13.7.2016

Saarna 24. sunnuntai helluntaista 11.11.2007


Matt. 22:15-22
Fariseukset menivät neuvottelemaan keskenään, miten saisivat Jeesuksen sanoistaan ansaan. He lähettivät hänen luokseen opetuslapsiaan yhdessä Herodeksen kannattajien kanssa. Nämä sanoivat: "Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut totta ja opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti. Sinä olet ihmisistä riippumaton etkä tee eroa heidän välillään. Sano siis meille, mitä mieltä olet: onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?" Mutta Jeesus huomasi heidän kieroutensa ja sanoi: "Te teeskentelijät! Miksi te yritätte saada minut ansaan? Näyttäkää sitä rahaa, jolla maksatte veronne." He ottivat esiin denaarin. Jeesus kysyi heiltä: "Kenen kuva ja nimi siinä on?" "Keisarin", he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: "Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu." Kuullessaan tämän he hämmästyivät. He jättivät Jeesuksen rauhaan ja lähtivät pois. 

Ne papit, jotka olivat tehneet tämän pyhän saarnan valmiiksi ennen viime keskiviikkoa, joutuivat väistämättä miettimään sitä, tulisiko se tehdä aivan kokonaan uusiksi. Se, mitä Jokelassa tapahtui ke 7.11.2007, on niin kertakaikkisen järkyttävää, ettei sitä voida sivuuttaa tänään yhdessäkään Suomen kirkossa. Niinpä täällä Maaningallakin tahdotaan myötäelää omaisten sekä ystävien surussa ja rukoilla heille voimia. Sanomme heille Paavalin tavoin: ”Vaikka minä ruumiillisesti olen poissa luotanne, olen kuitenkin hengessä läsnä” (1. Kor 5: 3).  Huudamme Herran puoleen psalmistin suulla, jotta hän kuulisi heidän tuskansa: ”Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton. Lievitä sydämeni tuska, ota pois ahdistukseni, katso minun kärsimystäni ja vaivaani…Suojele minua ja pelasta minut, älä hylkää minua, sinuun minä turvaudun” (Ps. 25).

Kun uskoaan todeksi elävä kristitty kohtaa elämässään vaikeuksia, hän rukoilee Herraansa ja etsii lohtua murheeseensa Raamatusta, Jumalan sanasta. Näin meidän tulisi tehdä aina ja kaikkialla. Siksi tahdomme käyttää tätä samaa metodia yhteisessä messussamme. Raamattu on myrskylyhtymme ja oppaamme pahimmassakin pimeydessä: ”Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani” (Ps. 119:105).

Vanha konsti etsiä Raamatusta lohtua elämäntilanteensa on panna peukalonsa summittaisesti sen lehtien väliin ja tökätä silmät kiinni etusormellaan jotakin kohtaa avautuvassa sivussa. Hämmästyttävää kyllä, moni on saanut avun jo ihan ensi yrittämällään. Useimmiten tarvitaan kuitenkin enemmän yrityksiä – kaksi, kolme tai kymmenen kertaa. Muistelen piispamme, Wille Riekkisen, tokaisseen aikanaan, että hänelle apu hätään tuli erään kerran siinä 30. yrittämän paikkeilla. Kärsivällisyyttä siis tarvitaan tässäkin ns. peukalo-etusormi –metodissa. Onneksi apu ei katoa mihinkään, vaikka sitä joutuisi odottamaan. Jumalan sana ei haihdu ilmaan tai kuivu kuin kedon kukka. Sen totuus säilyy ajasta aikaan, vaikka mitä tapahtuisi: ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa” (Mt 24:35). Herramme itse on ainoa asia, joka pysyy muuttumattomana tässä muuttuvassa ja osin hyvin pelottavassa maailmassa: ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” (Hep. 13: 8).

Melkoista painia sai allekirjoittanutkin käydä, kunnes oikea teksti tähän hetkeen löytyi. Sinänsä mainio evankeliumi, jossa Jeesus välttää fariseusten ansan verokysymyksessä, ei tällä kertaa avannut ovia. Päivän Vanhan ja Uuden testamentin tekstit sisälsivät jo muutamia hyviä ”saarnajuuria”, mutta eivät käyneet vielä täydellä voimalla kohti. Peukalo-etusormi –metodi alkoi jo hiipiä mieleeni, kunnes lukiessani pysähdyin päivän Psalmiin liittyvän antifonin kohdalla. Sen sanat iskeytyivät käsittämättömän osuvina tajuntaani: ”Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29: 11). 

