26.5.2017

Mistä sinut muistetaan?



Pappina hautaan lähimmäisiä lähes viikoittain. Valmistelen siunauspuheeni sen pohjalta, mitä opin vainajasta omaisilta ja mitä itse hänestä tiedän jos olen tuntenut.

Isona kysymyksenä on: Mistä kuollut muistetaan?

Harvoin - jos koskaan - nousee esille se, oliko vainajan usko kaikkien kirkon dogmien mukaista, puhtaan oikeaa ja kirkkaan autuaaksi tekevää. Emme käytä omaisten kanssa tuntia hänen raamattukäsityksensä perkaamisen tai siihen, muistiko hän peräti ulkoa Nikean uskontunnustuksen. Keskiössä on ihan muut asiat, pienet ja suuret. Usein hyvin arkiset muistot, mutta samalla niin syvälliset ja kauniit.

Olennaista on vainajan persoona ja se, miten hän kohtasi muita. Yleensä ohjaan keskustelua juuri tähän suuntaan, en puhu kirkossa lävitse koko työuraa. Haluan päästä perille, millainen tämä ihminen on ollut ja millaista elämää juhlistamme haikein mutta kiitollisin mielin.

Parhaiten muistetaan rakkaus. Lempeys. Empaattisuus. Toisista välittäminen. Kauniit sanat ja niitä tukevat teot.

Isän tai äidin, pojan tai tyttären, ukin tai mummin, sukulaisen tai ystävän rakkaus.

Jos meidät muistetaan tästä, miksi emme panostaisi siihen? Sen sijaan että väännämme siitä kuka on oikeassa ja kenen usko pelastaa, kilvoiteltaisiin mieluummin rakkaudessa. Ei kuitenkaan niin, että läkähdymme palveluun ja tekemiseen, vaan niin, että rakkaus toimii elämää ohjaava asenteena, jonka saa pitää mukanaan vaikkei muuta jaksaisikaan. Väsyneenä armollisuudessa pinnisteleminen on jo tarpeeksi haastavaa, itseään ja muita kohtaan.

Rakasta. Ole lempeä. Siitä sinut muistetaan. Ja se sinusta jäljelle jää, kun päättyvi aika tää. Yksin se. Mutta rakkaudessa onkin kaikki:

"Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää." 

 - Eino Leino