2.1.2017

”Kaikella on tarkoitus!” - tai ehkei sittenkään...



”Kaikella on tarkoitus!”

Tätä ilmaisua olen itsekin käyttänyt – kerran jos toisenkin. En kuitenkaan käytä enää.

Kristinuskossa lähdetään siitä, että Jumala on Kaikkivaltias: hänen valtansa on ääretön ja ikuinen. Tästä voi päätellä, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu Jumalan tahdosta tai vähintään hänen sallimuksestaan. Kristitty voi siis helposti huudahtaa: ”Kaikella on tarkoitus!”

Vai voiko?   

Sodat. Terrorismi-iskut. Onnettomuudet. Nälänhätä. Viattomien lasten, kehitysvammaisten ja naisten hyväksikäyttäminen. Työttömyys, viina, kirves ja perhe. Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Näillä kaikellako olisi tarkoitus? 

- En usko. Enkä koskaan suostu uskomaan.

Jumala tahtoo kaikille hyvää. Tällaiseen Jumalaan henkilökohtaisesti uskon. Mutta...

Samalla on todettava, että elämme maailmassa, jossa ei tapahdu Jumalan hyvä tahto aina ja kaikkialla. Ei todellakaan. Ihminen on vajavainen ja paha (joskin myös epätäydellisyydessään kaunis ja hyvä). Sellaistakin pahuuttakin tuntuu olevan, joka on ylimaallista, saatanallista, ihan perkeleellistä. Maailma ei ole pelkästään hyvä. Täällä ei tapahdu yksin hyviä asioita. Eivätkä kaikki pahat asiat käänny hyväksi, vaikka niitä kuinka pyörittelisi. Miten voisikaan sanoa, että tällaisessa maailmassa kaikella tarkoitus? Sen sanominen on suorastaan hengellistä väkivaltaa, jos sellaista toisen kärsivän korviin suoltaa.      

Jotta voisimme olla vapaita, Jumala on antanut meille vapaan tahdon. Voimme tietyissä rajoissa käyttää sitä sekä hyvään että pahaan, ja niin ettei Jumala ole jokaista väärää tekoa estämässä. Tältä kuulostaa yksi selitys kärsimyksen ongelmaan. Se ei ole tyhjentävä selitys, mutta jotain perää siinä luultavasti on. 

Iso kysymys on: onko Jumala laatinut tämän periaatteen etukäteen niin, ettei hän voisi sitä myöhemmin rikkoa, että hän olisi ikään kuin siihen päätökseen sidottu? Ilmeisesti Jumala tuntuu pitävän kiinni ihmisten vapaasta tahdosta ja fysiikan laeista. Jokseenkin käsittämätöntä on, että Jumala sallii lasten hyväksikäytön. Tekeekö hän joka kerta erikseen valinnan, ketkä hän säästää ja ketkä ei? Tällainen tilanne olisi groteski, irvokas, jos se olisi totta. Kaikkivaltias jakelisi apuaan vain niille, jotka sen ”ansaitsevat” tai niille joille kokemuksesta olisi myöhempää ”hyötyä”? Tällaiseen hirviöjumalaan ei toivottavasti kukaan usko. Eihän? 

Muutenkin minua iljettää kristillinen (länsimaalainen) elitismi, jossa ajatellaan, että Jumala siunaa heitä, jotka häneen oikealla tavalla uskovat. Että he (valkoihoiset ja hyväosaiset) ovat turvassa, jotka ovat hurskaita eikä Jumala salli heidän hiuskarvansakaan vahingoittua ilman sallimustaan. Potaskaa! Olemme kaikki samalla viivalla, teoriassa. Asuinpaikkamme ja olosuhteemme määräävät pitkälti, miten meille käy. Suomen Toivakassa keskimääräisesti aika hyvin, Syyrian Aleppossa hirvittävän paljon huonommin. Pommi osuisi minuunkin Aleppossa. Toivakassa ei, koska niitä ei – toistaiseksi – taivaalta tipu. Silti voin sairastua kuolettavasti tai ajaa autolla hengenvaarallisen kolarin. Emme ole suojassa, emme yhtään sen enempää kuin Aleppon lapset, naiset ja miehet tai Istanbulin yökerhon surmatut tai Berliinin joulutorin uhrit. Pelottavaa tunnustaa se rehellisesti, mutta näin se on. Turva on laatimamme illuusio, joka saattaa särkyä yhtä nopeasti kuin taikurin epäonnistunut silmänkääntötemppu.     
  
Kaikella ei ole hyvää tarkoitusta. Ei lähimainkaan. 

Miten eteenpäin? 

Kaikessa ristiriitaisuudessaan ponnistelemme paremman maailman puolesta. Johdatukseen voi ja saa uskoa, vaikka ei uskoisikaan KAIKELLA olevan suurempaa tarkoitusta. Olennainen viisaus kätkeytyy siihen, ettemme voi täydellisesti vaikuttaa siihen mitä meille tapahtuu, mutta siihen kyllä, miten tapahtuneen vastaanotamme. Monelle annetaan mahdollisuus elää niin, että kärsimys kantaa hedelmää: erämaan hiekasta kasvaa puutarha. Mutta ole varovainen tämän mainostamisessa, sillä kaikille ei tätä tapahdu. Ei vaikka kuinka uskoisi. Tai olisi uskomatta. 

On totta, että kristinuskon iso teema liittyy kuolemanjälkeiseen elämään. Siitä emme tiedä mitään, uskoa toki voimme. Tasataanko tilit? Voittaako oikeus? Toivottavasti. Sillä muuten maailman vääryyttä on perin raskasta kestää. 

Kun kohtaan kärsivän, lupaan, etten koskaan sano hänelle: Kaikella on tarkoitus. Päinvastoin: sanon, ettei tässä ole tarkoituksen eikä järjen häivääkään. Aikaa kuluu, tapaamme. Voimme keskustella siitä, miten tästä päästään eteenpäin. Vaikka Jumala ei tätä pahaa tahtonut, kuinka hän auttaisi minua nyt? Hän auttaa, en epäile sitä, sanon. Mutta kipua hän ei vie pois, ei heti, eikä ehkä koskaan tässä ajassa. Toivo ja merkitys. Pyhän läsnäolo. Ystävät. Sen Jumala voi sinulle antaa. 

Kristitty uskaltaa elää maailmassa, joka on järjetön. Maailmassa, jossa ei ole kaiken kattavia vastauksia. Jopa elämää, jossa kaikella ei ole tarkoitusta, ei varsinkaan hyvää. Jumala ei ole mielemme mukainen taikuri tai joulupukki, joka toisi autuuden heti keskellemme. Hän on myös kärsivä Kristus, äänetön Herra, joka ei välittömästi auta eikä paranna. Voima ja voimattomuus, valta ja vallasta riisuttu, vahva ja heikko. Paradoksien kolmiyhteinen Jumala.  

Isossa linjassa Jumalan hyvä tahto toteutuu, mutta ei siinä vajavaisessa todellisuudessa, jonka me näemme ja aistimme. Pelastuminen on ihmeellistä tämän maailman keskellä, vielä enemmän tulevaan maailmaan nähden. Siinä tarkoitus, jonka voin allekirjoittaa. 

Tuskassa ja pahuuden keskellä, omankin sellaisen, katsahdan seimen lapseen, ristin ja ylösnousemuksen mieheen, joka sanoo: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista” (Mark 10:27).