13.7.2016

Saarna 20. sunnuntai helluntaista 15.10.2010


1. Moos. 15:1–6 
Abramille tuli näyssä tämä Herran sana: »Älä pelkää, Abram. Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri.» Abram sanoi: »Herra, minun Jumalani, mitä sinä minulle antaisit? Olenhan jäänyt lapsettomaksi, ja minun omaisuuteni perii damaskolainen Elieser.» Abram sanoi vielä: »Ethän ole antanut minulle jälkeläistä, ja siksi palvelijani saa periä minut.» Mutta hänelle tuli tämä Herran sana: »Ei hän sinua peri, vaan sinut perii sinun oma poikasi.» Ja Herra vei hänet ulos ja sanoi: »Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä.» Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi. 

Room. 4:16–25
Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko. Hän on meidän kaikkien isä, niin kuin on kirjoitettu: »Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi.» Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja niin hän uskoi tulevansa monien kansojen kantaisäksi näiden sanojen mukaisesti: »Näin suuri on oleva sinun jälkeläistesi luku.» Hänen uskonsa ei horjunut, vaikka hän, lähes satavuotiaana, tiesi elinvoimansa sammuneen ja Saaran kohdun kuihtuneen. Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut. Sen vuoksi Jumala katsoikin hänet vanhurskaaksi.
    Näitä sanoja ei kuitenkaan ole kirjoitettu vain hänen tähtensä, vaan myös meidän vuoksemme. Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen. Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. 

”Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut.”

Voisin kuvitella, että samankaltaisia tuntemuksia kokivat chileläiset kaivosmiehet ja heidän omaisensa 70 päivää kestäneen painajaisen aikana. Onneksi tarina päättyi onnellisesti ja 33 miestä pelastettiin. Mutta välillä heidän tilanteensa näytti toivottomalta. 700 metriä maata ja kalliota erottivat heidät tästä maailmasta ja rakkaimmistaan. Pilkkopimeässä ei ainoastaan sumentuneet silmät vaan myös toivon kynttilä hiipui. Omaisten viestit, rakkauskirjeet ja tiedot pelastusoperaation etenemisestä antoivat kuitenkin toivoa. Abrahamin usko kantoi: Kaivosmiehet toivoivat, vaikka toivoa ei ollut.

”Abraham antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut.”

”Jumalalle kiitos!”, ”Tämä on Jumalan ihme!” 

Näin useat kaivosmiehet sanoivat päästessään loukostaan pois. Omaiset toistelivat samaa kiitosta ja ihmetystä. He olivat saaneet koettelemuksessa uskostaan voimaa, kuten Abraham aikanaan, ja antoivat auliisti Jumalalle kunnian. Mitenkä olisi ollut Suomessa? Olisivatko vastaavalla tavalla loukkoon jääneet suomalaiset kaivosmiehet antaneet ensiksi kiitoksen hänelle, jolle se kuuluu? Saako Jumala meiltä aidon kunnian, kun selviämme elämme vaikeuksista?

”Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan.”

”Tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan.” Kaivosmiesten omaiset kuvailivat rakkaimpiaan, että he olivat kuin uudestisyntyneitä. Selviytyminen oli antanut kaikelle uuden merkityksen. Kiitollisuus elämän lahjasta tuli näkyväksi. Mikään ei olisi kuin ennen. Hetken jo kuolleiksi tuomitut muuttuivat eläviksi jälleennäkemisen riemussa. 

Tällainen Jumala meillä on. Hän synnyttää meidät uudesti. Kukaan ei ole Jumalan perheessä ”Oskari Olematon” vaan Taivaan isä huomaa jokaisen. Jo miltei kuolleesta seurakuntalaisesta voi tulla elävä jäsen Pyhän Hengen ansiosta, oma elämä saa Herran lähellä tärkeämmän merkityksen. Ja kerran myös kaikki kuolleet pyhät herätetään ikuiseen elämään. Jeesus sanoo: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.”

”Näitä sanoja ei kuitenkaan ole kirjoitettu vain hänen tähtensä, vaan myös meidän vuoksemme.” 

Abrahamin koettelemukset eivät olleet ainoastaan hänelle opiksi. Niistä on myös meille paljon opittavaa. Vastoin järkeä ja kaikkia luonnonlakeja, hän uskoi, että iästään huolimatta hän ja Saara voisivat saada lapsia. Se oli uskottava, koska Jumala niin lupasi. Hän ei järkeillyt tai ollut epäuskoinen, vaan uskoi. Samaan tulisi meidänkin pyrkiä: vaikka elämässä tapahtuisi mitä, vaikka kohtaisimme mitä tahansa inhimillisiä esteitä, meidän tulee uskoa. Uskoa siihen, että Jumala tahtoo meille ainoastaan hyvää. Uskoa enemmän häneen kuin tämän maailman järkeilyihin. Voimme vastoin epäilyjäkin luottaa siihen, että Jumalan tahto on lopulta meille parhaaksi. Vaikka emme käsitäkään Jumalan ajatuksia, tartumme hänen sanansa varmoihin lupauksiin. Mikäli näin teemme, Jumala katsoo meidät vanhurskaiksi, hänelle kelpaaviksi. Usko riittää: ”Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen.” 

Samoin voimme ottaa oppia Chilen kaivosturmasta. Maailma ja oma sisimpämme on joskus pimeä paikka. Niinpä mekin tarvitsemme meille kohdistettuja rakkauskirjeitä ylhäältä, jotta säilyttäisimme toivon. Tarvitsemme Jumalan rakkautta taivaasta, hän on Isä, joka jatkuvasti kaipaa eksyneitä lapsiaan. Sen tähden meille on annettu lahjaksi Raamattu, Jumalan rakkauskirje ihmisille. Se kertoo meille, että myös meille on varattu pelastuskapseli pois synnistä, pahuudesta ja maailman pimeydestä. Kapseli ei ole nimeltään Feeniks, kuten Chilessä, vaan sen nimi on Jeesus Kristus. Hän on tie, totuus ja elämä. Omin voimin emme voi kömpiä pimeydestä ulos – kuten eivät voineet kaivosmiehetkään – vaan tarvitsemme Jumalan apua. Hän on tehnyt puolestamme aloitteen: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.”

Sisaret ja veljet. Meillä on luja turva uskossa, yhteisessä uskossamme. Saamme siitä voimaa kuten Abraham. Siksi toivon, että päivien pimetessä täällä Pohjolassa muistamme aina sanat: ”Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut.” Katsomme kohti ristiä ja sanomme: ”Ole tervehditty risti, ainoa toivomme.”