14.7.2016

Saarna 3. sunnuntai pääsiäisestä (Jubilate) 29.4.2007 - Esko Jalkanen


Joh. 16:16-23
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
   ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.”
   Jotkut opetuslapsista kyselivät toisiltaan: ”Mitä hän oikein tarkoittaa sanoessaan: ´Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen´? Ja mitä hän tarkoittaa , kun sanoo menevänsä Isän luo?”
   ”Miksi hän puhuu vähästä ajasta?” he ihmettelivät. ”Ei hänen puhettaan ymmärrä.”
   Jeesus huomasi, että heidän teki mieli kysyä häneltä. Hän sanoi heille: ”Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: ´Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen´? Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”
                                                  
Evankeliumimme on katkelma Jeesuksen jäähyväispuheesta opetuslapsilleen ennen ristin, pääsiäisen ja taivaaseenastumisen tapahtumia. Jeesus vertasi sitä, millaisena hänen opetuslapsensa ja kenties itsekin tulisi kokemaan kaiken tämän lapsen synnyttäneen äidin kokemuksiin. Ensin tuska ja sitten suuri ilo, niin suuri, ettei hän edes enää muista kärsimystään.

Senkin Jeesus sanoo, että maailma iloitsee samalla aikaa kuin hän ja hänen omansa kärsivät ja jättää sanomatta, että osat vaihtuvat taas, kun on hänen ilonsa aika, vaikka tämähän siitä itsestään seuraa. Olemme hiljaisella viikolla kuulleet evankeliumeista, miten Jeesusta ivattiin. Haettiin ilmeisesti kuningas Herodeksen vanha purppuraviitta, ruokokeppi valtikaksi ja piikkinen orjantappurakruunu, joka varmaankin paksulla kepillä iskettiin hänen päähänsä, jotteivät ”kruunaajan”  kädet olisi piikeistä haavoittuneet. Sitten polvistuttiin pilkaten palvomaan kuningasta, kun hän oli vähää aikaisemmin ilmoittanut olevansa totuuden kuningas. Pilkattiin ja naurettiin. Lystiä taisi vain lisätä sekin, että sotilaat pitivät keskenään arpajaiset Jeesuksen vaatteista, kun muuta maallista omaisuutta ei jäänytkään  jaettavaksi. Vähiksi menivät kuninkaan rikkaudet! Sellaiset ovat maailman ilot, jotka olivat samalla kertaa Jeesuksen ja opetuslasten tuskan aihe.

Emmaukseen pääsiäisiltana kävelevät opetuslapset ilmaisivat pettymyksensä näin: Me olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin. Se toivo osoittautui turhaksi heidän mielestään.

Pääsiäisen myötä osat vaihtuivat täydellisesti. Sotilaiden ja johtomiesten ilo loppui niin kokonaan, että heidän piti turvautua valheisiin. Sotamiesten piti valehdella, että he nukkuivat silloin kun opetuslapset muka varastivat Jeesuksen ruumiin. Viranomaisten piti maksaa runsaat rahat tästä valehtelemisesta. Näitä hengenmiehiä ei mahtanut enää ollenkaan hymyilyttää.

Samalla kertaa opetuslapset kokivat elämänsä parhaat riemun hetket. Herra ilmestyi heille elävänä monet kerrat. Sitten hän opetti heille kaksi uutta tapaa olla heidän luonaan. Toinen on pyhä Ehtoollinen, jonka leivässä ja viinissä kohtaamme todella sen Lunastajan, joka ei ristinkuolemallaan lunastanut vain Israelia, vaan koko maailman synnin ja pahan vallasta. Lunastajamme totisesti elää ja on meidän keskellämme tänäänkin. Toinen hänen säätämänsä tapa on yhdistää Henkensä meidän henkemme kanssa niin että me elämme ja vaellamme samassa Hengessä hänen kanssaan ja toistemmekin kanssa. Ilohan siitä seuraa, kun saa jättää ja unohtaa kaikki syntinsä Jeesuksen kuolemaan ehtoollispöydässä ja himmentymätöntä iloa merkitsee elää yksimielisinä, saman Pyhän Hengen johdossa Kristuksen seurakunnan kanssa.

Tämän saarnan ydinajatuksista kertomaan olen asettanut nähtäväksi Elin Danielson-Gambogin (1861-1919) maalauksen ”Äiti”, jonka mallina oli hänen sisarensa vastasyntyneen poikansa kanssa.

Jokaiselle lapselle parhainta omassa kodissa ovat äiti ja isä. Ajattelen kuvan Paavo-poikaa. Hänen äitinsä sisar oli Italiassa asuva taiteilija. En tiedä, mutta kuvittelen, että Paavon Rosa-äiti halusi lähteä joskus Italiaan sisartaan tapaamaan. Ehkä Paavolta kysyttiin aivan liikaa itkujen pidättelemistä, kun äiti läksi kauas ulkomaan matkalle. Vaikka kuinka äiti vakuutteli pian palaavansa, oli eron aiheuttama ikävä riipaiseva. Mutta kun äiti palasi jälleen kotiin tuliaiset mukanaan, oli riemu ylimmillään.

