14.7.2016

Saarna 13. sunnuntai helluntaista 26.8.2007


Mark. 7:31-37
Jeesus lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin alueen kautta Galileanjärvelle. Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: »Effata.» Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.
    Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa. Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: »Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.»

Välittäminen, huomioiminen, koskettaminen ja vapauttaminen.

Nämä neljä asiaa kuuluvat niihin elintärkeisiin tarpeisiin, joita ihmisinä tarvitsemme. Ilman niitä elämämme olisi varsin toisenlaista, paljon kylmempää. Ne muodostavat pohjan kestävälle ja tuloksekkaalle lähimmäisenrakkaudelle. Toista ei voi aidosti rakastaa, jos ei ole valmis laittamaan itseään likoon. Välittämistä ei voi tapahtua, jos ei lähesty ja kommunikoi. Toisen huomioiminen ei ole mahdollista, jos on vain kiinnostunut itsestään. Joskus kumihansikkaat ovat tarpeelliset, mutta on varottava, ettei kohtele lähimmäisiään jatkuvasti ikään kuin steriilein kumihansikkain välttäen kaikkea kosketusta. Kosketusta tarvitaan, niin sydämen kuin ruumiin. Vapautuminen on välttämätöntä, jotta olisi vapaa toimimaan. Meidän tehtävänämme ei ole sitoa rakkaitamme tai sysätä ylimääräisiä taakkoja heidän kannettavikseen. 

Evankeliumimme on vapauden evankeliumi, jonka viejiksi meidät on kutsuttu: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti” (Gal 5:1).

Päivän evankeliumissa on kyse aidosta lähimmäisenrakkaudesta. Siihen kuuluu mainitut neljä inhimillistä piirrettä: Välittäminen, huomioiminen, koskettaminen ja vapauttaminen.

Evankeliumi kertoo, että kuuron miehen tuttavat toivat hänet Jeesuksen eteen ja pyysivät Jeesusta laittamaan kätensä miehen päälle. He todella välittivät lähimmäisestään ja uskoivat, että Jeesus voisi häntä auttaa. Jeesus huomioi tilanteen, otti hänet syrjään, kosketti häntä ja paransi hänen kuuromykkyytensä. Miehen kieli vapautui Jeesuksen sanojen ja rukouksen voimasta, ja hän alkoi puhua selvästi. Väkijoukko hämmästeli ihmettä sanoen: ”Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.”

Kun puhumme Jeesuksen ihmeistä, ajattelemme usein itse ihmettä emmekä huomaa muita siihen liittyviä asioita. Ruumiin sairauksien parantaminen oli kuitenkin vain pintaa siitä, mitä Jeesus teki. Emme myöskään pysähdy kunnolla ajattelemaan tapahtumia ennen tai jälkeen ihmeen. Näemmekö sielumme silmin kuuron miehen omaisten hätää ja sitä uskoa, kun he tuovat hänet Jeesuksen eteen? Mietimmekö millaista oli elää kuurona tuon ajan yhteiskunnassa, jossa ei ollut järjestelmällistä viittomakieltä eikä kuurojen oikeuksia puolustettu? Miten miehen elämä muuttui kun hän yhtäkkiä kykeni kommunikoimaan normaalisti? Miksi Jeesus kielsi kertomasta ihmeistään?

Näkyvät ihmeet ovat saaneet ihmiset liikkeelle aina. Tämä aika ei tee siitä poikkeusta. Monelle vasta ihme on riittävä todiste jumalallisesta väliintulosta, joillekin sekään ei vielä riitä. Lähtökohtaisena ajatuksena on se, että Jumalan pitäisi tehdä juuri sitä, mitä ihminen pyytää. Hyvä messias on se, joka tottelee ja tekee ihmisten tahdon mukaan. Tällaisia Jumalan lähettäjä haluaisimme, sillä ”ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla” (1. Kor 2:14).

