14.7.2016

Saarna 2. sunnuntai ennen paastonaikaa (Sexagesima) 11.2.2007


Luuk. 8:4-15
Kun paikalle tuli paljon väkeä ja kaikista kaupungeista virtasi ihmisiä Jeesuksen luo, hän esitti heille vertauksen: "Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenestä putosi tien laitaan. Siinä jyvät tallautuivat, ja taivaan linnut söivät ne. Osa putosi kalliolle ja lähti kasvuun, mutta oraat kuivettuivat, koska eivät saaneet maasta kosteutta. Osa putosi keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen. Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon." Tämän sanottuaan Jeesus huusi: "Jolla on korvat, se kuulkoon!"Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, mitä vertaus tarkoitti. Hän sanoi:
"Te olette saaneet oppia tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä kuullessaankaan ymmärtäisi. Vertaus tarkoittaa tätä: Siemen on Jumalan sana. Tien laitaan pudonnut siemen tarkoittaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan mutta joiden sydämestä Paholainen heti tulee ottamaan sen pois, jotta he eivät uskoisi ja pelastuisi. Kalliolle pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuullessaan ottavat sen iloiten vastaan mutta uskovat vain hetken aikaa. Heillä ei ole juurta, ja niin he koetukseen joutuessaan luopuvat. Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin. He eivät tuota kypsää satoa. Mutta hyvään maahan pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuultuaan pysyvät siinä puhtain ja ehein sydämin ja kestävinä tuottavat satoa."

Armo teille ja rauha Jeesukselta Kristukselta, meidän Herraltamme. Kasvakaamme meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa! Hänelle kunnia nyt ja iankaikkisuuden päivään asti. Aamen (vrt. 2. Piet. 3:18).

"Jolla on korvat, se kuulkoon!" Näin sanoen Jeesus herätteli kuulijoitaan kertoessaan kyseisen kylväjävertauksen. Tämä lausahdus oli aikansa rabbien, opettajien, käyttämä hepreankielinen sanonta, jolla tähdennettiin kuulijan vastuuta. Ei riittänyt, että omisti Luojan luomat korvat, vaan niillä piti myös keskittyä kuulemaan tärkeää asiaa. Korvat olivat väline taivaiden valtakunnan salaisuuksiin. Niillä saattoi kuulla Jeesuksen armon sanaa, sitä sanaa joka on ”henki ja elämä” (Joh 6:63). Hänen julistuksensa kuulijoille oli tavaton lahja, koska he saivat näin kokea jotakin ennen kokematonta ja kuulematonta. Siksi Jeesus sanoi heille muistutukseksi: ”Sillä totisesti minä sanon teille: monet profeetat ja vanhurskaat ovat halunneet nähdä, mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla, mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet” (Mt. 13:17).    

Välineet Jumalan sanan kuuloon on annettu kaikille ihmisille, mutta sanan oikea kuuleminen vaatii altista ja nöyrää sydäntä. Kuulemisesta on pitkä matka todelliseen KUULEMISEEN. Koulun biologian tunneilla hereillä pysyneet tietävät, että korvalehdeltä kuultu sana matkaa mm. korvakäytävän, tärykalvon, simpukan kautta kuulohermoon ja sieltä aina aivokuoren kuulokeskukseen. Kuulokeskuksesta käsin ihminen erottaa äänestä kuullun informaation. Tämä biologinen tapahtuma on pikkujuttu siihen prosessiin, jota tarvitaan että sana koskettaa kuulijaansa ja yltää lopulta sydämeen asti. Tätäkin pitkäaikaisempi prosessi on, että sana onnistuu herättämään kuulijassaan sellaisen uskon, joka saa hänet toimimaan ja elämään sen mukaisesti. Tähän lopputulokseen ei ole oikotietä: Jumalan sanan on tultava sisäisesti meihin, juurruttava ja tuotettava hedelmää. Herran sana saa täyteytensä vasta tullessaan lihaksi, niin Jeesuksessa Kristuksessa kuin rakkauden teoissamme. Suotta ei siis Jumalan valtakuntaa kutsuta 'kuulovaltakunnaksi'. Kuuleminen, sydämen aito kuuleminen, on uskomme perusedellytys. Apostoli Paavali ymmärsi tämän totuuden kirkkaasti: ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room. 10:17). "Jolla on korvat, se kuulkoon!"  

