***** idiootti!
Näitä huudahduksia – hieman eri variaatioin – kuulee liiankin usein. Joskus ne ovat pelleilyä, usein haavoittavia heittoja. Ilmankin pärjättäisiin.
Harvempi tietää, mitä idiootilla alun perin tarkoitettiin. Sanan juuret juontuvat nimittäin antiikin Kreikkaan. Idioottina pidettiin sellaista henkilöä, joka oli itsekeskeinen ja kiinnostunut pelkästään omista asioistaan. Idioottia eivät kiinnostaneet yhteiset asiat. Jos et välittänyt sosiaalisesta vastuusta etkä ollut kiinnostunut poliittisista kysymyksistä, olit sivistymätön moukka. Yhteisöllistä apaattisuutta, sitä ettei välitetä lainkaan ympärillä tapahtuvasta, ei katsottu hyvällä.
Kreikkalaiset katsoivat, että kaikki syntyivät enemmän tai vähemmän idiooteiksi, mutta kasvatus teki varsinaisia kansalaisia. Vastuuta pitää opettaa. Se ei todellakaan kasva meissä automaattisesti. Esimerkin voima on valtava.
Kun mietimme elämäämme nyt, täysiaikaisen idiotismin vaara on ilmeinen. Ei nappaa yhteinen hyvä. Sitä virtausta vastaan kannattaa taistella. Jokseenkin lohduttavaa on, että tämä kamppailu on aina kuulunut ihmisyyteemme. Nihil novi sub sole, ei mitään uutta auringon alla.
Kaikkien ei tarvitse olla poliittisia toimijoita tai järjestöaktiiveja. Joka ikistä Halla-ahon tai Trumpin lausumaa ei voi – eikä ehkä kannatakaan – seurata. Mutta tärkeää on periaatteellinen kiinnostuminen siitä, mitä toisille kuuluu ja miten yhteisiä asioita hoidetaan. Miten meillä menee, koko porukalla? Kyse on asenteesta, ei pelkästä suorittamisesta. Tiedosta ja viisaudesta, sydämen sivistyksestä.
Osa-aikainen idiotismi on sallittua. Lomat, vapaat ja harrastukset tarjoavat sille mahdollisuuden. Onneksi nykyisin on mahdollista toteuttaa monia juttuja, elää omankin mielensä mukaan. Mutta idiotismi 24/7 & 365/366 – ei ole kenellekään hyväksi.
Monet taistelevat sen kanssa, että hyvä kun jaksaa edes hoitaa omat asiansa. Ymmärrän tämän hyvin. Silloinkin voi pitää liekin lepattamassa ja ajatella, että ehkä jonain päivänä tästä kokemuksesta voi toisille jakaa. Välillä annetaan, välillä ollaan saamapuolella. Tämäkään ei ole mahdollista ilman yhteisvastuuta. Vaativassa perhe-elämässäkin, joka pyörii rutiineissaan ja kiireessään, on mahdollista elää toisista huolehtien ja vastuuta kantaen. On hyvä muistaa, että usein tavallinen arki on idiotismin karkotusta: hoidamme velvollisuutemme, vastuumme ja maksamme veromme niin kuin kuuluu. Keskiössä on lähimmäisen huomioiminen. Se ei ole luonteeltaan pakotettu virkamiestehtävä vaan: hymy, tervehdys ja käden ojentaminen. Pienillä eleillä pääsee jo pitkälle, koska se muokkaa maailmaamme. ”Tee toiselle niin kuin toivot itsellesi tehtävän”, ”Älä tee toisille sellaista, mitä et haluaisi itsellesi.”
Joskus idiotismi on pakon sanelemaa ja ihminen käpertyy itseensä. Siitä ei kannata potea huonoa omatuntoa. Henki ja ajatus voi silti kurottua miettimään yhteistä hyvää. Ja sekin kannattaa muistaa: harkittu idiotismi, itsestään huolehtiminen, palvelee myös muita. Ja kuten sanottua: krooninen idiotismi on ajattelua, jossa muilla ei ole merkitystä. Sitä ei pidä sotkea terveeseen itsetuntoon ja itsekkyyteen.
Palaan huomenna idiotismin saarekkeelta, kesälomaltani, takaisiin yhteisiin asioihin. Yritän muistaa kirjoittamani, kaikessa elämässäni ja työssäni pienen seurakunnan paimenena. Seurakunta, uskovien yhteisö, muodostuu ihmisistä. Olemme toisiamme varten. On kristillistä idiotismia väittää selviävänsä ypöyksin.
Jokainen meistä on joskus tyhmä, teemme huonoja valintoja, emmekä käytä harkintaa. Se on inhimillistä, annetaan anteeksi. Mutta joka väittää pärjäävänsä ilman muita, hän on idiootti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti