14.7.2016

Saarna kynttilänpäivä 4.2.2007


Luuk. 2:22-33
Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: "Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle." Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, "kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa".
Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
- Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille. 
Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.

Odottavan aika on pitkä, hyvin pitkä. Kärsimättömästi ihminen odottaa hartaimman toiveensa toteutumista. Huokaukset kohoavat Jumalan puoleen jatkuvana virtana. Sielulle haetaan rauhaa ja sydämelle lohdutusta. Pahinta odotuksessa on, ettei useinkaan tiedä milloin oma toive toteutuu. Pitää vain tyytyä odottamaan, odottamaan ja taas odottamaan. Uskoa tietenkin koetellaan sitä ankarammin mitä pitemmäksi odotusaika venyy. Tällöin epäusko tahtoo väkisinkin lyöttäytyä ei-toivotuksi matkaseuralaiseksi vahvimmankin mieleen. Sisäinen ääni alkaa vakuutella: Entäpä jos Jumala ei kuule minua? Jospa hän ei haluakaan toiveeni toteutuvan? Tässä epätoivossa jotkut luovuttavat, joidenkin usko taas kestää loppuun asti. Syyttä ei Raamatussa korosteta uskon kestävyyden merkitystä. Tämä piirre erottaa myös meidät kristityt toisistaan: toisilla usko kestää, toisilla ei. Mistä tämä ero lopulta johtuu? - sen tietää yksin Jumala. Herran varassa on uskomme, mutta tämä totuus ei tietenkään poista vastuutamme. Uskonkestävyydessä kilvoitteleminen on elintärkeää, ja siihen tulee kiinnittää jatkuvasti huomiota. Se on tärkeää, koska se on jopa pelastuskysymys. Jeesus sanoo: ”Mutta joka kestää loppuun asti, pelastuu” (Mt. 24:13).

Päivän evankeliumin vanha Simeon tuo esiin konkreettisen esimerkin elävästä uskosta, joka kestää pitkänkin odotuksen. Simeonin toivo Messiaasta, Israelin ja koko maailman pelastajasta, ei ollut laantunut, vaikka se oli todennäköisesti kestänyt hyvin kauan; vanha kun oli. Luottamus Jumalan lupaukseen oli säilynyt vankkumattomana. Jumalan Hengen voimalla hän oli odottanut kärsivällisesti luvattua päivää, lohdutuksen päivää: ”Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun.”

Raamattua lukiessa jää joskus harmittamaan, että tiedämme usein kovin vähän kerrotuista henkilöistä ja heidän aiemmasta elämästään. Samaa voidaan sanoa vanhasta Simeonista. Olisi ollut perin mielenkiintoista tietää, minkälaisia uskonkamppailuja ja epätoivon hetkiä hän oli pitkän ikänsä varrella kokenut. Nyt näemme ainoastaan lopullisen ratkaisun, onnellisen päätöksen, muttemme hänen koko tarinaansa. Simeonin varsin spontaanireaktio kaapata Jeesus-lapsi käsivarsilleen kertonee kuitenkin pitkästä, hartaasta odotuksesta, joka sai vihdoin täyttymyksensä. Pitkän odotuksen tuomat koettelemukset purkautuivat riemullisena Jumalan ylistyksenä ja ilona pienen Vapahtaja-vauvan edessä. Sanat ”hän odotti Israelille luvattua lohdutusta” puolestaan antavat ymmärtää, että myös hän itse oli lohdutuksen ja uuden toivon tarpeessa. Hänen vanhat silmänsä oli nähneet vuosien saatossa liikaa Israelin pahuutta, liikaa epätoivoa ja vääryyttä. Omatkin menetykset ja surunaiheet painoivat mitä todennäköisimmin vanhan Simeonin mieltä. Tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää hänen suunnaton ilonsa, kun hän sai kokea Jumalan lupauksen täyttymisen. Mitä pitempi odotus, sitä suurempi riemu kun toive toteutuu. Jaksathan sinäkin uskoa Jumalan lupauksen toteutumiseen hartaimman toiveesi kohdalla?