Tätä kuulemista on Vesannon kirkossa harjoiteltu tänä vuonna jo 150 vuotta. Sitä on harjoiteltu myös kuluneena vuotena, yhtä lailla täältä saarnatuolista kuin sieltä kirkonpenkistä. Tiedämme Herraan luottaen, että sama opiskelu jatkuu vastedeskin. Tälle tielle toivotan teille kuulevaa sydäntä ja ahkeraa kirkonpenkin kulutusta. Rukoilemme 'ikuisen opiskelijan' matkallemme Herralta  sitä samaa Henkeä, joka avasi päivän epistolassa tyatiralaisen Lyydian sydämen kuulemaan Jumalan sanaa: ”Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vastaan sen mitä Paavali puhui, ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin” (Apt. 16:15).

Olen kuluneen vuoden aikana jakanut saarnojani jumalanpalveluksen jälkeen. Niin teen myös tänään. Iloitsen siitä, että tämä tapa on otettu hyväksyvästi vastaan, ja että nekin ovat saaneet saarnan käsiinsä, jotka eivät ole päässeet kirkkoon. Uskon, että useimmat ovat ymmärtäneet, ettei kyse ole vs. kirkkoherran halusta korottaa itseään tarpeettomasti tai osoittaa omaa erinomaisuuttaan, vaan tuoda Jumalan sanaa kirkkaammin esille. Kyse on Jumalan sanan voimasta, ei saarnaajan äänen painavuudesta tai taidoista. Tähän luottaen olen yrittänyt perustaa saarnani Raamatun pyhälle sanalle parhaani mukaan. Oman kokemuksen ja uskon kautta olen tullut entistäkin vakuuttuneemmaksi Jumalan sanan parantavasta ja uskoa herättävästä voimasta. Lohdutusta olen saanut siitä itse ja lohdutusta olen saanut myös olla välittämässä toisille. Tätä on Jumalan armo, armo joka on tarkoitettu kaikille. Tahdon lämpimästi kiittää teitä kaikkia yhteisistä jumalanpalveluksista täällä taivaallisen kauniissa Vesannon kirkossa. Kiitän jokaisesta kannustavasta palautteesta, joita olen ylenpalttisesti saanut. Kiitän palautteista, jotka ovat kertoneet monen uskon vahvistuneen. Lohdutustakin on moni saanut – kiitos tästäkin Herralle, Herralle joka vielä kerran pyyhkii kaikki kyyneleemme. Kiitän kaikista esirukouksista, joita olette puolestani lähettäneet Kaikkivaltiaan eteen. Kiitän huolenpidostanne ja ystävyydestänne. Nämä kaikki ovat yhdessä lisänneet uskoani ja muuttaneet minua pysyvästi. Voisinko tästä kaikesta hyvästä ikinä kylliksi kiittää Jumalaa ja teitä!

Tänään jakamassani saarnassa on kuva Jeesuksesta kylvämässä siemeniä, Jumalan sanaa, erilaisille kasvualustoille. Runsaasti ja määrätietoisesti hän kylvää näitä siemeniä katsomatta minkälaiseen maahan ne putoavat. Hän ei katso taakseen vaan jatkaa taukoamatta työtään. Molemmille puolille tienviertä hän viskoo siemeniä tasaiseen tahtiin hiha ylös käärittynä. Hänen työlleen ei loppua näy.

Tässä kuvassa on erikoista se, että hyvää maata ei näy kuvassa juuri lainkaan. Näköpiirissä on enimmäkseen vain huonoa maata tai muita vaaroja. On ohdakkeita, kalliota, tallattua tienviertä sekä varislintuja napsimassa maahan pudonneita siemeniä. Herää kysymys, mikä järki Jeesuksella on yrittää kylvää siementä näin huonoon maaperään? 

