14.7.2016

Saarna juhannuspäivä 23.6.2007


Luuk. 1:57-66
Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: "Ei, hänen nimekseen tulee Johannes." Toiset sanoivat: "Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä." He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: "Hänen nimensä on Johannes." Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.
    Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: "Mikähän tästä lapsesta tulee?" Sillä Herran käsi oli hänen yllään. 

Juhani, Jukka, Janne, Jani ja Juhana. Muun muassa näiden herrojen nimipäivää vietämme huomenna 24. päivänä kesäkuuta. Onneksi olkoon näin etukäteen kaikille päivänsankareille! 

Tänään on siis juhannuspäivä, Johannes Kastajan päivä. Hänen nimestään ovat myös tulleet nämä mainitsemani kalenterinimet. Johannes tarkoittaa suomeksi ”Jumala on armollinen.” Kuinka moni suomalainen mies kantaakaan etu- tai toisessa nimessään tätä hienoa nimeä! Kuinka moni heistä tietää nimensä todellisen merkityksen? Entä kuinka moni heistä, tai meistä muista, haluaa nojata elämässään Jumalan armoon? 

Johannes Kastaja oli parannussaarnaaja. Hän huusi erämaassa voimakkaalla äänellä: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” (Mt 3:2). Mielikuvat Johanneksesta ovat syvällä sisällämme. Raamatun kuvaukset ja useat taiteilijat ovat niihin vaikuttaneet. Johannes oli melkoinen persoona, häntä ei voinut yksinkertaisesti sivuuttaa. Hän oli vankkarakenteinen mies, jolla oli yllään kamelinkarvavaate ja nahkavyö. Hän oli mies, jonka kasvot olivat likaiset ja jonka pitkät hiukset olivat sekaisin. Valtavan mustan parran alla oli suu, jonka ravintona kerrotaan olleen heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja. Hänen katseensa oli pistävä, lähes hullun katse. Tämän miehen luokse väki vaelsi Jerusalemista, joka puolelta Juudeaa ja kaikkialta Jordanin ympäristöstä (vrt. Mt 3:5-6). He tulivat tunnustamaan hänelle syntinsä ja Johannes kastoi heidät Jordanissa. Hän kastoi heidät parannukseen vaatien heiltä vastuullista elämäntapaa: ”Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa tehköön samoin” (Lk 3:11). Olisitko sinä uskaltanut mennä tämän luonnonlapsen kastettavaksi? Entä olisitko kyennyt vastaamaan hänen vaatimukseensa, jossa asetetaan aina lähimmäisen etu oman edelle?

Johannes Kastaja oli mies, joka ei kunnioittanut ketään – paitsi tietenkin Jeesusta. Hän ei kumarrellut kuvia, eikä myynyt sanomaansa ihmisten suuhun sopivaksi. Tämän saivat kokea nahoissaan myös aikansa oppineet. Tullessaan Johanneksen kastettavaksi hän sanoi heille: ”Te käärmeen sikiöt! Kuka teille on sanonut, että te voitte välttää tulevan vihan? Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy!” (Mt 3:7-8). Nämä ankarat sanat herättävät kysymyksen: oliko Johanneksen sukupolvi erityisen syntinen ja paha? 

Kristillisen kirkon piirissä eli pitkään vääristynyt ajatus siitä, että Jeesuksen ajan juutalaisuus oli läpeensä mätä. Ajateltiin, että tuon ajan juutalaisuus oli omavanhurskauden ja lain kirjaimen uskonto, jossa ihminen ansaitsee oman pelastuksensa. Onneksi nämä väärät kuvitelmat juutalaisuudesta ovat sittemmin murtuneet. Vihdoin on ymmärretty se tosiasia, että juutalaisuus on aina perustunut Jumalan armoon. Siksipä Jumalan ja Israelin välistä liittoa voidaan syystä kutsua armoliitoksi. Juutalaisessa uskossa ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta, aivan kuten kristinuskossakin. 

Johanneksen sanoman sisältö ei ensisijaisesti johtunut juutalaisen uskon surkeasta tilasta. Se ei johtunut hänen aikalaisistaan eikä heidän pahoista teoistaan. Monet heistä olivat nimittäin äärimmäisen hurskaita ja etsivät alituiseen Jumalan tahtoa. Fariseuksetkin olivat usein kunnon ihmisiä, jotka vilpittömästi uskoivat siihen, mitä opettivat. Vaikka juutalaisuus oli ja on armouskonto, niin silti tarvittiin laki- ja parannussaarnaa. Tarvittiin Johanneksen vakava sana itsetyytyväisille ihmisille: ”Älkää ruvetko ajattelemaan: 'Olemmehan me Abrahamin lapsia.' Minä sanon teille: Jumala pystyy herättämään Abrahamille lapsia vaikka näistä kivistä. Nyt on jo kirves pantu puun juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen" (Lk 3:8-9). 

Näiden huomioiden perusteella on päädyttävä siihen, että Johanneksen sanoma on ajaton. Se koskee yhtä lailla vanhan kuin uuden liiton ihmisiä. Johanneksen vahva ja kumea ääni kuuluu yhä korvissamme. Hän kehottaa meitä olla olematta liiallisen itsetyytyväisiä ja uskonvarmoja. Meidän ei tulisi ajatella: ”Olemmehan kristittyjä, pelastukseen kutsuttuja, joten ei tässä mitään hätää ole, joten miksi siis kilvoitella!” Tämä olisi suuri virhe. Kilvoituksen ja lähimmäisenrakkauden puute näet tappaa uskon. Jos lakkaamme etsimästä Jumalaa, hän käytännössä katoaa arkielämästämme. Jos emme käänny joka päivä pois itsekkyydestämme, voisiko Herran rakkaus pysyä meissä? Johannes sanoo: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” Hän kehottaa meitä uudistumaan mieleltämme ja etsimään Jumalan tahtoa. Näin toimien valmistamme tietä Kristukselle ja raivaamme hänen rakkauden poluilleen uusia uria. Silloin kiinnitämme katseemme Vapahtajaamme, kuten Johannes kehottaa: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin” (Joh 1:29).

Päivän tekstissä Johanneksen äiti ja isä, Elisabet ja Sakarias, pitivät tiukasti kiinni siitä, että heidän poikansa nimeksi tulee Johannes. Tätä nimeä sukulaiset eivät voineet ymmärtää, koska se oli heille vieras. Vanhemmat pitivät silti nimestä kiinni, koska se oli Jumalan tahto. Tällä nimellä Jumala korosti armonsa suuruutta: 'Johannes' – Jumala on armollinen. Näin ollen Johanneksen saarna oli tarkoitettu täydelliseksi armoksi, vaikka se sisälsi lakia. Jumalan armoa ja rakkautta on, että hän tahtoo ihmisille hyvää. Lain sana  koituu ihmisen hyväksi. Herätys, kovakin elämän herätys, koituu useimmiten siunaukseksi. Jumala välittää, ja siksi hän asettaa meille rajoja. Hän toimii kuten hyvä vanhempi, joka rakastaa lastaan. Meidän tehtävänä on ottaa Herran ojennus vastaan ja nähdä siinä hänen armollisuutensa. Herättyämme sokeudestamme huomaamme olevamme lähempänä Jumalaa. Tajuamme elävämme ikuisessa armoliitossa, jossa Jumala ON joka päivä armollinen. Tästä vapautuneina kiitämme ja ylistämme Jumalaa kuin Sakarias: ”Ylistetty olkoon Herra, Israelin Jumala! Armossaan hän on katsonut kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen” (Lk 1:68). Aamen.