Miten voimakkaat ja lohdulliset voivat Herran sanat ollakaan! Etsijä saa sieltä avun! Rukoilemme syvästi, että nämä sanat tavoittaisivat kaikki Jokelan tragediasta kärsivät. Että ne tavoittaisivat ne isät ja äidit, jotka joutuvat viettämään tätä isänpäivää ilman menehtynyttä lastaan. Tai ne lapset, jotka joutuvat tästedes elämään ilman äitiään. Pyydämme taivaan Isältämme, että viesti ”minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” kohtaisi kaikki maamme nuoret, hienot nuoret, jotka kamppailevat selvitäkseen järjissään tästä monimutkaisesta nykymenosta. Luotamme, että tämä viesti tavoittaa päättäjämme ja pistää heidät ajattelemaan tulevaisuutemme, nuortemme, parasta sekä panostamaan heidän hyvinvointiinsa. Anomme Herralta, että me kaikki kääntäisimme katseemme Kristukseen, todelliseen toivoomme. Hän ei ole ainoastaan toivo ulkopuolellamme, vaan toivo joka vaikuttaa sisimmässämme. Sanassa sanotaan: ”Kristus teissä, kirkkauden toivo” (Kol. 1: 27).

”Viha, se on asia jota olen täynnä ja rakastan sitä. Se on yksi ainoista asioista jota rakastan…. Tämä on minun sotaani: yhden miehen sotaa ihmisyyttä, hallituksia ja heikkomielisiä massoja vastaan! Ei armoa maapallon saastalle! Jokaiselle se minkä hän ansaitsee” (Luonnollisen Valitsijan Manifesti). 

Hyytävää kuultavaa ja luettavaa. Käsittämätöntä vihaa ja tuhon ajatuksia. Kenelle ne kuuluvat? Lukemani lainaus oli otettu koulusurmaajan sairasmielisestä pamfletista, jonka hän jätti jälkeensä. Siis sen suomalaisen naapurinpojan, jonka kaikki tunsivat kohteliaana, kilttinä ja älykkäänä kaverina. Mutta tämän pojan tyynen pinnan alla muhi jotakin aivan muuta, mikä johti lopulta kauhistuttaviin seurauksiin.

Joskus tarvitsemme ehdotonta pimeyttä nähdäksemme valon kirkkaammin. Tarvitsemme nähdä pahaa, jotta tietäisimme, miten kaunista täydellinen hyvyys voikaan olla. Tämä totuus on paiskattu karmivalla tavalla kasvoillemme. Kukaan ei olisi tahtonut todistaa keskiviikkoisia tapahtumia. Yksi asia on kuitenkin varma: Herra ei ole tällaisia tuhon ajatuksia maailmaamme kylvänyt. Jumala sanoo: ”Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia.” Mistä ne ovat sitten tulleet? Sielunviholliselta ja meistä itsestämme. Näin asiantuntijan toteamus ”kun katsomme surmaajan lehtikuvaa silmästä silmään, katsomme samalla peilikuvaamme” osuu kipeällä tavalla lähemmäksi kuin luulemmekaan.

Alituinen taistelu hyvän ja pahan välillä on käynnissä, tiedostimmepa sen tai emme. Pahinta on, jos luulemme, ettei pinnan alla kyde riita, viha ja tuhonajatukset. Jos emme ole hereillä, levitä ilosanomaa Kristuksesta, niin pahuus maailmassa jatkaa kasvuaan. Jos emme ole valmiita, niin olemme auttamattomasti myöhässä, kun koston- ja väkivallankierre on jo saanut alkunsa. Kaikille lupaus ihmisten tasa-arvoisuudesta, kaikille kuuluvasta pelastuksesta ja heikoimpien oikeuksista eivät ole mieleisiä ajatuksia. He vihaavat – valitettavasti – ristiä ja sen armosanomaa. Paavali sanoo: ”Olenhan usein sanonut teille ja nyt sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina” (Fil. 3).

Tämä vastarinta ei kuitenkaan lannista meitä, vaan tahdomme pitää kiinni hyvästä. Meidän ajatuksemme ovat rauhan ja eheytymisen ajatuksia. Ne me saamme Herralta. Niillä rohkaisemme, tuemme ja kannustamme toisiamme. Myös pimeydessä, surussa ja ahdingossa. Virsi 600 sanoo sen kauniisti, mitä saamme ottaa vastaan kahden valtakunnan kansalaisina toisesta kodistamme: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.” Aamen.