on jopa olemassa vanhoja Ut:n käsikirjoituksia, joissa näin on tulkittu). Kun hän sanoi menevänsä viinitarhaan muttei mennytkään, hän ei silti nolannut isäänsä vaan säästi tämän häpeältä. Poika valehteli mutta teki sen hienovaraisesti kulttuurin mukaan. Julkinen kieltäytyminen oli suurempi paha.  

Jeesuksen vertaus ei olekaan niin yksinkertainen. Mitä Mestarimme tahtoo sanoa? 

Evankeliumin loppuosa antaa viitteitä. Yhtäkkiä Jeesus ei puhukaan enää kahdesta pojasta, vaan vaihtaa näkökulmaa. Hän ei ole kiinnostunut vertauksen poikien moraalista, siitä tekivätkö he oikein vai väärin juuri tässä asiassa. Hän vie keskustelun uskonelämään, ihmisen jumalsuhteeseen, katumukseen ja parannukseen. Hän moittii kansan vanhimpia ja ylipappeja siitä, etteivät olleet kuunnelleet Johannes Kastajaa: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” Johanneksen ja Jeesuksen saarna ei saanut heissä muutosta, vaan jatkoivat kuten ennenkin eivätkä uskoneet. Mutta ryhmät, joita he halveksivat, portot ja tullimiehet, sen sijaan valitsivat katumuksen tien. He uskoivat. Siksi Jeesus opetti kovasanaisesti: ”Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.” 

Vertauksen ydin Jeesukselle oli, että ensimmäinen poika katui. Hän tuli toisiin aatoksiin, muutti mieltään ja teki lopulta isänsä tahtonsa mukaan. Kunnialla ja häpeällä, isän maineella, poikien käytöksellä ihmisten edessä ei ollutkaan niin merkitystä, vaan sydämen tilalla. Siitä Jeesus oli kiinnostunut, tapahtuuko sisäinen muutos? Syntyykö uskoa? Onko sydän valmis muutokseen?

Nostan kolme kokonaisuutta, jotka jäivät minua evankeliumissa puhuttelemaan.

Ensiksi. Jeesus kutsuu meitä parannukseen. Katumus on parannuksen yksi osa. Katumus syntyy kun ihminen tietää ja tunnustaa, että hän on Jumalan edessä syntinen ja rikkonut hänen tahtoaan. Se vie hätään ja ahdistukseen. Ilman uskoa anteeksiantamukseen katumus voi johtaa pimeyteen. Niinpä parannuksen toinen ja välttämätön osa on usko. Uskolla hädänalainen omatunto saa rohkeasti tarttua Jumalan sanan lupaukseen syntien anteeksiantamuksesta Kristuksessa. Jumalan ehdoton armahdus tekee meidät vapaiksi ja antaa hyvän omantunnon. 

Parannusta ei tehdä omin voimin. Se ei ole ihmisen itsenäistä tekemistä, vaan sen sallimista, että Jumala vaikuttaa muutoksen. Toisella vertauksen pojista oli avoin sydän, sydän valmis muuttumaan. Kristillinen parannus on sitä, että jätämme sydämemme samalla tavalla avoimeksi Jumalalle. Pyhällä Hengellä hän hoitaa meitä ja liikuttaa mieltämme. 
   
Toiseksi. Meidän ei tulisi sortua omahyväisyyteen. Jeesus nuhteli kansan vanhimpia ja ylipappeja siitä, että he luulivat menevänsä heittämällä taivasten valtakuntaan. He pitivät itseään toisiaan parempina, tiesivät kaiken ja olivat kaiken yläpuolella. Syntisiä, moraalisesti väärin eläviä, he eivät pitäneet minään. Kristitty on nöyrä ja asemoi itsensä ja kaikki muutkin samalle viivalle. Pikemminkin kuin että kertoisimme ketkä ovat menossa perille, arkaillen toivomme: Jospa minäkin pääsisin samaan taivaan hääjuhlaan Jeesuksen, publikaanien, porttojen ja muiden syntisten kanssa. Minä syntinen, armahdettu syntinen.

Ja kolmanneksi. Emme ole perillä. Tarvitsemme kriittistä ja itseään tutkivaa sydäntä siinä, että tiedostamme olevamme vajaita. Peiliinkin pitää katsoa. Emme tiedä kaikkea, emme ymmärrä. Niin maailmasta, uskosta kuin Jumalasta. Tunnustamme tämän. Jatkuvasti tutkiskelemme itseämme yksin ja yhdessä seurakuntana. Olemme vasta matkalla, emme perillä pysyvässä isänmaassamme. Paavalin sanoin: ”Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä” (Fil 1:6). 

Antakaamme Jumalan vaikuttaa meissä. ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki” (Ps. 51:12). 

19.8.2017

Miksi Jumala sallit?



Pahuus ja väkivalta nousee meistä ihmisistä, sitä ei voi ulkoistaa. Siitä on otettava vastuu ja myös asetettava vastuuseen. Mutta samalla kysyn hämmentyneenä kristittynä ja pappina: Miksi sinä hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala sallit kaiken tämän pahan? Miksi viattomat kärsivät ja menettävät sekunneissa elämänsä ja rakkaimpansa?

Yhden ainoan vastauksen olen löytänyt. Kaksi sanaa: En tiedä.

Ennen kuin on arviointien aika, on aika surra ja ottaa osaa.

