5.11.2016

Saarna pyhäinpäivä 5.11.2016




Hepr. 11:13–16
Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.

Eräs pappi jututti poikaporukkaa. Hän kysyi heiltä: ”Pojat, haluatteko päästä taivaaseen?” ”En kyllä minä!”, sanoi pojista nuorimmainen. Pappi oli tyrmistynyt: ”Etkö halua taivaaseen kun kuolet?” Tähän poika: ”Ai sitten kun mä kuolen, joo niin, toki silloin haluun taivaaseen. Mä kun luulin, että me ollaan menossa sinne porukalla just nyt!”

Kuolema on meille arka aihe. Mutta niin on taivaskin. Taivas tuntuu kaukaiselta. Ehkä ajattelemme, että se on hyvä varavaihtoehto tälle elämälle, mutta kuulostaa jotenkin tylsältä ja etäiseltä. Sitä murehditaan kun aika on. Jaamme nuoren pojan tunteen: ”Taivaaseen on toki kiva päästä, mutta ei se tällä hetkellä oikein kiinnosta. Täällä on vielä ihan liiaksi tekemistä ja koettavaa.” 

Taivaasta ei yleensä puhuta asiana, joka olisi päämäärämme. Olen kuullut, että lähes satavuotiasta ja sairasta ihmistäkin on toppuuteltu näin: ”Höpsis, älä vielä taivaasta puhu, eihän sen aika vielä sinulle ole!”

Milloin on aika puhua taivaasta? Nyt on.  Tänä pyhäinpäivän iltana, tässä hetkessä. Taivas on keskellämme. 

Kun oli pappina Maaningalla, hätkähdin yksissä hautajaisissa. Vainajan sukulainen – pitkän linjan uskollinen kristitty – sanoi minulle muistotilaisuudessa: ”Kuule Panu, minulla on jo taivaassa enemmän perhettä ja ystäviä kuin täällä maan päällä. Taivas alkaa tuntua kodilta, joka päivä enemmän.”

Elämänvaiheemme, etenkin menetykset, saavat pohtimaan taivasta. Elämän rajallisuus, se että vanhenemme, laittaa miettimään. Mutta pohdimmeko näin vasta kun on pakko? Eikö taivas pitäisi olla kristityillä mielessä usein, koti jonne kerran riemuiten mennään?  

Päivän saarnateksti avaa hienoja näköaloja. Siinä kerrotaan Abrahamista, Saarasta, Iisakista ja Jaakobista, jotka taivalsivat keskellämme aikoja sitten. Heistä kerrotaan: ”Uskovina nämä kaikki kuolivat.” 

Ilman uskoa emme voi nähdä. Ilman uskoa emme kykene ymmärtämään mitä on elämä, kuolema ja taivas. Usko on välttämätön matkaeväs. Se on kartta, matkalippu ja matkakumppani. Jeesus on perille vievä tie.     

Usko on Jumalan lahja. Silmät jotka näkevät, korvat jotka kuulevat, sydän joka ymmärtää. Pyhä Henki synnyttää uskon Jeesukseen, kuoleman voittajaan. Kiitämme Pyhää Henkeä, että hän on herättänyt meissä uskon ja varjelee siinä loppuun asti: ”Tule, Pyhä Henki, tänne, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.”  

Abraham ja kumppanit tahtoivat omistaa uskon. He tervehtivät sitä iloiten: ”Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.”

Tervehdimme Jumalan lupauksia iloiten. Silloinkin kun elämä koettelee, luotamme siihen, ettei Herra hylkää. Hän pitää kiinni lupauksistaan. Odotuttaa mutta pitää sanansa.
  
”...tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.” 

Vieraita ja muukalaisia. Tuntuuko maailma vieraalta? Kuin että joskus olisi muukalainen maan päällä? Kristillisesti katsottuna tämä on terve tunne. Pysyvä kotimme ei ole täällä. Siksi kirkossa puhutaan taivaasta. Voi olla, ettei tätä puhetta kohta muualta kuulekaan. Jumalanpalveluksissa kuulee kotoista sanomaa. Koti-ikävän saa tunnustaa, kukaan ei toppuuttele: ”Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata.”  

Taaksepäin emme voi palata. Ajoittain on hyvä vilkaista peruutuspeiliin, katsoa miten elämä on mennyt, mutta siihen ei kannata jumittautua. Katsomme eteenpäin. Parempaa on edessä. Emme oikein ymmärrä mitä se voi olla, mutta se on enemmän, paljon enemmän. Samalla kun iloitsemme elämän lahjasta ajattelemme Abrahamin, Saaran, Jaakobin sekä muiden pyhien tavoin: ”Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata.”

Saarnatekstimme päättyy: ”Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.”

Kotona ei ole tylsää. Se on ykkösvaihtoehto kun sen näemme. Jumala ei häpeä omiaan. Hän on valmistanut meille iäisen majan. Kaikki on valmiina. 

42 kynttilää palaa edessämme. Moni rakkaimmistamme on päässyt perille. Taivas alkaa tuntua kodilta.