13.7.2016

Saarna 24. sunnuntai helluntaista 7.11.2010


Fil. 3:17-4:1
Noudattakaa minun antamaani esimerkkiä, veljet, ja ottakaa oppia niistä, jotka elävät meidän tavallamme. Olenhan usein sanonut teille ja nyt sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina. Heidän loppunsa on kadotus. Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa, ja he ajattelevat vain maallisia asioita. Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta. Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken. Rakkaat ja kaivatut veljeni, te minun iloni ja kunniaseppeleeni, pysykää siis horjumatta Herran yhteydessä, rakkaat ystävät!

”Mutta me olemme taivaan kansalaisia.”

Nämä Paavalin sanat ovat tänään erityisen sattuvia. Vietimmehän eilen pyhäinpäivää, jonka viesti on meille kristityille selkeä: lopullinen kotimme ei ole tässä maailmassa. Matkamme ei suinkaan pääty hautausmaille – jossa nytkin tuhannet kynttilät palavat – vaan se on ainoastaan lyhyt levähdyspaikka ennen viimeistä etappia kirkkauteen. Tämän kirkkopyhän aihe todistaa samaa: emme ole pelkästään maailman kansalaisia, vaan ennen kaikkea taivaan valtakunnan. Kuolemalla on siis tarkoitus. Kuolema muistuttaa meitä vaipumasta vääränlaiseen kiintymykseen tämän maailman kanssa. Se puhuu näkyvästi ja väkevästi siitä, ettei päämäärämme ole täällä. Kirjailija C.S. Lewis on sanonut: ”Tähtää taivaaseen, niin saat samalla mukaasi maailman. Tähtää pelkästään maailmaan, niin et saa kumpaakaan.” 

”Mutta me olemme taivaan kansalaisia.”

”MUTTA me olemme...” Huomatkaamme tuo suuri mutta-sana tässä kohden! Kansalaisuus maailmassa on toki tärkeää, mutta se ei saa olla kristitylle se tärkein. Suomalaisuudesta voimme olla terveellä tavalla ylpeitä, mutta se ei määritä viime kädessä identiteettiämme. Taivasten valtakunnan kansalaisuus ei nimittäin pysähdy valtiollisiin, kulttuurisiin, kielellisiin tai rodullisiin rajoihin. Nämä ovat toissijaisia verrattuna liittoomme Herran kanssa. Kohdistamme uskollisuuden valamme Jeesukselle ja hänen kirkolleen. Ylitse kaikkien rajojen. Viemme lähetyksen viestiä, että uskon ja kasteen kautta jokainen voi omistaa Jumalan perheväen passin: ”Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä” (Ef. 2:19).

Kun Paavali kirjoitti (tai saneli) kirjettään filippiläisille, hän epäilemättä painotti tuota samaista mutta-sanaa. Hän itse, kuten myös  filippiläiset, olivat Rooman kansalaisia. Tästä kansalaisuudesta oli heille paljon hyötyä, oikeuksineen ja etuineen. Se oli heille hyvin tärkeä asia. Paavali kuitenkin tarttui tähän ajatukseen toisesta näkökulmasta. Hän korosti filippiläisille, että he olivat kyllä Rooman kansalaisia, mutta se oli vähäpätöistä verrattuna heidän todelliseen asemaansa. Ykkösenä oli heidän taivasten valtakunnan kansalaisuutensa. Tätä yhteyttä heidän tulisi kaikin keinoin vaalia: ”Pysykää siis horjumatta Herran yhteydessä, rakkaat ystävät!”  

Tästä kaksoiskansalaisuuden asetelmasta Paavali sai itselleen oivan vertailukohdan. Rooman päämies oli keisari, mutta filippiläisten todellinen kuningas oli Jeesus Kristus. Keisaria nimitettiin vapahtajaksi, mutta maailman oikea Vapahtaja oli toinen. Keisarin valtaistuin sijaitsi Roomassa, Kristuksen taivaassa. Aivan kuten Rooma oli kaukana ja näkymättömissä, mutta silti sen valta tuntui heidän arjessaan, samoin taivasten valtakunta oli vahvasti läsnä Filippin seurakunnassa, vaikkei sitä voinut silmin nähdäkään. Keisarit tulivat ja menivät, mutta taivasten valtakunta pysyisi ikuisesti. Kerran myös uskovien kuningas saapuisi maan päälle kaikessa loistossaan: ”Taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta.”   