Epäuskossani huokaan heikosti: Jumala auta ja siunaa kärsiviä, anna tälle maailmalle enemmän rauhaa ja rakkautta. Me emme siihen pysty yksin: Kosketa minua, Henki, kosketa kirkkaus.

Turun sekä Barcelonan iskujen uhreja muistaen ja omaisten suruun osaa ottaen,

16.8.2017

"Over the rainbow is love" - Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa.



Ensimmäinen Lapuan hiippakunnan pappi "on jäänyt kiinni" samaa sukupuolta olevan pariskunnan vihkimisestä. En tunne tapausta enkä muutenkaan ota siihen kantaa. Toivon vain hartaasti, etteivät asianosaiset joudu jälkipuinnista kärsimään. Mielellään ei lainkaan, sillä heille tilaisuus on ollut onnenjuhla. Ei tässä murheellisten laulujen maassa liikaa onnea ole – siitäkö pitäisi rangaista?  

"Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain" (Room. 13:10). 


Yleisellä tasolla muutama huomio. Kastan, hautaan ja vihin kymmeniä ihmisiä vuodessa. Monesta tilaisuudesta eivät tiedä paikkakuntalaiset yhtikäs mitään, saati sitten Toivakan ulkopuoliset. Kirkossa luettavat nimet ovat usein täysin vieraita. Häihin kokoontuu ihmisiä ympäri Suomen, hääpari mukaan lukien, eikä toivakkalaisia ole mailla halmeilla. Käyn toimittamassa kasteita kodeissa muuallakin - silloinkin paikalla on yleensä lähipiiri, ei suuren suurta seurakuntaa. 

Mitä yritän tällä sanoa? Sitä, että jos kirkossamme sallittaisiin samaa sukupuolta olevien vihkiminen, se ei näkyisi eikä kuuluisi arjessamme yhtään sen enempää kuin nytkään. Se ei näy niille, jotka ovat sen puolesta eikä myöskään niille, jotka ovat sitä vastaan. Elämämme jatkuu ihan normaalisti (ja on jatkunut tapahtuneiden toimitusten jälkeen). Osa saa kutsun samaa sukupuolta olevien hääjuhliin, osa ei ja osa ehkä jättää menemättä. Samaa sukupuolta olevien vihkitoimitusten määrä jää joka tapauksessa verraten pieneksi, ja ne ovat lööppiuutisia tasan niin kauan kuin kivi hiertää kirkon kengässä.

Kuitenkaan missään skenaariossa taivaasta ei putoa tulikekäleitä, eikä seuraavana päivänä ole Sodomaa ja Gomorraa. Korkeintaan sateenkaari pilkahtelee useammin… Fobia on katteetonta.   

Mutta heille, joita toimitus koskettaa, se on merkityksellinen. Se voi olla käänteentekevä. Se on merkkipoiju, johon voi aina palata. Se näkyy ja kuuluu heille. Sidos toiseen. Perheeseen. Ystäviin. Seurakuntaan. Jumalaan.

Sama mahdollisuus kaikille.  

Miksi ihmeessä eväisimme toisilta sen, jonka itsekin haluamme? Ja ennen kaikkea: miksi eväisimme sellaista, joka ei edes käytännössä vaikuta meihin ellemme halua? 

Olen perustellut näkemystäni useista näkökulmista aiemmin. Nyt otin hyvin käytännönläheisen otteen. Pehmeä lasku on hyvä uutinen niille, jotka asian kanssa kipuilevat – maailma ei tule muuttumaan yhdessä yössä. Valitettavasti sama uutinen on toisesta vinkkelistä monelle huono – muutos on liian hidasta.   

Kun aikaa kuluu, lähden siitä, ettei tätä asiaa tarvitse avata näin ”kökösti”. Nimittäin mieluummin tuon esille sen, että seurakunnassa saa näkyä ja kuulua monimuotoisuus ja nimenomaan hakeudumme toistemme seuraan kuin että harjoitamme välttelyä. Kirkossa nimet ja kasvot saavat näkyä, otamme osaa suruun ja iloon, kuulutamme sen turuilla ja toreilla tai kuiskaamme sen hienovaraisesti, tätä varten seurakunta on (edellä mainittu nykytilanne ei ole siis mikään ihanne, se ettemme tiedä toisistamme juurikaan emmekä osallistu toistemme elämään yhteisöllisesti, mutta eräällä tapaa se näin on). Kun erilaisuus kuuluu ja näkyy – se ei jätä kylmäksi, jos sen ottaa vastaan. Moni tulee tämän vielä oppimaan, se tuo tullessaaan pelkästään hyvää. Ehkä sateenkaarirakkaus näyttää meille vielä ilmeisemmin sen, ettei rakkaus katso ulkoiseen ja se on lahja, joka ei suostu yksinkertaisiin määritelmiin. Toivottavasti ennen taivaan hääjuhlaa voimme jakamattomana seurakuntana iloita sateenkaariväen kanssa. Tähän pyrimme, koska "taivasten valtakunta on keskellänne."    

Prosessi on päällä. Latinaksi prosessi on eteenpäin menemistä, edistymistä, tietyn tapahtumaketjun johtamista tulokseen. 

Koen ja uskon vakaasti, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa prosessi johtaa siihen, että sateenkaariväki saa samat oikeudet kuin muutkin. Mutta kauanko vielä? Onko matkassa vielä monta mutkaa? Still processing...

13.8.2017

Rasismi on isästä perkeleestä



Charlottesvillen tapahtumia miettien:

Väkivalta on väärin, tekipä sitä kuka tuhansa. Kristittynä sitä ei voi lähtökohtaisesti hyväksyä.