Jeesus havainnollistaa eron ikävää ja kotiin paluun riemua kertomalla äidin ja lapsen onnesta kun saadaan olla yhdessä ja ikävästä, kun olosuhteiden pakosta joskus on lyhyen aikaa oltava erillään.

Jeesus, Lunastajamme, on nyt Isän luona taivaan kodissa. Niinä aikoina, jolloin tuo Ateneumin taidekokoelmiin kuuluva maalaus ”Äiti” syntyi, laulettiin lapsille kaunista taivaslaulua: ”Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat”.

Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat
kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, harput, joilla he soittelevat.

Puhdas kulta on tie, jota astelevat kera laulaen enkelien
Karitsan siellä kasvoja katselevat, veriuhria syntisien.

Siellä istuvat elämän lähehillä, elon leipää he nauttia saa.
Pois on yö, poissa kuolema häiritsevä, siellä Jumala ain´valistaa.

Siellä murheen ja surujen taukovi vuo. Ikilohdutus virtaelee.
Ylistystänsä autuaat Herralle tuo. Hänen rinnoillaan lepäilee.

Kyllä tallella on, kyllä tallella on Kyllä lapsille tallella on.
Taivahassapa on ilo loppumaton ja se lapsille tallella on.

Tämä vanha lasten taivaslaulu on noussut esiin vanhoista muistin kätköistä. Lienevätkö kaikki sanat edes kohdallaan? Minulle tämä laulu on oikea koti-ikävän laulu, kauan, kauan sitten lapsena opittu. Sinulla voi olla jokin toinen, aikuisuuden tai vanhuuden taivaslaulu ensimmäisellä sijalla. Ei sillä ole merkitystä, mikä laulu kunkin meidän mielestämme on se kaunein. Pääasia, että sydämessämme soivat taivaan kiitossävelet. Jeesus ei viivyttele. Pian saamme nähdä kasvoista kasvoihin.

Parasta taivaan kodissa on päästä lähelle Kolmiyhteistä Jumalaa. Tästä ilosta Pietari kirjoittaa: Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette  häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa. (1 Pt. 1:8) Näin väkevänä taivaan kodin ilo täyttää mielemme jo täällä alhaalla, entä sitten siellä ylhäällä, jossa näemme ja tunnemme kodin koko ihanuuden?

Jeesus sanoi suurimmaksi äidin ilon aiheeksi sen, että ihminen on syntynyt maailmaan. Mitkä sanat! Oikea ihminen, niin kuin Natanael, vailla vilppiä!  Syntynyt! Milloin Natanael syntyi ihmiseksi, jonka sydämessä paloi todella Jumalan kansan koti-ikävä? Jeesuksen seurassa tästä opetuslapsesta syntyi lopulta apostoli Bartolomeus, Herran lähettiläs, joka toimi Intiassa, Mesopotamiassa, Parthiassa, Lykaoniassa ja Armeniassa, siis pääasiassa nykyisen Irakin alueella. Perimätiedon mukaan hän sai lopulta osakseen marttyyrikuoleman. Hänet ristiinnaulittiin pää alaspäin kun hänet oli ensin nyljetty. Ruumiin tuska oli sama tai suurempikin kuin Jeesuksen. Mutta häntä ajatellen on sanottava Paavalin kanssa: Sen tähden me emme lannistu, vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. (2 Kr. 11:16-17) Bartolomeuksen ja muiden Jeesuksen jäähyväispuheen ensimmäisten kuulijoiden ulkonainen ihminen murtui suureen tuskaan. Meidän ahdistuksemme on vähäinen siihen verrattuna. Mutta meidänkin on koettava oma ahdistuksemme, jonka määrän ja asteen Jumala itse on katsonut meille sopivaksi. Mikään muu kuin ahdistus ja tuska ei voi ihmisessä synnyttää taivaallisen kodin ikävää. Iloitkaamme siis siitä ahdistuksesta, joka kasvattaa meistä oikeita ihmisiä! Hän ei rajoitu haaveilemaan vain kultaisista kaduista ja kruunuista, vaan haluaa, että hän saisi kehottaa muitakin mukaan samalle taivastielle, jota itse vaeltaa. Vieläkin syntyy tällaisia oikeita ihmisiä maailmaan evankeliumin julistuksen kautta. Ei siis ole mikään vähäinen riemu tavata heitäkin siellä Jumalan luona, heitä, joita on saanut olla kutsumassa suureen kuninkaan Pojan hääjuhlaan.