”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki” (2. Kor. 3:18). Näin kirjoittaa Paavali päivän epistolassa. Hän opettaa Korinttilaisia, ja tietysti samalla myös meitä, että kristityillä on kyky nähdä Jumalan kirkkaus ja että Jumala muuttaa meitä kirkkautensa kaltaisiksi. Herran kynttilä ei siis pala yksin ulkopuolellamme, alttarilla tai ulkona pimeällä tiellä, vaan se palaa myös sisällämme. Jumala on poistanut sydämistämme pimeyden: ”Jumala, joka sanoi: ”Tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan” (2. Kor. 4: 6). Ihmeellinen Jumalan sana, ihmeellinen lupaus. Ja ajatella: se koskee meitä kaikkia! Mutta missä on tämän lupauksen hedelmät? Miksi niin monelle kristitylle elämän polku on vailla valoa ja Kristuksen kirkkauden kasvot tuntemattomat? Miksi maailmassamme on niin vähän vanhan Simeonin kaltaista kestävää uskoa, joka tarraa takiaisen tavoin Jumalan lupaukseen eikä tahdo päästää siitä millään irti?

Vastauksia näihin kysymyksiin ei tarvitse hakea kaukaa. Ne löytyvät Jumalan sanasta, ne löytyvät päivän epistolasta. 2. Korinttolaiskirjeessä sanotaan: ”Jos meidän julistamamme evankeliumi on peitossa, se on peitossa niiltä, jotka joutuvat kadotukseen. Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen, joka on Jumalan kuva” (4: 3-4). Maailma ei näe Jeesuksen valoa epäuskonsa tähden. Maalliset valot, murheet ja turhuudet ovat sokaisseet useimpien silmät. Samat oireet ovat tarttuneet viruksen lailla meihin kristittyihin, niihin jotka ovat kerran kastettu Jumalan kirkkauden alle. Maallistumisen uhka ei ole ulkopuolellamme, se ei ole pelkästään näiden kirkon seinien takana, vaan sitä joudumme kantamaan mukanamme tämän ajan lapsina. Se elää meissä. Epäuskon ja luovuttamisen vaara vaanii jokaisessa arkipäivässämme. Jumalalta vaaditaan yhtä nopeata ja mielemme mukaista toimintaa kuin nopeimmalta laajakaistayhteydeltä: nappia painamalla pitäisi saada kaikki ja heti. Vastoinkäymisiä kohdatessa, elämän koneen jumiutuessa, on nykyisin helpompi painaa kaiken nollaavaa reset-näppäintä kuin yrittää ratkaista itse ongelmaa. Kestävään Simeonin uskoon ei kannusteta ja se koetaan liian suurena vaatimuksena. Kukapa tahtoisikaan kärsivällisesti odottaa, kun on tottunut saamaan kaiken heti ja oman tahtonsa mukaan?  

Tässä ajassa jos missään tarvitaan lääkettä, sitä Jumalan sanan lääkettä joka poistaa silmiltämme epäuskon peiton. Tarvitsemme ehtoollisen lääkettä, joka pitää meidät kiinni Kristuksessa ja vahvistaa uskoamme. Tarvitsemme rukouksen liekkiä, joka pitää sisäisen uskontulemme palamassa. Tarvitsemme sitä samaa Pyhää Henkeä, joka johdatti Simeonin Jerusalemin temppeliin Jumalan lupauksen äärelle. Kaipaamme samaa lohdutusta elämäämme kuin mitä hän sai kokea Jeesus-lapsen nähdessään. Janoamme sitä samaa kestävää ja vankkumatonta uskoa, jonka Pyhä Henki oli synnyttänyt Simeonissa. 

Ystävät hyvät. Minulle on teille hyviä uutisia, evankeliumin sanaa. Nämä kaikki luetellut Jumalan ihmeet ovat käsillämme tänään tässä kynttilänpäivän messussa. Mikään ei estä meitä näkemästä tänään Jumalan kirkkautta tässä temppelissä. Kuten Mikael Agricola sanoo Aapiskirjan esipuheessa: ”Lue sijs hyue lapsi teste / Alcu oppi ilman este. Nijte muista Elemes aina / nin Jesus sinun Armons laina. Tänään on teille, rakkaat kristityt, tarjolla runsaasti alku- ja jatko-oppia Jumalan kirkkauden säteilystä. Oppia ilman minkäänlaista estettä. Tarttukaamme siis Jumalan sanan lupauksiin Simeonin tavoin ja muistakaamme ne läpi elämämme. Näin Jeesus meille armonsa lainaa. Aamen.