Luulen, että tämä oli yksi syy siihen, miksi Jeesus kielsi kertomasta ihmeistään. Hän ei halunnut olla ihmisten ”tilaama” messias, vaan Jumalan lähettämä messias. Häneltä odotettiin ihmetekoja loputtomiin ja kansa näki ainoastaan sen, minkä saattoi silmillään todistaa. Jeesus kuitenkin tiesi, että hänen messiaanisuutensa oli jotakin muuta kuin hurraa-huutoja, väen paljoutta ja ihmetystä. Hänen todellinen tehtävänsä oli vielä salassa. Jeesus oli toki parantaja, mutta se oli ennen kaikkea merkki hänen kuninkuudestaan, ei pääasia. Ihmeet toivat taivasten valtakunnan kirkkauden kansan ulottuville: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle” (Mk. 1:15). Lopulta itse parantajasta tuli sairas, sairas meidän tähtemme: ”Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet. Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme” (Jes 53:3-4).

Näin ihmeistä suurin oli piilotettuna ristin salaisuuteen, joka paransi meidät ikuiseen elämään. Tämä ihme ei ollut ihmisten tilaama, vaan Jumalan. Hän lähetti Poikansa meitä varten, jotta pelastuisimme: ”Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” (1 Joh. 4:9-10).

Nykyisin kuurous ei ole sairaus siinä mielessä kuin se oli Jeesuksen aikaan. Se on joko synnynnäinen kehitysvamma tai myöhemmin aiheutunut kuulovamma. Luulisin, että monet syntymäkuurot ovat varsin tyytyväisiä elämäänsä, eivätkä he edes haikaile saavansa kuuloaan normaaliksi. Monet heistä pystyvät elämään aivan normaalia elämää, kommunikoiden viittoen, elein ja kosketuksin. Heitä ei tarvitse mitenkään fyysisestä parantaa, etteivätkö he sellaisinaan kelpaisi niin meille kuin Jumalalle. Mutta sisäistä parantamista hekin tarvitsevat yhtä lailla kuin kuulevat. Hengellinen kuurous ja sokeus ovat nimittäin sydämen tiloja, eivät fyysisiä: ”Kuunnelkaa, te kuurot! Sokeat, katsokaa, niin te näette! Paljon olet nähnyt, mutta vähän muistat, korvasi ovat auki, mutta mitään et kuule!” (Jes. 42: 18, 20).

Päivän aihe on ”Jeesus, parantajamme.” Se viestii erottelemattomasti, että olemme kaikki parantajan tarpeessa. Sillä ei ole lopulta väliä mikä on lääketieteellinen diagnoosisi tai kuinka paksu on sairauskertomuksesi, vaan sillä on väliä, koetko tarvitsevasi sydämen parannusta. Jotta ruumiin sairauksista voi parantua, on haettava apua ja tunnustettava sairautensa. Sama koskee hengellistä elämäämme: jos emme hae Jumalan apua ja tunnusta hänen edessään kyvyttömyyttämme, hän ei voi meitä parantaa. Omin päin emme voi hankkia uskonlahjaa ja lähimmäistä palvelevaa henkeä: ”En tarkoita, että kykenisimme ajattelemaan mitään omin päin, mitään mikä olisi peräisin meistä itsestämme. Meidän kykymme on saatu Jumalalta, ja hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki” (2. Kor 3:4-6).

Rukoilemme, että tulisimme itse ja toisimme toisetkin Jeesuksen eteen kuten kuuro mies tuotiin. Silloin Herran sana ”Effata, aukene” ei kaiu kuuroille korville, koska Jeesus saa itse koskettaa ja parantaa. Hän on silloin lähellä, ei kaukaisena ihmeparantajana raamatunlehdillä. Kun korvamme ja silmämme on avattu evankeliumin salaisuudelle, niin aukeavat myös sydämemme toimimaan lähimmäistemme hyväksi. Saamme Jumalalta kyvyn ja hengen välittämiseen, huomioimiseen, koskettamiseen ja vapauttamiseen. Kaikki tämä on meille, uuden liiton lapsille, mahdollista kun katsahdamme nöyrästi Jeesuksen tavoin taivasta kohti sanoen: "Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun?" (Ps. 121:19). Aamen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti