13.7.2016

Saarna 17. sunnuntai helluntaista 15.9.2013


Room. 8:18-23
Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme. Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.

”Toivossa on hyvä elää.”

Olemme varmasti jokainen kuulleet tai käyttäneet tätä sanontaa. Useimmiten se sisältää varsin ivallisen viestin: kun hartaat toiveet eivät toteudu,  niin joko asianomainen itse tai hänen ystävänsä saattavat murjaista kyseisen repliikin – ”Noh, toivossa on hyvä elää!”  Huumorilla kuitataan epätoivoinen tilanne. Keskustelun päätteeksi nauretaan tai ovelasti hymyillään.  

Tässä yhteydessä 'toivo' liitetään suoranaiseen toiveajatteluun. Ehkä jopa jonninjoutavaan haihatteluun. Taustalla oletus, ettei toivottu toive koskaan toteudu. Asenne on epäilevä. Kun joku sanoo toiselle arkaillen ”no joo, toivotaan näin”, se ei anna mitenkään vakuuttavaa kuvaa. Tuntuu siltä, ettei sanoja itsekään usko siihen, mitä hän toivoo. Urheilupiireissäkin käytetään ajatusta, jossa toivolla viitataan epätoivoisiin yrityksiin. Jääkiekkoselostaja saattaa sanoa: ”Tuo oli kyllä sellainen toivotaan, toivotaan –laukaus.” Näin  hän tarkoittaa sitä, ettei laukauksella ollut minkäänlaista mahdollisuutta mennä maaliin.  

Jos tarkemmin mietimme arkista kielenkäyttöämme, huomaamme ettei sana toivo sisällä järin optimistisia mielleyhtymiä. Pahimmillaan sen viesti on melko epätoivoinen. Toiveemme lepäävät ikään kuin tuurin ja sattuman varassa. Ne eivät ole ankkuroituneina mihinkään pysyvään, ihmistä suurempaan voimaan.

Miten meidän kristittyjen tulisi ajatella? Kannattaako meidän viljellä samankaltaista toiveajattelua kuin mitä edellä? Sanommeko epävarmasti ”no joo, toivotaan näin” tai vitsaillen ”toivossa on hyvä elää”? Onko kohtalomme tuurista kiinni?

Paavali kuvaa 1. Korinttilaiskirjeessään uskon ulottuvuuksia kolmella sanalla: usko, toivo ja rakkaus. Hänen mukaansa toivo on olennainen osa kristillistä uskoa. Ilman sitä uskomme nääntyisi. Kristillinen  toivo on luja, kuten sen ankkuri-symboliikka kertoo (näytetään, että Toivakan kirkostakin symboli löytyy esim. Jeesus-hahmon viitasta). Toivomme perusta ei ole omissa haihatteluissamme vaan se on Jumalassa. Se on ankkuroituna häneen. Psalmissa sanotaan: ”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä! Hän antaa minulle toivon” (Ps. 62:6). Elävän toivon saamme Jumalan sanasta: ”Sinun sanasi antoi minulle toivon” (Ps. 119:49). Evankeliumi Jeesuksesta on toivomme ytimessä: ”Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa... Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo” (Kol. 1:23, 27).

Kristinuskossa toivo ei ole epävarmuuden tai vitsin aihe. Kun inhimillinen toivo sisältää mahdollisuuden, etteivät toiveet toteudu, Jumalasta lähtevä ja häneen suuntautuva toivo on toista maata. Emme sano: ”En tiedä, tapahtuuko niin, mutta toivon että niin kävisi.” Tämä on toiveajattelua. Sanomme puolestaan: ”Toivon lujasti, että näin käy, koska Jumala on niin sanassaan luvannut.” 

Jos Jumala sanoo, että uskoessaan syntinen pelastuu, se pitää uskoa. Jos Jumala sanoo, että Jeesuksessa syntimme on sovitettu ja olemme pahuuden vallasta vapautettuja, se tulee uskoa. Jos Jumala puhuu Raamatussa, että hän on meitä ihmisiä kohtaan rakastava, se täytyy uskoa, vaikka maailmassa olisi kuinka pahuutta. Toivo on uskoa. Se on elämän perusluottamusta, joka syntyy uskosta Jumalaan ja hänen hyvään tahtoonsa. Kristillinen toivo jopa lujittuu, vaikka omat toiveemme pettäisivät. Kun inhimillisesti katsoen toivoa ei ole, elävä toivo tarttuu Jumalan lupauksiin. Siksi edes kuolema ei sammuta kristillistä toivoa. Virressä veisataan: ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua, ennen kuin mua käyt siunaamaan. Oi Herra, suothan sä minulle sun armos voimaksi matkalle. Anteeksi anna, mua nosta, kanna, vie perille!” (631:4-5).

Kristillinen toivo on kuitenkin enemmän kuin lähitulevaisuuden ajattelua. Se kantaa paljon kauemmaksi. Viime kädessä se on ikuisen elämän toivoa. Kun Jeesus kulki kuoleman halki kirkkauteen, hänellä oli toivon ankkuri mukanaan, jonka hän lujasti kiinnitti taivaan rantaan. Me jotka uskomme häneen, olemme laittaneet toivomme häneen. Pidämme kiinni ankkurin köydestä, sen toisesta päästä – emmekä kuollessamme hajoa kuin tuhka tuuleen, vaan olemme kiinni autuuden rannassa. Kun kerran ylitämme kuoleman virran, purtemme ei hajoa eikä virta vie meitä mukanaan, koska ikuisen elämän ankkuri kestää. Tästä toivosta ei kannata luopua. Kirje heprealaisille opettaa: ”Toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma” (6:19). Samoin Paavali: ”Meidät on pelastettu, se on varma toivomme” (Rm 8:24).    

Päivän epistolassa Paavali antaa syvällisen oppitunnin siitä, että toivo ennen kaikkea taivastoivoa. Se on tulevan kirkkauden toivoa. Kristitty ei vain katso taakseen tai elää tätä päivää, hän katsoo tulevaan. Innostuneena ajattelemme, mitä meille on edessä varattuna. Jos elämä tarjoaa näin paljon, kuinka paljon enemmän taivaan koti!    

Tässä maailmassa jokainen on ajoittain ahtaalla. Kärsimyksiä ja ristejä on miellä kaikilla. On sairautta, ihmissuhdehuolia, talousvaikeuksia, yksinäisyyttä, luonteen heikkouksia ja rakkaimpiemme kuolemaa. Vanhuuden vaivat ja pitkän elämän tuoneet murheet – ei sekään ole yksinkertaista. Ilman toivoa näitä olisi miltei mahdoton kestää. Siksi Paavali – joka itse kärsi paljon uskonsa tähden – ei pidä juuri minään tämän ajan kärsimyksiä verrattuna tulevaan hyvitykseen. Hän sanoo: ”Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme.” Nämä sanat antavat toivoa niille, jotka tänäänkin keskuudessamme kärsivät – tuskanne on tilapäistä! Kerran se mikä meissä on katoavaa ja heikkoa, muuttuu kestäväksi. Perillä olemme täydellisesti vapaita tämän ajan murheista ja taakoista: ”Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen.” Huokauksemme muuttuvat Jumalan lasten vapaudeksi: ”huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.”

”Toivossa on hyvä elää.” 

Siinä on hyvä elää, jos se on elävää kristillistä toivoa. Taivaan valtakunnan kansalaisina saamme luottavaisesti kulkea eteenpäin tätä syksyä ja kauemmaksikin katsoen. 1. Pietarin kirjeessä sanotaan: ”Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä” (1:3).