Palestiinassa, Jeesuksen maassa, maa on paikoin äärimmäisen karua ja kuivaa. Sateita saadaan odotella hartaasti elähdyttämään maata. Ainakin ennen vanhaan siellä saatettiin tehdä niin, että kylvö tehtiin ennen maan kyntämistä. Vasta ensimmäisten sateiden jälkeen maata alettiin kääntää. Niinpä kylväjä ei aina etukäteen tiennyt millainen maaperä vastassa oli odottamassa. Hän ei tiennyt mitä pinnan alta paljastuisi tai mitä maa lopulta tuottaisi. Kasvu oli yksin maaperän ja säiden säiden Herran, Jumalan, käsissä. 

Tämä tieto selittää osaltaan päivän kylväjävertausta. Jeesus ei katso  maaperän laatuun, ihmiseen, kun hän kylvää meihin Jumalan sanaa. Sama siemen on puolueettomasti tarkoitettu kaikille. Jeesus suorastaan tuhlaa voimavarojaan lapsiinsa, jotta he kääntyisivät elämän tielle. Hän tahtoo antaa mahdollisuuden kaikille, eikä arvioi ihmisiä silmämitalla. Jäljelle jää maaperän, ihmislapsen, vastuu kasvavasta siemenestä. Antaako se siemenelleen ravintoa katoamattomasta lähteestä, ikuisesta ja uusiutuvasta Jumalan sanasta vai tarjoaako se niitä kestämättömiä elämän eväitä, joita tämä maailma tahtoo tyrkyttää? Turvautuuko maaperä siementä hoivatessaan siemenen kylväjään ja hänen armoonsa vai juurtuvatko siemenen idut itsekkyyteen, maailman kimallukseen ja murheisiin ja riidankylväjän tahtoon? Ihmisen osa uskonsiemenen, Jumalan sanan, vastaanottajana on siis pelkästään tietää, mistä saa oikean kasvun ja ravinnon. Kasvua ei tarvitse itse tuottaa, vaan Herra hoitaa sen, kun häneen puoleensa nöyrä sydän turvautuu. Hänen sanassaan on lannoitteemme, sateemme, aurinkomme ja lämpömme. Tämän ravinnon salliessaan siemen kokee ihmeen, kasvun ihmeen. Jeesus sanoo: ”Tällainen on Jumalan valtakunta. Mies kylvää siemenen maahan. Hän nukkuu yönsä ja herää aina uuteen  päivään, ja siemen orastaa ja kasvaa, eikä hän tiedä, miten. Maa tuottaa satonsa itsestään, ensin korren, sitten tähkän, sitten täydet jyvät tähkään” (Mk 4:26-28).

Tähän Herran suomaan kasvuun me luotamme tänään ja tulevaisuudessa. Oivallamme, että kaikista meistä löytyy elämämme varrella näitä kaikkia maaperiä: tienvartta, kalliota, ohdaketta ja hyvää maata. Jos jäämme ilman sanan ravintoa, silloin on suuri vaara, ettemme kasva sellaisiksi taimiksi kuin meidät on tarkoitettu. Hyväksi tarkoitettu maa ei tuota näin kasvua. Miksi ottaa siis riski? Sanan alla elävää ja palvelevaa lohduttaa tämä Jumalan lupaus: ”Sana, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän” (Jes. 55:11). Herran sana ei jätä ketään kylmäksi, vaan siitä tarttuu aina jotain mukaan. Yksikään sen kanssa vietetty tunti ei mene hukkaan. Siispä onnittelen teitä: ette tänäänkään ole tulleet lainkaan turhaan tähän sanan temppeliin!

Rukoilemme lopuksi kasvua elämäämme tänään veisattavan virren 525 sanoin: ”Suurempi kuin sydämemme, suurempi kuin ihmistyö hiljaisuus on rukouksen, siinä Luojan sydän lyö. Siinä itse, armon Henki, uupunutta uudistat. Annat kasvullemme aikaa, uuteen työhön valmistat.” Aamen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti