14.7.2016

Saarna 5. sunnuntai helluntaista 1.7.2007


Luuk. 6:36-42
Jeesus sanoi:
    "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.
    Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan."
    Hän puhui heille vielä vertauksin:
    "Miten sokea voisi taluttaa sokeaa? Molemmathan siinä putoavat kuoppaan. Ei oppilas ole opettajaansa etevämpi, mutta kyllin oppia saatuaan jokainen on opettajansa veroinen.
    Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi'? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä." 

”Jumala armahtaa, minä en.”

Näin otsikoi muutama vuosi sitten oman elämänkerrallisen kirjansa ex-kansanedustaja Tony Halme. Vaikka otsake oli muotoiltu tarkoituksenmukaisen huomiota herättäväksi, niin silti sen viestin äärelle on syytä seisahtua. Kertooko otsake ”Jumala armahtaa, minä en” jotakin myös yleisemmällä tasolla vallitsevista asenteistamme?

”Ei mitään niin huonoa, jottei hyvääkin.” Tämä lausahdus pitää paikkansa myös Tony Halmeen kirjan nimen kanssa. Sen alkuosa lupaa varsin hyvää: Jumala armahtaa. Tämä on totuudellinen ja raamatullinen sana. Sanotaanhan kirjojen kirjassa: ”Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä” (Ps. 103:13). Näyttäisi siltä, että tämä puoli Jumalasta tunnetaan yleisesti hyvin – ainakin teoriassa. Jumalan tiedetään olevan armelias ja laupias, kuten Psalmeissa sanotaan ”Iäti kestää hänen armonsa” (Ps. 136). Tässä kohden Tonya voi onnitella siitä, että hän on ymmärtänyt oikein sen, mitä kristinuskossa opetetaan Jumalasta. Valitettavasti kirjan nimen loppuosa vesittää  koko ansaitun saavutuksen. Siitä johtuen Halme jäisi vielä auttamattomasti tukiopetuksen piiriin, mikäli mielisi päästä läpi rippikoulusta. Siunausta hänellekin kristinopin kertauksen opintielle!   
     
Ajatuksen ”Jumala armahtaa, minä en” piikki on siinä, että sen sanoja asettaa itsensä Jumalan yläpuolelle. Kuulija kavahtaa tätä uhmakkuutta. Yleinen mielleyhtymä lienee, että ajatellaan ”että onpa kyseessä kova mies!” Suuri, Kaikkivaltias Jumala kykenee armahtamaan, mutta tämä ihminen, pelkkä ihminen, on aivan toista kaliiberia! Mielleyhtymät eivät jää tähän – eivät valitettavasti. Ajatus antaa näet ymmärtää, että Jumala on jokseenkin ”pehmohemmo”, jolla ei ole mitään virkaa. Armahtaminen nähdään selkeästi alisteisena ei-armahtamiselle. On komeampaa olla armoton kuin armollinen. Tätä kuvaa syötetään keskellemme kauttaaltaan. Vahvuutta, kostonhalua ja armottomuutta suorastaan ihannoidaan. Se koetaan kiinnostavampana kuin armollisuus. Annetaan ymmärtää, että armottomuus vaatii ihmiseltä enemmän kuin armollisuus, vaikka asia on toisin päin. Aivan toisin päin. Vaikeinta ihmiselle on kuitenkin olla armollinen, olla armollinen täydestä sydämestään. Vaikeinta on sanoa ”Jumala armahtaa, minäkin armahdan” ja tehdä sen mukaan. Ne, jotka tähän pystyvät, ovat todellisuudessa niitä ”tosi kovia” miehiä ja naisia, joita tulisi ihannoida. He tulevat saamaan onnen ja armon itsensä Jumalan kädestä: ”Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan” (Mt. 5:7). 

Sanonta ”Jumala armahtaa, minä en” paljastaa muitakin uskonnollisia harhaluuloja. Siinä Jumala nähdään kaukaisena hahmona, joka kenties hyväksytään olemassa olevaksi, mutta hänet erotetaan mahdollisimman kauaksi arjestamme. Jumala elää omien sääntöjensä alaisuudessa ja me elämme omiemme. Näin ristin poikkipuun ulottuvuus jää kokonaan ymmärtämättä, eli se, mitä meidän tulee tehdä lähimmäistemme keskuudessa. Samat Jumalan säännöt ja lait pätevät meille, jotka kuuluvat jo hänen ominaisuuksiinsa. Jos kerran Jumala on armollinen, tulee meidänkin olla armollisia. Jos Jumala on anteeksiantava, tulee meidänkin olla anteeksiantavia. Jos Jumala auttaa meitä, tulee meidänkin auttaa toisiamme. Sydämen kristitty ei tarkastele Jumalaa kaukoputkella, vaan kuulee hänen äänensä sisällään. Hän on sidottu Jumalan armoon ja hänen hyvyytensä. Risti muodostuu täydelliseksi: ylhäältä tulee Kaikkivaltiaan hyvä, jota sitten jaamme vaakatasossa toisillemme. Kun tämä risti piirtyy sisällemme täydellisesti, ymmärrämme olevamme osallisia Jumalan täyteydestä. Kohtalomme Luojamme kanssa kietoutuu yhteen. Elämme ja kuolemme hänessä. Kuulumme Herralle. Tästä ihmeellisestä salaisuudesta kertovat meille apostoli Paavalin sanat:  ”Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle” (Rm. 14:7-8).

Päivän evankeliumissa Jumalan Poika puhuu juuri siitä, että meitä sitovat samat säännöt kuin odotamme sitovan Jumalaa: ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.” Ajatuksesta ”Jumala armahtaa, minä en” ei ole tietoakaan! Tai jos näin tekee, niin siitä ei hyvää seuraa, sillä ”jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään” (Rm. 14:12). Jeesus sanoo: ”Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan”. Tässä meille lakia ja armoa samassa paketissa. Jos mittaamme vääryyden ja armottomuuden mitalla, saamme maistaa itse samaa lääkettä ennemmin tai myöhemmin. Jos mittaamme oikeudenmukaisuuden ja armahtavaisuuden mitalla, saamme itse kerätä sen hyviä hedelmiä. Tällöin mittamme Jumalan kädestä tulee olemaan kukkurainen ja runsas, täynnä hänen iäti kestävää armoaan ja hyvyyttään. 

Ristin poikkipuun sananviejinä meitä kutsutaan valppauteen kaikissa toimissamme. Myös armahtamisessa. Jeesus sanoo: ”Olkaa valmiit armahtamaan.” Hän odottaa asennetta, joka jo lähtökohtaisesti näkee toisen ihmisen armon silmin. Hän tahtoo, että olisimme antaneet armon käydä oikeudesta ennen kuin ehdimme edes asiaa miettiä. Tällä ennakkoluulottomalla asenteella pääsee kristinuskon alkeissa jo hyvinkin pitkälle. Silloin vapaa tekemään hyvää ja armahtamaan: toisia ja itseään. Jumalaakin opimme ymmärtämään ja armahtamaan, Häntä, joka ei aina vie sitä helpointa tietä perille.  Viha ja katkeruus sulaa, vapaudumme. Ajatus ”Jumala armahtaa, minäkin armahdan” pudottaa kahleet sydämistämme ja sieluistamme. Olemme todella vapaita, vapaita Jumalan lapsia. Jeesuksen lupauksen sanat jäävät elämään, jotta voisimme viedä sen ilosanomaa eteenpäin: ”Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan.”