28.8.2017

Saarna 12. sunnuntai helluntaista 27.8.2017


Matt. 21:28-32
Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille:
    »Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni.
Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?»
    »Edellinen», he vastasivat. 
    Jeesus sanoi: 
    »Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.»

Kuulimme Jeesuksen vertauksen kahdesta pojasta. Kumpi pojista teki oikein? Hän joka ensin kieltäytyi isänsä pyynnöstä mutta meni lopulta viinitarhaan? Vai hän joka sanoi menevänsä muttei mennytkään? 

Ei kumpikaan.  

Ensimmäinen poika, ehkä heistä vanhin, teki väärin kun julkisesti kieltäytyi isänsä pyynnöstä. Voi olla, että tämän päivän Suomessa tuo ei kuulosta niin pahalta, mutta silloin se sitä oli. Samasta on teillä varttuneimmilla seurakuntalaisilla kokemusta – ei sitä ennen vanhaan niin vain vanhemmille väitetty vastaan ja kieltäydytty, vaan tehtiin niin kuin isä tai äiti sanoivat. Lähi-idässä kunnian ja häpeän kulttuuri on aina ollut tärkeä. Isälle olisi ollut valtava häpeä, kasvojen menetys, jos vanhin poika ei olisi totellut.  

Meille voi olla hieman yllättävää, että monen Jeesuksen aikalaisen mielestä nuorempi poika teki jopa vähemmän väärin (on jopa olemassa vanhoja Ut:n käsikirjoituksia, joissa näin on tulkittu). Kun hän sanoi menevänsä viinitarhaan muttei mennytkään, hän ei silti nolannut isäänsä vaan säästi tämän häpeältä. Poika valehteli mutta teki sen hienovaraisesti kulttuurin mukaan. Julkinen kieltäytyminen oli suurempi paha.  

Jeesuksen vertaus ei olekaan niin yksinkertainen. Mitä Mestarimme tahtoo sanoa? 

Evankeliumin loppuosa antaa viitteitä. Yhtäkkiä Jeesus ei puhukaan enää kahdesta pojasta, vaan vaihtaa näkökulmaa. Hän ei ole kiinnostunut vertauksen poikien moraalista, siitä tekivätkö he oikein vai väärin juuri tässä asiassa. Hän vie keskustelun uskonelämään, ihmisen jumalsuhteeseen, katumukseen ja parannukseen. Hän moittii kansan vanhimpia ja ylipappeja siitä, etteivät olleet kuunnelleet Johannes Kastajaa: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” Johanneksen ja Jeesuksen saarna ei saanut heissä muutosta, vaan jatkoivat kuten ennenkin eivätkä uskoneet. Mutta ryhmät, joita he halveksivat, portot ja tullimiehet, sen sijaan valitsivat katumuksen tien. He uskoivat. Siksi Jeesus opetti kovasanaisesti: ”Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.” 

Vertauksen ydin Jeesukselle oli, että ensimmäinen poika katui. Hän tuli toisiin aatoksiin, muutti mieltään ja teki lopulta isänsä tahtonsa mukaan. Kunnialla ja häpeällä, isän maineella, poikien käytöksellä ihmisten edessä ei ollutkaan niin merkitystä, vaan sydämen tilalla. Siitä Jeesus oli kiinnostunut, tapahtuuko sisäinen muutos? Syntyykö uskoa? Onko sydän valmis muutokseen?

Nostan kolme kokonaisuutta, jotka jäivät minua evankeliumissa puhuttelemaan.

Ensiksi. Jeesus kutsuu meitä parannukseen. Katumus on parannuksen yksi osa. Katumus syntyy kun ihminen tietää ja tunnustaa, että hän on Jumalan edessä syntinen ja rikkonut hänen tahtoaan. Se vie hätään ja ahdistukseen. Ilman uskoa anteeksiantamukseen katumus voi johtaa pimeyteen. Niinpä parannuksen toinen ja välttämätön osa on usko. Uskolla hädänalainen omatunto saa rohkeasti tarttua Jumalan sanan lupaukseen syntien anteeksiantamuksesta Kristuksessa. Jumalan ehdoton armahdus tekee meidät vapaiksi ja antaa hyvän omantunnon. 

Parannusta ei tehdä omin voimin. Se ei ole ihmisen itsenäistä tekemistä, vaan sen sallimista, että Jumala vaikuttaa muutoksen. Toisella vertauksen pojista oli avoin sydän, sydän valmis muuttumaan. Kristillinen parannus on sitä, että jätämme sydämemme samalla tavalla avoimeksi Jumalalle. Pyhällä Hengellä hän hoitaa meitä ja liikuttaa mieltämme. 
   
Toiseksi. Meidän ei tulisi sortua omahyväisyyteen. Jeesus nuhteli kansan vanhimpia ja ylipappeja siitä, että he luulivat menevänsä heittämällä taivasten valtakuntaan. He pitivät itseään toisiaan parempina, tiesivät kaiken ja olivat kaiken yläpuolella. Syntisiä, moraalisesti väärin eläviä, he eivät pitäneet minään. Kristitty on nöyrä ja asemoi itsensä ja kaikki muutkin samalle viivalle. Pikemminkin kuin että kertoisimme ketkä ovat menossa perille, arkaillen toivomme: Jospa minäkin pääsisin samaan taivaan hääjuhlaan Jeesuksen, publikaanien, porttojen ja muiden syntisten kanssa. Minä syntinen, armahdettu syntinen.

Ja kolmanneksi. Emme ole perillä. Tarvitsemme kriittistä ja itseään tutkivaa sydäntä siinä, että tiedostamme olevamme vajaita. Peiliinkin pitää katsoa. Emme tiedä kaikkea, emme ymmärrä. Niin maailmasta, uskosta kuin Jumalasta. Tunnustamme tämän. Jatkuvasti tutkiskelemme itseämme yksin ja yhdessä seurakuntana. Olemme vasta matkalla, emme perillä pysyvässä isänmaassamme. Paavalin sanoin: ”Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä” (Fil 1:6). 

Antakaamme Jumalan vaikuttaa meissä. ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki” (Ps. 51:12).