Ajattelu rodullisesta ylivertaisuudesta on isästä perkeleestä. Rasismi ei sopinut Nasaretilaisen arvomaailmaan eikä hänen seuraajiensa. Jos elämme Kristus-keskeisesti, emme voi perustella ihmisten eriarvoista kohtelua rodulla, etnisellä taustalla tai biologisilla eroavaisuuksilla.

Rasismi ≠ kristinusko.

Viha ja tuomitseminen on helppoa. Rakkaus sen sijaan vaatii rohkeutta, työtä ja nöyrtymistä.
---

"Veljeni, te jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä... Jos te erottelette ihmisiä, te teette syntiä, ja laki osoittaa teidät rikkojiksi" (Jaak. 2:1, 9).

"Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä. Hän vaeltaa pimeässä eikä tiedä, minne on menossa, sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä" (1 Joh 2:11).

6.8.2017

Saarna 9. sunnuntai helluntaista 6.8.2017 (Matt. 7:13-14)



Matt. 7:13-14
Jeesus sanoo: »Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!» 

Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!»

Kun ensimmäiset opetuslapset ja alkukristityt kuulivat tämän opetuksen, se kuulosti heille paljon jyrkemmältä kuin meille. Ahdas portti ja kapea tie toi heille mieleen Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman. Ahdas portti ja kapea tie tarkoitti myös Jeesuksen seuraamista kovalla hinnalla. Joillekin se merkitsi  perhesuhteiden katkeamista: uutta oppia ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Messiaasta ei suinkaan hyväksytty joka perheessä. Jopa vertauskuvallisia hautajaisia järjestettiin perinteisestä juutalaisuudesta luopuneelle perheenjäsenelle. Jeesukseen uskova saattoi siis joutua luopumaan juuristaan ja läheisistään – hyvin raskasta. 

Myöhemmin kristittyjä alettiin vainota.  Ahdas portti ja kapea tie tarkoitti jopa henkensä menettämistä, marttyyrikuolemaa. Hinta oli kovin mahdollinen. Eikä se ole vierasta tänäkään päivänä: Jeesuksen tunnustaminen merkitsee kuolemaa useammallekin kristitylle kenties juuri tällä hetkellä.  

Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!»

Harva meistä joutuu maksamaan vastaavaa hintaa Jeesuksen seuraamisesta. Tällä opetuksella on kuitenkin edelleen merkitystä. Mitä se meille opettaa? 

Ahdas portti ja kapea tie. 

Kristittynä eläminen ole helppoa. Jeesuksen seuraaminen ei ole automaattinen rauhan resepti, vaan ennusteena voi olla hyvinkin vaikea polku. Tähän Jeesus meitä valmentaa. 

Tämänhetkinen aateilmasto poikkeaa Jeesuksen valmennuksesta aika lailla. Tuntuu, että nykypäivänä helpon elämän tavoittelu on suoranainen elämäntehtävä: se kun perustuu ajatukseen, että mitä helpompaa elämä on, sen parempaa se on. Tämä taas voi olla johtamassa siihen, että vaikeuksien tullessa niitä ei ensisijaisesti kestetä tai ratkota, vaan siirrytään mieluummin eteenpäin – otetaan helpompi, laveampi tie. Vaikka tiedämme, ettei elämässä pitäisi toimia näin, mielikuvat ja yleinen ilmapiiri vaikuttavat näin. Jeesus puolestaan rohkaisee meitä kestävyyteen ja siihen ettemme anna heti periksi. Osaamme odottaa tuskaisia päiviä. Elämän ei toki kuulu olla pelkkää taistelua, mutta osa siitä väistämättä on kuten virsikin kertoo: ”Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea. Kiitos sulle kirkkahista, keväisistä päivistä. Kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä” (341:1). 

Ahdas portti ja kapea tie. 

Uskominen ei ole ongelmatonta. Jos minäkin pappina käyn epäuskon kamppailua – välillä hyvinkin syvällisesti – varmasti teistäkin jokainen. Monessakin mielessä kristinuskon sanoma on järjenvastaista eikä sen perusteleminen käy yksinkertaisesti, ei aina edes itselleen. On paljon ihmisiä, jotka eivät usko. Uskon prosessi on työläs, läpi elämän kestävä kilvoittelu – joskus ajattelee että uskomatta pääsisi helpommalla. 

Onneksi yksin ei tarvitse uskoa. Kristinusko ei nimittäin ole yksityisyritys. Ahtaasta portista ja kapeasta tiestä ei kuljeta yksin. Menemme porukalla, monikkomuodossa: ”Menkää ahtaasta portista”, sanoo Jeesus. Kirkko ja seurakunta on siksikin tärkeä, että täällä kannamme toisiamme ja Kristus kantaa meitä. Sana, ehtoollinen ja kristittyjen yhteys vahvistaa uskoa. Konfirmaatio, uskon vahvistaminen, ei ole vain kahden viikon päästä Toivakan kirkossa, vaan joka pyhä.

Ahdas portti ja kapea tie.

