18.9.2016

Saarna 18. sunnuntai helluntaista


Luuk. 14:1-6
Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.

Kun on kyse elämästä, vaikuttaa siltä että selvien sääntöjen noudattaminen on meille luontaisempaa kuin soveltaminen yleisestä periaatteesta. Varhaislapsuuden vaihde jää ikään kuin päälle: joka ikinen asia pitää erikseen kieltää tai kehottaa, jotta osaisimme toimia oikein. Emme ymmärrä kokonaisuutta, pääse sen juureen. Kadotamme helposti alkuperäisen hyvän tarkoituksen.

Evankeliumissa kuvataan vastaavaa tilannetta. Fariseukset olivat kyllä mestareita tarkassa lain noudattamisessaan, mutta he olivat kadottaneet metsän puilta. Yksityiskohdat olivat vieneet huomion kokonaisuudelta. He eivät nähneet olennaista. Asioiden sydän oli unohtunut. 

Evankeliumi kertoo, että fariseukset oli lähteneet tarkkailuasenteella sapatin viettoon: ”Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi.” Alkukielen kielen sana ’tarkkailla’ tarkoittaa tässä kohden oikein sellaista kyttäämistä ja vahtimista. Fariseukset valvoivat sitä, noudattiko Jeesus sapattisäädöksiä vai ei. Ehkä vesipöhöä sairastava mies johdateltiin paikalle tarkoituksella. Joka tapauksessa tilanne ei ollut kovin aito, vaan Jeesuksen nappaaminen kiinni tekemistään oli pääasia.  

Jeesus ei näistä aikeista välittänyt. Tai välitti niin, että halusi antaa fariseuksille opetuksen. Hän paransi sairaan miehen ja sanoi sitten fariseuksille: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” 

Sapattina on lupa tehdä hyvää. Vaikka sapatti oli erikoislaatuinen pyhäpäivä, lepopäivä, ei rakkauden osoittamista saanut sitoa sen ulkopuolelle. Päinvastoin.     

Olemmeko enemmän tarkkailijoita kuin lähimmäisenrakkauden tekijöitä? Säännöt vai sydän edellä? 

Jeesus sanoo: ”Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.”

Niinpä. Sydämestä kaikki lähtee. Hyvä teko ei ole hyvä teko vain siksi, että siitä on olemassa erillinen säädös tai pykälä. Lähimmäisen hätä on riittävä syy. Pojat ja härät ehkä harvemmin enää putoavat kaivoon, mutta jos niin käy, ylöshän ne pitää saada. Tänä päivänä lähimmäiset – ja eläimetkin – ovat toki monin muun tavoin pinteessä. Kärsimys pitää tunnistaa ja toimia sen mukaan. Jos nenä on kiinni ohjekirjassa, lähimmäisen hätä menee ohitse. Palvelu jää tekemättä, se tehtävä, johon meidät on vapautettu tilanteeseen ja ajankohtaan katsomatta. Luther opettaa: ”Jumalaan nähden olet kaikissa asioissa vapaa uskon kautta, mutta ihmisiin nähden olet rakkauden takia kaikkien palvelija. Kristitty on vapaa herra kaikissa asioissa eikä kenenkään alamainen. Kristitty on velvollinen kaikkia palvelemaan ja on kaikkien alamainen.”

Sapatti on juutalaisille ilon päivä. Silloin muistellaan Jumalan luomistyötä ja Egyptin orjuudesta vapautumista. Katseet ovat hengellisissä aarteissa: siinä mitä Jumala on tehnyt ja luvannut. 

Samanlainen päivä on kristityille sunnuntai. Tämä päivä on siksi, että lepäämme ja ennen kaikkea lepopäivämme pyhitämme. Yhteinen jumalanpalvelus kuuluu pyhittämiseen. Kiitämme ja iloitsemme Jumalan lahjoista ja lupauksista, Jeesuksen rististä ja ylösnousemuksesta. 

Mutta näemmekö metsän puilta? Kuinka helposti tulemmekaan kirkkoon tarkkailemaan? Ehkä pappia, avustajia, muuta kirkkokansaa? Katselemmeko elämää ja pyhäpäivänkin viettoa kuin fariseukset konsanaan, etäältä ja teknisiin asioihin huomiota kiinnittäen?  

Sydämestä kaikki lähtee. Niin pyhäpäivän vietossa kuin messussakin. Jos tulemme kirkkoon elämään messua todeksi, osallistumaan ja saamaan ravintoa, on lopputulos taatusti erilainen kuin pelkän esityksen seuraaminen. Uskallammeko rukoilla sitä, että Jumala uudistaisi meidät ja antaisi meille ilon suurista lahjoistaan? Siinä on sunnuntain merkitys. Ei päivä sinällään, vaan siinä, mitä päivä tarkoittaa. Keskipisteenä on se mitä Jumala on tehnyt, ei se mitä me. Jos tämän oivallamme ja Herran lahjat vastaanotamme, jaksamme taas valppaasti palvella. Jumalanpalvelukseen tulijan kestorukous on: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki.” (Ps. 51:12)

Pyhäpäivän selitys kuuluu evankeliumirjassa näin: ”Usko Kristukseen vapauttaa ihmisen perustamasta elämäänsä omien tekojen, perinnäissääntöjen ja toisten ihmisten mielipiteiden varaan. Kristus päästää seuraajansa vapauteen ihmisten asettamista rajoituksista mutta sitoo heidät totuuteen ja rakkauteen. Kristuksen rakkaus näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille.”

Rakkaus ei katso päivää, ei hetkeä. Sille on oltava aina tilaa. Kristuksen rakkaus antaa suunnan. Rakkauden teot ovat Jumalan työn suurinta ylistystä. Ne kuuluvat jokaiseen päivään. Siksi myös sapattina, pyhänä, saa ja tulee rakastaa.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti