28.4.2017

Puhe - veteraanipäivän juhlassa Toivakan palvelutalossa 27.4.2017



2. Kor 10:3-4
”Me elämme tässä maailmassa mutta emme taistele tämän maailman tavoin. Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita, vaan niillä on Jumalan antama voima tuhota linnoituksia”

Kun ajattelen sotaa, mieleeni tulevat kirjat, elokuvat ja veteraanien – kuten isovanhempieni – kertomukset. Muualta en voisikaan sotaa ymmärtää, en ole sitä henkilökohtaisesti kokenut.

Mielikuvissani ajattelen usein yksittäistä sotilasta. Häntä, joka on rintamalla keskellä sodan järjettömyyttä. Häntä, joka selvisi luodeista ja kranaateista. Häntä, joka ei selvinnyt ristitulessa menettäen henkensä.

On sanottu: ”Sota on helvettiä. Mutta sen keskellä voit kohdata jotakin taivaallista: kotiaan, maataan ja arvojaan puolustavat tavalliset ihmiset.”

Mielettömyyden keskellä nousi sankaruutta. Ja se sankaruus oli sitä, että kotona ja rintamalla tehtiin se mikä piti – kukin kykyjensä mukaan. Sankaruutta oli se, että selvittiin. Hekin olivat sankareita, jotka eivät jaksaneet kantaa sodan jättämiä arpia eivätkä traumatisoituneina päässeet elämään kiinni. Veteraanipäivänä katsomme tähän alttiuteen, jossa oltiin valmiit suuriin uhrauksiin, ilman että niiden hintaa edes tiedettiin. Jeesus sanoo: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (Joh. 15:13). Kiitos veteraaneille.

Sodan yksi osa on se, mitä sotilas näkee kiväärinsä piipusta. Sodan kokonaiskuva on kuitenkin suurempi. Yksittäinen sotilas noudattaa vain käskyjä, joita ylempää annetaan. Ylempi taho puolestaan seuraa poliittista päätöksentekoa ja presidenttiä. Ja poliittinen päätöksenteko on seurausta arvoista. 

Kaiken elämän, rauhan- ja sodanajan, ytimessä on arvot. Sieltä lähtee pohja, jonka puolesta taistelemme. Siitä on lähtenyt se, ettei veljeä jätetä ja vainajatkin haetaan kotimaan multiin. Sieltä nousee arvomaailma, jonka vuoksi neuvostoliittolaiset sotavangit antoivat Mannerheimille lahjan, oljista tehdyn käsityön, joka esitti Suomen leijonaa; marsalkka oli vaikuttanut siihen, että pääsiäisenä sotavankien ruoka-annoksia lisättiin. Tämä ele kosketti vankeja. Mannerheim arvosti lahjaa kovasti, sillä oli perin harvinaista, että tällainen kunnianosoitus annetaan vastapuolen ylipäällikölle.

”Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita.”

Kestävimmät aseemme ovat arvot, joita ei voi valmistaa asetehtaalla. Ne ovat suomalaisille tärkeät: tasa-arvo, yhdenmukaisuus, rehellisyys ja turvallisuus. Luonto ja sen puhtaus on meille tärkeä. Suomalaiset tunnetaan maailmalla rauhanvälittäjinä. Olemme inhimillisiä ja autamme muitakin. Armahdamme myös muukalaista. Kunpa meidät tällaisina muistettaisiin historian lehdiltä sekä nyt ja tulevaisuudessa!

Veteraanipäivän valtakunnallista juhlaa vietetään tänä vuonna viimeisen kerran. Vaikka juhlan osalta perinne päättyy, veteraanien hengellinen perintö jää elämään. Tämä aineeton perintö on arvokkainta, mitä meille on annettu. Osaammeko tätä perintöä vaalia? 

Moni meistä kantaa tästä huolta, suurtakin. Eripuraa riveissämme on, pahanilkistäkin. Luotan kuitenkin, että onnistumme kunhan noudatamme Suomi 100 –teemaa: YHDESSÄ. Yhtä puhutteleva on tämänvuotinen veteraanipäivän teema: vastavirtaan nousee lohen suku. Elävä kala ui vastavirtaan. Vaikka muut eivät tekisi aina oikein, tekemällä oikein uimme silloin vastavirtaan. Korjaamme omaa kurssiamme, jos on tarvetta. Lohi palaa joelle, josta se on saanut alkunsa. Näin on meidänkin palattava juurillemme, niille arvoille, jotka kestävät ajasta aikaan. Ja kun katson siniristilippuamme, näen siinä ristinmiehen, Jeesuksen arvot. Niille arvoille kannattaa yhä rakentaa. 

”Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita.”

Itsenäisenä maana tarvitsemme maanpuolustusta. Siihen kuuluvat myös tarpeenmukaiset aseet. Niillä tekee kuitenkin vähän, jos aseiden käyttäjät eivät huolehdi sisäisestä minästään, haarniskastaan. Yksilöt ja kansakunnat seisovat tai kaatuvat sen mukaan, miten he hengellisen asunsa kantavat: ”Meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo” (1. Tess. 5:8).

---
PS. Tämä oli papin puhe, kristillinen lähtökohdiltaan. Uskon kuitenkin, että eriuskoiset ja uskonnottomat voivat yhtä lailla löytää samaa arvopohjaa, jolla tätä maata rakennetaan. Rakkaus, oikeudenmukaisuus ja armollisuus eivät ole kristittyjen yksinoikeus. Kaikilla on mahdollisuus olla rakentamassa 100-vuotiasta Suomea katsomukseen riippumatta. Ja siitä olen varma, että aina voimme oppia toisiltamme. Yhdessä. Erilaisina.