6.11.2016

Saarna 25. sunnuntai helluntaista 6.11.2016



Matt. 9:18-26
Kun Jeesus vielä puhui heille, sinne tuli eräs synagogan esimies. 
Hän kumartui maahan Jeesuksen edessä ja sanoi: ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.” Jeesus nousi ja lähti miehen mukaan, ja opetuslapset seurasivat häntä.
    Silloin Jeesusta lähestyi muuan nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua. Hän näet ajatteli: ”Jos vain saan koskettaa hänen viittaansa, minä paranen.” Jeesus kääntyi, näki naisen ja sanoi: ”Ole rohkealla mielellä, tyttäreni, uskosi on parantanut sinut.” 
Siitä hetkestä nainen oli terve.
    Kun Jeesus tuli esimiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän ihmisjoukon, hän sanoi: ”Menkää pois! Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu.” Hänelle naurettiin. Mutta kun väki oli ajettu ulos, Jeesus meni sisään ja otti tyttöä kädestä, ja tyttö nousi. 
Tästä levisi tieto koko sille seudulle.

Kun luin evankeliumin saarnaa valmistellessa, ensimmäiseksi tuli mieleen ristiriitaiset tunteet. Niin monet rukoilevat paranemistaan sairauksistaan mutta Jeesus ei tunnu auttavan. Eilenkin pyhäinpäivänä luettiin 41 vainajan nimet, joiden kohdalla rukouksia ei oltu varmasti säästelty, mutta silti kuolema otti omansa. Jeesus herätti kuolleista synagogan esimiehen tyttären ja auttoi verenvuodosta kärsivää naista, mutta missä hän on nyt parantavine käsineen? Vaikeassa elämäntilanteessa pitkään olleiden on raskasta omistaa evankeliumin ihmeet kohdalleen.   

Koettelemuksissa, erämaavaelluksessa, voi käydä niin, että löytää itsensä Jeesuksen pilkkaajien joukosta. Kun Jeesus ei tunnu auttavan, usko horjuu. Puheet ihmeitä tekevästä Jumalan Pojasta epäilyttävät. Ennen pitkää huomaa ivallisen ajatuksen leviävän mieleen, sitten huulilleen ja lopulta kuuluu ilkikurinen naurahdus: ”Hänkö muka minua auttaisi, pah!” Tilanne on vastaava kuin evankeliumissa: ”Kun Jeesus tuli esimiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän ihmisjoukon, hän sanoi: ”Menkää pois! Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu.” Hänelle naurettiin.”

Jeesus ei auta. Häneen ei voi luottaa. Ei hän ihmeitä tee. 

Tätä ajatusta mielemme syöttää. Saatanan suurin valhe on saada meidät uskomaan kaikkeen tähän. Jumala on heikko. Hän ei välitä. Tilanteesi ei muutu. Jumalaan ei kannata turvautua, vaan ainoastaan itseensä luottaa. 

Tällainen ajattelu vie meidät epätoivoon. Tarvitsemme Sanaa, rukousta ja sakramentteja taistellaksemme sitä vastaan. Jumalan lupauksiin tarttuminen on tärkeää. Muistamme ensimmäisen käskyn ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Tästä Luther opettaa: ”Tämän käskyn tarkoituksena onkin vaatia oikeaa sydämen uskoa ja luottamusta, joka kohdistuu ainoaan oikeaan Jumalaan ja riippuu yksin hänen varassaan. Tämä merkitsee: Pidä huoli, että annat yksin minun olla Jumalasi etkä milloinkaan etsi ketään muuta. Toisin sanoen: Odota hyvää, jota kaipaat, minulta ja etsi sitä minun tyköäni, ja mikäli kärsit onnettomuutta ja hätää, tule minun turviini ja pysy luonani. Minä annan sinulle mitä tarvitset ja autan sinut kaikesta hädästä, kunhan vain et anna sydämesi kiintyä muuhun etkä levätä missään muussa.” 

”Odota hyvää, jota kaipaat.”

Lähestymme Jeesusta synagogan esimiehen mielenlaadulla, polvistumme ja luotamme hänen apuunsa: ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.” Tai lähestymme vaivihkaa Parantajaa, kuten verenvuodosta kärsinyt nainen: ”Jos vain saan koskettaa hänen viittaansa, minä paranen.”  

Mutta syntyikö usko synagogan esimieheen ja naiseen ihan itsestään? En usko. Evankeliumi alkaa sanoilla ”Kun Jeesus vielä puhui heille...” Jeesus saarnasi, se oli hänen tehtävänsä. Samassa Matteuksen luvussa hän sanoi halvaantuneelle: "Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi." (9:2), tulevalle opetuslapselle Matteukselle Jeesus sanoi ”Seuraa minua" (9:9) ja aterialla hänen luonaan ”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä” (9:13). Lopuksi hän kertoi olevansa sulhanen ja uusi viini, jota ihmiset kaipaavat. Hän oli odotettu Messias.

Nämä kaikki tapahtumat ja Jeesuksen saarnan keskeytti hätääntynyt isä ja sairas nainen. Mutta he molemmat olivat sanan alla. He olivat taatusti kuulleet Jeesuksen opetusta. Jumalan sana synnytti uskon, jolla he tarttuivat Jeesuksen apuun. ”Jeesus on rauha, Jeesus on Messias, hän on Jumalan apu! ”, he ajattelivat. Heidän uskonsa sai katetta ja pyyntö kävi toteen. 

Tästä syystä Jumalan sana on niin tärkeää. Sanan kirkkoa, luterilaisuuden tunnusmerkkiä, on aiheellista korostaa. Sanaan kiinnittyen jaksamme uskoa tämänkin lupauksen todeksi: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen” (Room 8:28).    

”Kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa.” Tartutaan tähän sanaan kiinni. Se on totta, kun otamme sen Herralta vastaan. Jumalan sana lohduttaa, poistaa epäuskoa. Siirrymme Jeesuksen ivaajista hänen puolelleen.  

Kuolleista herätetty tytär kuoli, jos ei muuten niin korkeaan ikään. Niin kävi hänen isälleen, äidilleen, sisaruksilleen. Samoin kävi verenvuodosta parantuneelle naiselle, tuli päivä jolloin hänet kutsuttiin taivaan kotiin. 

Parantumisemme ei tähtää pelkästään ajalliseen parantumiseen. Se ei ole ratkaisevin. Olennaisinta on kokea armo, antaa parantumisen alkaa tässä ajassa ja sallia Jumalan viedä sen päätökseen tulevassa. Suurin paraneminen ja ihme on, kun syntinen uskoo. Taivaassa ei epäuskoa ja sairautta ole. Niin kuin Jeesus herätti pienen tytön, hän on herättävä omansa viimeisenä päivänä. Kertomus toimii esikuvana tulevasta, Jeesukseen uskovalla on ikuinen elämä: ”Ja lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki. Minun Isäni tahtoo, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on ikuinen elämä. Viimeisenä päivänä minä herätän hänet” (Joh 6:39-40).