”Mutta me olemme taivaan kansalaisia.”

Tässä messussa Paavali asettaa meille saman haasteen kuin filippiläisille. Onko taivasten valtakunnan kansalaisuus meille ykkösasia? Odotammeko innolla taivaasta Pelastajaamme, Herraa Jeesusta Kristusta? 

Kotona ei vielä olla, ei kukaan meistä. Maailma on odotushuoneemme, paikka, jossa valmistaudumme tulevaan. Matkalaukut tulee pakata, eväät kotimatkalle varustaa. Katoavaa ja turhaa krääsää ei kannata mukaansa mielin määrin haalia, sillä silloin meistä tulee ihmisiä, joista Paavali varoittaa: ”ja he ajattelevat vain maallisia asioita.” Tärkeimmät passimuodollisuudet tulee laittaa tässä ajassa kuntoon. Niistä Paavali opettaa meitä päivän epistolan molemmin puolin. Hän kirjoittaa ensiksi: ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu” (3:8). Ja toisessa kohdassa: ”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon” (4:4-6). Nämä periaatteet kun muistamme, voimme olla varmoja, että passimme voimassaoloaika on se mikä kasteessamme on meille luvattu: voimassa ikuisesti.

Raamatussa ja monissa virsissä puhutaan siitä, että me kristityt olemme muukalaisia maan päällä. Olemme matkamiehiä ja -naisia, joiden isänmaa on ihmiskatseen kantamattomissa. Siksi tähän matkalaisuuden teemaan on vielä hyvä lopuksi viitata.

Olemme useat matkustelleet ulkomaille. Olemme jättäneet isänmaamme ja ystävämme taaksemme. Vaikka koti on jäänyt kauaksi taakse, se ei ole tarkoittanut sitä, etteikö matkalla saisi nauttia. Eihän kukaan lähde lomamatkalle tylsistymään! Monet elämämme hienoimmista kokemuksista ovat saattaneet tapahtua ulkomailla. Mutta silti kodin voittanutta ei ole. Mikäs sen mukavampaa kuin palata lopulta oman kodin rauhaan – onhan sitä jo odotettu!

Yhtä lailla mekin saamme nauttia elämästämme maan päällä. Mutta meidän tulisi tehdä se niin, että ymmärrämme tämän olevan vain hyvin lyhyt lomatka verrattuna ikuiseen yhteyteen Jumalan kanssa taivaassa. Kotiin, taivaan kotiin, mieli viime kädessä halajaa. Siellä kaikki on täydellistä ja pysyvää – sen voittanutta ei ole eikä tule! 

Kun matkaamme ulkomaille, lähetämme sieltä postikortteja kotiin. Soittelemme terveisemme puhelimella. Tutkimme sanomalehtiä ja internettiä saadaksemme tietää, mitä kotimaassa oikein tapahtuu. Pidämme näin ollen tiiviitä yhteyksiä sinne, mistä olemme kotoisin. 

Samoin meidän tulisi tehdä suhteessa taivaaseen. Onko yhteytesi todelliseen kotiisi kunnossa? Luetko mahdollisimman usein Raamattua, taivasten valtakunnan virallista uutislehteä? Rukoiletko mielestäsi tarpeeksi usein? Hoidatko muut taivasten valtakunnan kansalaisen velvoitteet?

Jos vastailit kysymyksiin aralla mielellä, niin ei hätää. Jokaisessa messussa saamme näet tehdä mainittuja asioita yhdessä. Kirkossa ja seurakunnassa hoidetaan sitä tärkeintä: yhteyttä taivaan kotiin. Tämä on taivasten valtakunnan kansalaisten viikoittainen kokoontumispaikka. Saamme kuulla Sanaa ja ottaa vastaan ikuisen elämän matkaeväät ehtoollisessa. Yhdessä lausumme taivaankodin rukouksemme: ”Isä meidän, joka olet taivaissa...” Ja kun lähdemme messusta kotiin ja arkeemme voimme iloiten todeta: ”Mutta me olemme taivaan kansalaisia!”  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti