Saarna 12. sunnuntai helluntaista 15.8.2010 (konfirmaatio)

Luuk. 18:9-14
Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
    »Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!
    Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.» 

28 sanaa, 5 sanaa. Hurskaan fariseuksen 28 sanainen rukous vastaan syntisen publikaanin 5 sanainen. Pitkä vastaan lyhyt. Kumman rukous oli enemmän Jumalan mieleen? 

Jeesuksen vastaus tähän oli selvä: publikaanin rukous oli oikeamielisempi kuin fariseuksen. Syntinen tullimies päihitti hurskaan uskonoppineen. Rukouksen sisältö oli ratkaisevaa, ei pituus. Sydän ja nöyryys olivat arvokkaampia kuin ulkoinen hurskaus ja ylimielisyys. Yksin Jumala näkee sen, mikä on tärkeintä: ”Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen” (1. Sam 16:7). 

Jeesuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista on lohdullinen. Ajattelen, että se on sitä erityisesti tässä konfirmaatiossa. 

Rippikoulun opettajan näkökulmasta publikaanin 5 sanainen rukous nimittäin tuntuu mitaltaan samalta kuin se, mitä teille nuorille on ehtinyt viime kuukausina opettaa. Uskonkysymykset on niin laaja kokonaisuus, että yhdessä rippikoulussa ei ennätetä kuin raapaisemaan pintaa. Vaikka olemme pitäneet oppitunteja luonnossa kuin Jeesus, olleet pahan Bartolomeus-enkelin houkuteltavina, pelanneet kristillisessä hengessä lentopalloa ja 'hampaatonta eläintä', laulaneet ruokarukouksen saku sammakon ja euroviisujen sävelillä, opiskelleet Raamattua isosten johdolla ja tehneet siinä välissä kaikkea muuta mahdollista, niin silti yhteiset oppimishetkemme ovat pikapikaa vilahtaneet ohitsemme. Rippileirikin hujahti lävitse suunnilleen samaa tahtia kuin lähellemme osunut salamanisku – ei siinä kissaa ehtinyt sanoa! Ehkä me vetäjät ehdimme sanoa teille hieman enemmän kuin kissa tai vompatti, muttei lopulta paljon enempää. Toivottavasti saimme kuitenkin sanotuksi sen 5 sanaa kristinuskon perusasioista.  

Ei se määrä, vaan laatu. Yhteinen matkamme on ollut verraten lyhyt, mutta se on ollut sitäkin laatuisempi. Hyvän aineksen kanssa on ollut helppo tehdä töitä. Hyvää tavoiteltiin, mutta priimaa pukkasi ihan väkisin! Saimme hienoja kokemuksia ja muistoja. Loppukokeen erinomaisesta osaamisesta päätellen päähänne tarttui myös kristillinen ydinsanoma: opit Jeesuksesta, synnistä, anteeksiannosta, armosta ja pelastumisesta olivat hallussa. Onneksi taivasasioissa viisikin sanaa voi riittää. Ne riittävät, jos ne ovat oikeita. Tämä antaa paljon toivoa vajavaisille rippikoulun opettajille: minulle, Helille ja Liisalle.   

Vertaus fariseuksesta ja publikaanista opettaa, että vilpitön ja lämmin rukous on Jumalan mieleen. Juuri tällainen oli publikaanin rukous: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!” Hän toi Jumalan eteen synnin raskauttaman sydämensä. Hän tunnusti tehneensä väärin, kokien häpeää ja surua. Tämän merkiksi hän löi rintaansa. Mutta mikä tärkeintä: hän etsi Jumalan kasvoja ja armoa. Fariseus ei sen sijaan rukouksessaan tunnustanut mitään tarvetta eikä omaa syntisyyttään. Hän ei etsinyt Jumalan siunausta eikä hänen armoaan. Hän kehuskeli itseään ja moitti muita. Loppujen lopuksi hänen rukouksensa oli enemmänkin monologi itsensä kanssa kuin keskustelu Jumalan kanssa. Tunnetasoltaan ja muodoltaan se vastasi lähinnä jääpuikkoa.  

Hyvät nuoret. Toivon hartaasti, että olisitte oppineet rippikoulusta senkaltaista hengellisyyttä, jota publikaani edustaa. Usko ei saa olla kalsakkaa muotomenoa kuin fariseuksella, vaan lämmintä ja rehellistä Jumalan kasvojen etsintää. Aito usko rohkenee myös kysellä ja epäillä. Taivaan Isä kestää kyllä kovimmatkin epäilymme! Sydämestä ei tarvitse nousta montakaan sanaa, kunhan ne ovat rakkaudellisia ja rehellisiä. Oikeat sanat ilmaisevat tarvetta, kiitosta ja suuntaavat ajatukset Jumalaan. Kun rukoilemme toisten puolesta, pyydämme heille hyvää. Isä meidän -rukouksen voi lukea ajatuksella – kuten yhdessä iltahartaudessa elävästi opimme – tai sitten sen voi rallatella läpi mitään ajattelematta. Kumpaa tapaa sinä haluat suosia?

Jeesuksen vertauksen tärkeimmät sanat ovat: ”Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei.” Publikaani lähti kotiinsa muuttuneena miehenä, vanhurskaana. Hän kelpasi Jumalalle. Fariseus ei sen sijaan esittänyt minkäänlaista mielenmuutosta, ei katunut eikä etsinyt armoa. Siksi hän ei lähtenyt vanhurskaana kotiinsa. Kotona peilin edessä oli vastassa sama vanha fariseus.

Arvon nuoret. Haluan vilpittömästi uskoa, että kun te tänään päätätte rippikoulun, te lähdette kirkosta muuttuneita nuorina. Asiat eivät ole samoin kuin ennen tätä yhteistä kokemustanne. Saatte vilpittömästi uskoa, että menette koteihinne vanhurskaina, Jumalalle kelpaavina. Riittää kun uskotte kolmiyhteiseen Jumalaamme ja saamaanne kasteen lahjaan. Se on tie ikuiseen elämään, kuten yhdessä rippikoulussa opimme (yhteen ääneen konfirmoitujen kanssa): ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu” (Mk 16:16).