Rehellisyys elämän edessä ja kristinopin tutkiminen on vienyt minut ahtaalle portille ja kapealla tielle. Joudun päivittäin kamppailemaan sen kanssa, ettei elämä olekaan niin mustavalkoista kuin ehkä olen luullut. Varmoja vastauksia on pelottavan vähän. Oikeassa olemisen ja pätemisen tarve on toivottavasti vähän laantunut. Karsastan sitä, että tietäisin tarkalleen Jumalan tahdon eri tilanteissa.  Mielestäni on helpompaa – ts. kulkemista lavealla tiellä ja avarasta portista – silloin, kun julistaa itsevarmasti yhtä totuutta. Mitä enemmän tiedän, näen ja koen, se lisää tietyssä määrin tuskaa. Olenko oikeassa? Olemmeko oikeassa? Mitä minä olen sanomaan? Mitä ajatella muista uskonnoista, pelastuvatko he? Ovatko sateenkaariperheet Jeesukselle samalla viivalla kuin muutkin? Tälläkin hetkellä on paljon kiistakysymyksiä kirkon sisällä. Vaikkakin olen avoimesti ilmaissut omia mielipiteitä, ja perustellut niitä, en väitä omistavani koko totuutta. Ahdas portti ja kapea tie on mielen- ja sydämen painiskelua, ainakin minulle. Se ei tunnu useinkaan hyvälle, mutta silti se jotenkin oikealle. En antaisi sitä pois, olen päättänyt näin kulkea. 

Ahdas portti ja kapea tie. 

Jeesus on tie ja portti. Näin hän itse Raamatussa vakuuttaa: ”Minä ole tie, totuus ja elämä” , ”Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu.” Kun jaksamme pitää katseemme hänessä, kuulemme hänen ääntään, pääsemme perille. Itsekäs minämme ei mahdu portista, mutta armo ja anteeksiantamus kylläkin. Hän kanssaan kannattaa kulkea elämän tietä, niin tasaista kuin kivikkoistakin. Raamatullinen lupaus on, että kerran vaelluksemme palkitaan. Perillä on tarjolla enemmän kuin täällä koskaan. Silloin voinemme portilla yhdessä huudahtaa: Kannatti kulkea! 

1.8.2017

Miksi jankkaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksista?



Miksi jaksan jankata *seksuaalivähemmistöjen (ja muidenkin) oikeuksista?

Olen kasvanut perheessä, hyvässä sellaisessa. Eväät elämääni ovat olleet hyvät. Kiitos vanhemmille ja myös sisaruksille!

Sittemmin olen itse valinnut naimattomuuden. Tai noh, en ole sitä valitsemalla valinnut, elämä on ottanut sen suuntaisen kurssin. Toistaiseksi. Tämäkin on yksi tapa elää, aivan hyväkin. Koen kuitenkin tärkeäksi, että olisin voinut ja voin vieläkin valita toisin: avioitua, saada oman perheen. Lähtökohtaisesti minulla on siihen oikeus. Vapaus valita ja vaikuttaa elämääni.

Koska minulla on tällainen onnellinen tilanne, tahdon antaa sen toisillekin. Tiedostan, ettei läheskään kaikilla maailman ihmisillä sitä ole. Jos voin edes pikkuriikkisen parantaa maailmaa tältä osin, teen sen rohkeasti ja pelotta.

Jokaisella tulisi olla mahdollisuus avioitua kenen kanssa tahtoo, elää yksin tai parisuhteessa, pyytää liitolleen kirkollinen siunaus tai avioitua maistraatissa, kasvattaa halutessaan lapsia, elää ja antaa muidenkin elää, tehdä töitä, uskoa tai olla uskomatta, rakastaa.

Sitten on heitäkin, jotka eivät ehkä koskaan saa sitä, mitä toivovat. Tai eivät syystä tai toisesta kykene elämään niin kuin haluaisivat. Ajatukseni ovat heissä, voin aistia tuskan. Mutta lähtökohtaisesti meidän ei pitäisi talloa unelmia. Ei kenenkään.

Ei tämä elämä niin helppoa ole. Olisi kiva, jos voisimme kaikki tukea toisiamme. Ilman epäluuloja ja raja-aitoja, ihan vilpittömästi.

---
”Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" (Gal 5:14).

"Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset" (Room. 13:8).

"Jos te noudatatte lain kuningaskäskyä niin kuin se Raamatussa on: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", te teette oikein" (Jaak. 2:8).
---

Peace & love,

Panu

Ps. Nämä ajatukset ovat henkilökohtaisiani, perheeni jäsenet eivät ole näistä vastuussa ja saavat halutessaan kertoa omista ajatuksistaan.

*Seksuaalivähemmistö on sanana tekninen ja ulkoistava, siltä se kuulostaa. Kyse on kuitenkin lähimmäisistä, ystävistä, meistä. Toivottavasti joskus pääsemme tilanteeseen, että puhutaan ihmisistä eikä seksuaalisuuden perusteella tarvitse tehdä kolkkoja määritelmiä. Koska parempaakaan ei nyt ollut, käytin sitä kirjoituksessani.

19.7.2017

Älä ole idiootti!



***** idiootti!

Näitä huudahduksia – hieman eri variaatioin – kuulee liiankin usein. Joskus ne ovat pelleilyä, usein haavoittavia heittoja. Ilmankin pärjättäisiin. 

Harvempi tietää, mitä idiootilla alun perin tarkoitettiin. Sanan juuret juontuvat nimittäin antiikin Kreikkaan. Idioottina pidettiin sellaista henkilöä, joka oli itsekeskeinen ja kiinnostunut pelkästään omista asioistaan. Idioottia eivät kiinnostaneet yhteiset asiat. Jos et välittänyt sosiaalisesta vastuusta etkä ollut kiinnostunut poliittisista kysymyksistä, olit sivistymätön moukka. Yhteisöllistä apaattisuutta, sitä ettei välitetä lainkaan ympärillä tapahtuvasta, ei katsottu hyvällä. 

