13.7.2016

Saarna 18. sunnuntai helluntaista 16.10.2011 (Esko Jalkanen)


Luuk. 14:1-6
Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.

Hyvät Skuoritsan ystävät! 

Teillä ei liene minään sunnuntaina ongelmana se, lähteäkö kirkkoon vai jatkaa kotona arkista työtä. Kolmas käskyhän sanoo selvästi: ”Muista pyhittää lepopäivä.” Sitä varten tämä P. Katariinan kirkko kunnostettiin viisi vuotta sitten, että voisimme täällä pyhittää lepopäivän osallistumalla jumalanpalvelukseen ja samalla levätä arkisen työn aiheuttamasta väsymyksestä. Kiitollisin mielin olemme nytkin tulleet tähän kauniiseen pyhäkköömme ja niin aiomme jatkaa. Kaikki ihmiset eivät tee samalla tavoin. Jotkut sallivat työn rasittaa itseään yhtä paljon pyhänä kuin arkenakin eikä kirkkoon lähdetä etsimään yhteyttä Jumalaan. 

Eikö meidän sitten ole lupa pyhäpäivänä tehdä mitään työtä, kuten fariseukset ja lainopettajat vaativat? Jeesus on heitä avarakatseisempi. Hän paransi vesitautisen miehen. Vesipöhöksi me nykyään tätä tautia nimitämme. Muistan tänään kiitollisena monia rakkaita edesmenneitä ystäviä täällä Skuoritsassa. Yksi heistä oli lääkäri Lempi Kupri, joka toi minulle kesken jumalanpalveluksen hyvää lääkettä sappikivivaivoihin saarnan ja loppuliturgian välillä. Sanomme: Jumala on lahjoittanut meille Jeesuksessa Kristuksessa rakkauden ja vapauden. Me saamme tehdä rakkauden tekoja lähimmäisillemme pyhänäkin. Saamme auttaa häntä kun hän on joutunut vaikeuksiin. 

Isossa Katekismuksessa Martti Luther opastaa meitä kirkkonsa jäseniä näin: ”Älköön joutilaana olemista tähdennettäkö siinä määrin, että sen tähden joutuisi kiellonalaiseksi jokin satunnainen, välttämätön työ.” Pelkkä toimeton laiskotteleminen ei ole ollenkaan pyhäpäivän oikeaa viettämistä, vaan sellainen Jumalan sanan tutkiminen, joka johtaa myös Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Jos jokin välttämätön työ, kuten ruuan valmistaminen tai karjan  hoitaminen taikka sairaan hoitaminen, jonka hyvän työn Jeesus teki vesipöhöiselle sapattina, vaatii meiltä pyhätyön tekemistä, niin se on sallittua. Pitää vain muistaa, ettei pyhätyöstä pidä tehdä joka pyhä toistuvaa raadantaa ilman lepohetkeä tai kirkossakäyntiä. 

Pyhätyöhön nähden ajat eivät ole muuttuneet. Ennen vanhaan sanottiin, ettei pyhätyöllä ole siunausta. Ei ole vieläkään. Yhtenä pyhänä nyt syksyllä naapurin pellolle ilmestyi traktori kyntämään syyskyntöjä. Tällainen työ ei ole välttämätöntä tehdä sunnuntaina. Kynnöt ehtii tehdä arkenakin. Mitenkäs siinä kävikään? Mies ehti kyntää muutaman vaon kolmisiipisellä aurallaan. Sitten yksi kolmesta aurasta vääntyi niin, että työ oli lopetettava. Kyntäjä joutui korjauttamaan auransa ja tuli muutamien päivien kuluttua, nyt arkena, jatkamaan kyntämistä. Sitten se onnistui. Aura pysyi ehjänä.

Välttämättömien kotiaskareiden rinnalle Jeesus asettaa tämän päivän sanassa avun tarpeessa olevien lähimmäisten auttamisen. Erityisesti sairaita tulee hoivata ja auttaa pyhänäkin. Skuoritsan seurakunta kelpaa tässä esimerkiksi muille Inkerin kirkon ja myös Suomen kirkon seurakunnille. Avuttomat sairaat ja vanhukset saavat hyvän hoidon Maria-kodissa tänäkin sunnuntaisena juhlapäivänä, kun seurakunta juhlii 5-vuotiasta kirkkoaan.

Toinen evankeliumin opetus liittyy juhlanvietto- tapoihin. Olen kuullut, että tänään jumalanpalveluksen jälkeen seurakunta tarjoaa meille lounaan seurakuntakodiksi muutetussa entisessä parakkikirkossa. On luonnollista, että juhlien isäntä, seurakunnan kirkkoherra, istuu keskeisellä paikalla. Minun tulee muistaa, etten nenä pystyssä marssi hänen viereensä aterioimaan. Jeesuksen neuvon mukaan minun on viisainta istuutua oven suuhun. Miksi näin? Jospa vaikka kirkkomme piispa saapuisi yllättäen juhlalounaalle. Ihan varmasti hänet ohjattaisiin arvokkaimmalle paikalle kirkkoherran viereen ja minulle sanottaisiin: Voisitko antaa paikkasi piispalle. Tuolla oven suussa näkyy olevan vielä yksi tyhjä tuoli. Voisit siirtyä sinne. Nolona minun pitäisi vaihtaa paikkani vaatimattomampaan. Kun en ylpeästi tavoittele ensimmäisiä istuimia, saan nolostumatta viettää juhlaa ja aidosti iloita juhla- ateriasta.

Kuka meistä ihmisistä sitten on suurin ja arvokkain? Antaapa Raamatun sanaan perustuvan virren vastata tähän: ”Se joukossa on suurin ken enin auttaa, palvelee ja toisten kuormaa kantaa.” (Vk 450:3) Nämä suurimmat meistä eivät tänäänkään taida istua kunniapaikoilla aterioimassa, vaan he ovat jo ennen juhlaa valmistaneet ruuan, kattaneet pöydät ja vielä tarjoavat valmistamansa herkut meille. Heidän rinnallaan meidän paikkamme on. Aamen.