Kreikkalaiset katsoivat, että kaikki syntyivät enemmän tai vähemmän idiooteiksi, mutta kasvatus teki varsinaisia kansalaisia. Vastuuta pitää opettaa. Se ei todellakaan kasva meissä automaattisesti. Esimerkin voima on valtava.  

Kun mietimme elämäämme nyt, täysiaikaisen idiotismin vaara on ilmeinen. Ei nappaa yhteinen hyvä. Sitä virtausta vastaan kannattaa taistella. Jokseenkin lohduttavaa on, että tämä kamppailu on aina kuulunut ihmisyyteemme. Nihil novi sub sole, ei mitään uutta auringon alla. 

Kaikkien ei tarvitse olla poliittisia toimijoita tai järjestöaktiiveja. Joka ikistä Halla-ahon tai Trumpin lausumaa ei voi – eikä ehkä kannatakaan – seurata. Mutta tärkeää on periaatteellinen kiinnostuminen siitä, mitä toisille kuuluu ja miten yhteisiä asioita hoidetaan. Miten meillä menee, koko porukalla? Kyse on asenteesta, ei pelkästä suorittamisesta. Tiedosta ja viisaudesta, sydämen sivistyksestä.   

Osa-aikainen idiotismi on sallittua. Lomat, vapaat ja harrastukset tarjoavat sille mahdollisuuden. Onneksi nykyisin on mahdollista toteuttaa monia juttuja, elää omankin mielensä mukaan. Mutta idiotismi 24/7 & 365/366 – ei ole kenellekään hyväksi.

Monet taistelevat sen kanssa, että hyvä kun jaksaa edes hoitaa omat asiansa. Ymmärrän tämän hyvin. Silloinkin voi pitää liekin lepattamassa ja ajatella, että ehkä jonain päivänä tästä kokemuksesta voi toisille jakaa. Välillä annetaan, välillä ollaan saamapuolella.  Tämäkään ei ole mahdollista ilman yhteisvastuuta. Vaativassa perhe-elämässäkin, joka pyörii rutiineissaan ja kiireessään, on mahdollista elää toisista huolehtien ja vastuuta kantaen. On hyvä muistaa, että usein tavallinen arki on idiotismin karkotusta: hoidamme velvollisuutemme, vastuumme ja maksamme veromme niin kuin kuuluu. Keskiössä on lähimmäisen huomioiminen. Se ei ole luonteeltaan pakotettu virkamiestehtävä vaan: hymy, tervehdys ja käden ojentaminen. Pienillä eleillä pääsee jo pitkälle, koska se muokkaa maailmaamme. ”Tee toiselle niin kuin toivot itsellesi tehtävän”, ”Älä tee toisille sellaista, mitä et haluaisi itsellesi.” 

Joskus idiotismi on pakon sanelemaa ja ihminen käpertyy itseensä. Siitä ei kannata potea huonoa omatuntoa. Henki ja ajatus voi silti kurottua miettimään yhteistä hyvää. Ja sekin kannattaa muistaa: harkittu idiotismi, itsestään huolehtiminen, palvelee myös muita. Ja kuten sanottua: krooninen idiotismi on ajattelua, jossa muilla ei ole merkitystä. Sitä ei pidä sotkea terveeseen itsetuntoon ja itsekkyyteen.  

Palaan huomenna idiotismin saarekkeelta, kesälomaltani, takaisiin yhteisiin asioihin. Yritän muistaa kirjoittamani, kaikessa elämässäni ja työssäni pienen seurakunnan paimenena. Seurakunta, uskovien yhteisö, muodostuu ihmisistä. Olemme toisiamme varten. On kristillistä idiotismia väittää selviävänsä ypöyksin. 

Jokainen meistä on joskus tyhmä, teemme huonoja valintoja, emmekä käytä harkintaa. Se on inhimillistä, annetaan anteeksi. Mutta joka väittää pärjäävänsä ilman muita, hän on idiootti. 

17.6.2017

Taivasten valtakunnan helmi (2. sunnuntai helluntaista)

Helmi. Syntyy simpukan sisässä. Kivusta. Hiekanjyvän aiheuttamasta haavasta. Kaikesta arvottomasta - syljestä, kalsiumista, merenpohjan jätteestä. Helmi kasvaa salassa. Hitaasti. Kerros kerrokselta. Sitä ei voi hioa tai leikata kuten timanttia, se särkyy. Se on suunnattoman arvokas sellaisenaan. Aitona. Koskemattomana.

Jeesus sanoo: "Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen” (Matt. 13:45-46).

Helmi heijastaa valoa. Kuten kuu heijastaa auringon valoa, heijastamme Kristusta. Hän on helmistä arvokkain: 

"Vaan helmen sait sinä kalleimman,
se aarre on veri Karitsan.
Hän kuoli puolesta syntisten,
nyt kuljet vaatteissa autuuden."
(Siionin Kannel 138)

12.6.2017

Peukku heille, jotka kykenevät tarkistamaan ajatteluaan



Elämä on monisyistä ja ristiriitaista. Yhtä, kaiken kattavaa totuutta on mahdoton omistaa. Uutta tietoa tulee koko ajan. Tieteen tulokset haastetaan, samoin ajattelumme. Pelottaa sellainen ahdas maailma, jossa ei oteta todesta kokemuksia ja tieteellistä näyttöä. Faktat esiin, ne opettakoon.

Uskallatko ajatella toisin? Vai mennäänkö "ylhäältä" annetulla ja niin kuin aina ennenkin?

Kriittinen pitää olla. Muttei kylmä, sydämetön. Jos ajattelusi kestää kritiikin ja siinä elää lähimmäisyys - onnittelen, olet pitkällä.

Peukku heille, jotka eivät pelkää talonsa romahtamista yksittäisten juupas-eipäs -väitteiden takia tai siksi että ajatteluaan on täytynyt muuttaa. Sillä jos se niistä romahtaa, se on ollut korttitalo.

26.5.2017

Mistä sinut muistetaan?



Pappina hautaan lähimmäisiä lähes viikoittain. Valmistelen siunauspuheeni sen pohjalta, mitä opin vainajasta omaisilta ja mitä itse hänestä tiedän jos olen tuntenut.

Isona kysymyksenä on: Mistä kuollut muistetaan?

Harvoin - jos koskaan - nousee esille se, oliko vainajan usko kaikkien kirkon dogmien mukaista, puhtaan oikeaa ja kirkkaan autuaaksi tekevää. Emme käytä omaisten kanssa tuntia hänen raamattukäsityksensä perkaamisen tai siihen, muistiko hän peräti ulkoa Nikean uskontunnustuksen. Keskiössä on ihan muut asiat, pienet ja suuret. Usein hyvin arkiset muistot, mutta samalla niin syvälliset ja kauniit.

Olennaista on vainajan persoona ja se, miten hän kohtasi muita. Yleensä ohjaan keskustelua juuri tähän suuntaan, en puhu kirkossa lävitse koko työuraa. Haluan päästä perille, millainen tämä ihminen on ollut ja millaista elämää juhlistamme haikein mutta kiitollisin mielin.

Parhaiten muistetaan rakkaus. Lempeys. Empaattisuus. Toisista välittäminen. Kauniit sanat ja niitä tukevat teot.

Isän tai äidin, pojan tai tyttären, ukin tai mummin, sukulaisen tai ystävän rakkaus.

Jos meidät muistetaan tästä, miksi emme panostaisi siihen? Sen sijaan että väännämme siitä kuka on oikeassa ja kenen usko pelastaa, kilvoiteltaisiin mieluummin rakkaudessa. Ei kuitenkaan niin, että läkähdymme palveluun ja tekemiseen, vaan niin, että rakkaus toimii elämää ohjaava asenteena, jonka saa pitää mukanaan vaikkei muuta jaksaisikaan. Väsyneenä armollisuudessa pinnisteleminen on jo tarpeeksi haastavaa, itseään ja muita kohtaan.

Rakasta. Ole lempeä. Siitä sinut muistetaan. Ja se sinusta jäljelle jää, kun päättyvi aika tää. Yksin se. Mutta rakkaudessa onkin kaikki:

"Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää." 

 - Eino Leino 

23.5.2017

Roger Moorea ja Manchesterin pommi-iskun uhreja kunnioittaen



Varhaisteineinä saimme naapurin mieheltä lainaksi kaikki Bond-elokuvat. VHS-nauhurit pyörivät vinhasti kun koko sarja kelattiin läpi, useampaankin otteeseen. Se oli juhlaa. Useimpien meidän suosikki oli edesmennyt Roger Moore. Hänen huumorinsa upposi ja toimintaa riitti Alpeilta Bahamalle, Eiffel-tornista avaruusasemalle. Bondit, Commodore 64 (etenkin 10-ottelun 1500 metriä joystickiä hervottomasti ränkyttäen ja niitä kasapäin rikkoen) ja pihalla pelattu kenkälätkä "ravipallo" värittivät isoa osaa lapsuudestani. Kiitos Moorelle, Rautahampaalle ja kumppaneille sekä lapsuuden kavereille unohtumattomista hetkistä!

Vaikka Bond-elokuvien arvomaailmaa ja väkivaltaa voi syystäkin kritisoida, oli näyttelijä Sir Roger Moore sivistynyt rauhanmies. Hän ei kuulemma erityisemmin pitänyt aseista. Hän puolusti ihmis- ja eläinoikeuksia etenkin aktiiviuransa jälkeen. Hän toimi Unicefin hyväntahdon lähettiläänä. Kunnioitettu henkilö, KBE, Brittiläisen imperiumin ritarikomentaja arvonimeltään. Moorelta löytyi monia rakentavia ajatuksia, jotka voin allekirjoittaa.

Yhden niistä poimin tälle surunpäivälle: "Of course I am frustrated with regard to extreme poverty, to violence that never seems to cease."

(Suom. Totta kai olen turhautunut äärimmäiseen köyhyyteen, väkivaltaan jolle ei loppua näy").


Köyhyys on väkivaltaa. Niin myös sydämen köyhyys. Köyhyys tunteista on rakkaudettomuutta. Raaka isku lapsia ja nuoria vastaan on mielettömyydessään epätodellinen. Sen seuraukset sen sijaan liian todellisia. Suru ja tuska eivät hellitä vuosiin - jos koskaan. Tämä on väärin.


Meidän pitä
ä olla turhautuneita. Mutta ei niin, että antaisimme periksi, vaan niin että turhautuminen johtaa muutokseen. Meitä ei kutsuta pelkoon, vaan rohkeuteen. Toivoon. Ja iloon kun se vaan on mahdollista. Virressä 415 sanotaan: "Säikytä et, pelkoon et kutsu, kun vastuumme näytät. Riemulla täytät, herätät toivon ja riemulla täytät." 

- Kristus armahda, Herra armahda.

Roger Moorea, Manchesterin iskun vainajia ja loukkaantuneita kunnioittaen sekä heidän läheistensä puolesta rukoillen.

17.5.2017

Sodan haavat - sotaorvot (kaatuneitten muistopäivä 21.5.2017)



Viime sodistamme jäi yli 50 000 sotaorpoa. He ovat olleet – ja ovat yhä – niitä, jotka kantavat keskuudessamme sotien kärsimystä ja taakkaa. Elossa heitä on edelleen keskikokoisen kaupungin verran. Mikäli sinä kuulut heihin tai joku perhepiirissäsi, jaan teille lämpimät ajatukseni.

Lapsen surua ei ymmärretty sodan aikana eikä sen jälkeenkään. Kova työ ja jälleenrakentaminen oli toisaalta hyvä lääke, mutta samalla katkera pintarohto: traumat piti kätkeä syvälle sieluun. Asioista ei puhuttu. Murehtiminen tulkittiin valittamisena. Sota oli arka paikka. Vasta tällä vuosituhannella sotaorpojen kokemuksia on tuotu laajemmin julkisuuteen.

Isänmaamme pelastivat sankarivainajat – nöyrä kiitoksemme heille. Mutta pienen lapsen oli äkkiseltään mahdotonta ymmärtää tämänkaltaista sankaruutta: se kun tarkoitti, että sen myötä hän menetti rakkaan vanhempansa. ”Isäsi oli sotasankari”, oli varmuudella kipeä viilto vaikkakin rohkaisuksi tarkoitettu. Hinta oli äärimmäinen. Kenenkään lapsen ei kuuluisi kantaa tällaista taakkaa. Varsinkaan jos joutui itsekin esittämään sankaria. Kätketty kipu, pahin kipu.

Minun neljästä isovanhemmastani kolme olivat veteraaneja. Kaikki he selvisivät sodasta ja elivät pitkän elämän. Sotaorpoudesta en tiedä ensikädessä mitään. Mutta kun tätä kirjoitin, liikutuin heitä ajatellessani. Tahdon tunnustaa tämän ihmisryhmän ja sen uhrauksen, jonka he joutuivat tahtomattaan tekemään kansallemme. Samaan ajatukseen liitymme Toivakan kirkossa rukoussunnuntaina / kaatuneitten muistopäivänä 21.5.2017. Rukoilemme ja veisaamme Anna-Mari Kaskisen Sotaorpojen virren.

Lasten kärsimys on järjettömintä mitä kohtaamme. Siksi rukoilen, toivon ja vaadin, että yhteiskunnassamme tätä kärsimystä lievitetään niin pitkälle kuin mahdollista. Olipa lapsi läheltä tai kaukaa, kärsimys on sama. Se ei kysy hintaa, eikä mikään taho voi vaatia lähtökohtaisesti näin julmaa uhria.

Kaikkien sotaorpojen ja kärsivien lasten taakkaa emme pysty muuttamaan – osa heistä on poissa saamatta koskaan oikeutta. Mutta paljon on tehtävissä. Voimme valita arvomme ja politiikkamme, jottei kierre toistu. Puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus.

”Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa” (Jes. 1:17).


SOTAORPOJEN VIRSI

1. Jeesus, sinä tunnet tiemme,
muistat kaikki vaiheemme.
Lapsuutemme kirkkaat päivät,
murheet, huolenaiheemme.
Sodan halki meidät kannoit,
turvan vanhuudessa annoit.
Silti kipu sanaton
vielä sydämessä on.

2. Sodan muisto kaikkein raskain
sydäntemme pohjaan jää.
Menetystä suunnatonta
kuinka voisi ymmärtää?
Maksaa saimme kalliin hinnan,
murhe täytti lapsen rinnan.
Rakas hautaan laskettiin.
Tuska oli suuri niin.

3. Jeesus, olet heikon turva,
olet orvon ystävä.
Murheessamme suurimmassa
kuljet aivan vierellä.
Jeesus muista särkyneitä,
rakkaudella heidät peitä.
Itse saavuit luoksemme,
murruit meidän vuoksemme.

4. Taivaan Isä, meitä kannoit
halki lapsuusvuosien.
Perheillemme voimaa annoit
lohduttaen, rohkaisten.
Kannoit vanhuuteemme asti.
Siksi aivan luottavasti
jäämme käsiin Jeesuksen
armostasi kiittäen.

5. Jeesus, olet auttajamme,
lohduttaja ainoa.
Sinä kaiken tuskan tunnet,
kannat vuotten painoa.
Syliin nostat kaikki lapset,
pienimmät ja harmaahapset.
Kerran vielä taivaassa
rakkaat saamme kohdata.

Sävel virrestä 378: Kaitse, Jeesus, paimen hyvä
Sanat: 
Anna-Mari Kaskinen

14.5.2017

Juhlikaamme elämää!



Kun presidentti Nelson Mandela kuoli 3½ vuotta sitten, eräs eteläafrikkalainen maanmies totesi: ”Kun kerran isä-Mandelan piti jättää tämä maailma, en aio surra hänen lähtöään, aion juhlia hänen elämäänsä.”

Aion juhlia hänen elämäänsä.

Tätä kannattaa tehdä tänään äitienpäivänä - juhlia elämää. Kiitos äidit.

Samoin saa luvallisesti tehdä ajatellen presidenttiämme Mauno Koivistoa. Kiitos hänelle, joka antoi ison osan elämästään isänmaamme ja lähimmäisten palveluun. Kuolema kestää hetken, elämä Kristuksessa iankaikkisesti. Iloa kohti.

Suremisessa olemme usein hyviä. Me suomalaiset. Mutta elämän lahjan juhlistamisessa meillä on opittavaa. Siksi sitä kannattaa harrastaa nyt, jotta kerkiää.

Malja äideille. Malja poisnukkuneille. Sursum Corda - ylentäkää sydämemme!

6.5.2017

Saarna 2. sunnuntai pääsiäisestä 30.4.2017 (Misericordia Domini)



Psalmi 23
Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
  Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.
  Hän virvoittaa minun sieluni,
hän ohjaa minua oikeaa tietä
nimensä kunnian tähden.
  Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.
  Sinä katat minulle pöydän
vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä,
ja minun maljani on ylitsevuotavainen.
  Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Hyvän paimenen sunnuntai. Kaunis kuva Jeesuksesta ja karitsasta hänen sylissään. Kiiltokuva, pyhäkoulu. Jeesus pitää huolen lampaistaan. 

Mutta pitääkö hän, ihan oikeasti? 

Tunnustan tämän hieman aralla mielellä, että minun vaikea uskoa – ainakin tällä hetkellä – tuohon kuvaan. En todellakaan koe, että olisin karitsana Jeesuksen sylissä turvassa. Tuo kuva ei innosta minua, se ei vastaa omaa elämänkokemustani. Siksi en voi siitä nyt saarnata. Siis lempeästä Jeesuksesta, joka on lähellä ja kantaa. Hyvän paimenen sunnuntai – mitä siitä puhuisi? 

”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa…”

Tätä lausetta ei tarvitse jatkaa enempää, tiedätte mistä raamatunkohdasta on kyse. Kyllä, Psalmi 23 ”Herra on minun paimeni”. 

Pimeä laakso. Näitä löytyy Israelista. Paikkoja, jotka ovat karuja ja kolkkoja, kuoleman varjon maita. Psalmin kirjoittajan ja kuulijoiden oli helppo ymmärtää mistä oli kyse. Luultavasti useammille nousi pelkästään pimeän laakson ajattelemisesta kylmät väreet selkäpiihin. Hui, sinne en haluaisi mennä! 

Samalla tuo mielikuva on enemmän kuin maantieteellinen paikka: se on kuva elämästä. Pimeä laakso. Se voi tarkoittaa montaa asiaa, jotka liittyvät vaikeuksiin ja tuskaan. Kuljetaan alhaalla, syvissä vesissä, pimeässä laaksossa, kuoleman varjon maassa.  

Tiedämme kokemuksesta, että pimeä laakso on totta. Mutta voimmeko luottaa siihen, että Hyvä paimen, Jeesus Kristus, on kanssamme? 

”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.” 

Kristillinen uskomme ei lupaa, etteikö korpivaellusta tulisi. Jossain määrin se kuuluu siihen väistämättä. Mutta se on luvattu, että Herra tahtoo olla kanssamme näinä vaikeina aikoina. Tähän lupaukseen meidän tulisi tarttua, joskus vastoin omaa tunnekokemustamme. Hän lupaa olla hylkäämättä. Koettelee, vaan ei hylkää, Herra. 

Koko psalmi 23 tiivistyy sanoihin jakeessa neljä: ”Sinä olet minun kanssani.” Tähän luottakaamme, kun muuhun emme kykene.  Joskus saatamme todistaa suoranaista ihmettä: poissa oleva Herra on enemmän kuin läsnä. Läsnä oleva poissa, poissa oleva läsnä. Salattu on murhehuoneen kokemus.      

”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.” 

Joku päivä pimeä laakso loppuu. Kaikilla laaksoilla on alkunsa ja loppunsa. Pimeys ei jatku ikuisesti. Tunnelin päässä on valoa, kirjaimellisesti.  

Vaikeaan vaellukseen sopii hyvin harhailevan Israelin kansan kokemus. Kun Mooses pyysi nähdä Jumalan kunnian, Herra vastasi hänelle: ”Kun minun kirkkauteni kulkee ohi, minä asetan sinut kallionkoloon ja suojaan sinua kämmenelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Sitten otan käteni pois ja saat nähdä minut takaapäin, mutta minun kasvojani ei kukaan saa nähdä” (2. Moos. 33:22-23).

Olen aina ajatellut tämän tekstin vertauskuvallisesti, mutta ehkä siihen on konkreettinen sovellus. Kertomuksen välityksellä Jumala vakuuttaa, että tilanteen ollessa päällä emme voi nähdä hänen kirkkauttaan, hänen kasvonsa ovat piilossa. Olemme ikään kuin kallionkolossa turvissa, Jumalan kämmenen peittäminä. Haluaisimme nähdä hänet, emme kuitenkaan näe. Mutta kun vaikein on ohitse ymmärrämme paremmin. Näemme edessämme ohikulkeneen Jumalan selän. Jumala oli sittenkin kulkenut kanssamme: ”Kun minun kirkkauteni kulkee ohi, minä asetan sinut kallionkoloon ja suojaan sinua kämmenelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Sitten otan käteni pois ja saat nähdä minut takaapäin, mutta minun kasvojani ei kukaan saa nähdä.”

Kallionkolo, Jumalan selkä. Jeesus Immanuel, Jumala ON meidän kanssamme.