3.7.2016

ESITELMÄ Rististä 2.2.2013 (Esko Jalkanen)


200-luvulla  Clemens Aleksandrialainen kutsui T-muotoista ristiä ”Herran merkiksi”. Sitä käytettiin kristittyjen haudoilla vainajan nimen yläpuolella. Yhtä vanha on egyptiläinen ankkuriristi. Vasta 300-luvulla ristinmerkin käyttö yleistyi keisari Konstantinuksen nähtyä taivaalla tämän merkin ja kuultua sanat ”In hoc signo vinces”. Ortodoksisen kirkon tunnus on herättänyt Venäjällä kiivaan väittelyn oikeaoppisesta ristinmerkistä. Vanhauskoiset olivat sitä mieltä, että ainoa oikea risti on 8-päätyinen risti ja ristinmerkkiä tehtäessä etu- ja keskisormi ovat pystyssä merkiksi Kristuksen kahdesta luonnosta samalla kun peukalo peittää nimettömän ja pikkusormen Jumalan kolmiyhteyden merkiksi. Starovjertsit tuomitsivat kaikki muut ristinmerkit ja niiden käytön Ilm 20:10 mukaan lohikäärmeen, pedon ja väärän profeetan palvonnaksi. Kolmimuotoista saatanaa palvotaan heidän mukaansa, jos ristinmerkki tehdään peukalo, etu-ja keskisormi yhdessä sekä nimetön ja pikkusormi kämmentä vasten, kuten ortodoksit yleensä symboloivat Jumalan kolmiyhteyttä ja Kristuksen kahta luontoa.

On joukko kristittyjä, jotka eivät käytä ristinmerkkejä missään muodossa. He pitävät ohjeellisena kolmannen käskyn kuvakieltoa  5 Ms 4:15-16 ”Pitäkää tarkoin huoli siitä, ettette lankea tekemään minkäänlaista patsasta tai muuta jumalankuvaa.”  Tästä johtuen mm. reformoidun kirkon kirkkorakennukset ovat karuja. Samoin Suomessa esikoislesdatiolaisten rukoushuoneet ovat ilman ristiä tai mitään muuta kuvaa.

Messiaanisen juutalaisen Jakov Damkanin v. 2005 suomeksi käännetty elämäkerta esittää voimakasta kritiikkiä kristillisten kirkkojen valtaisasta kuvien käytöstä, urkujen pauhusta jne., joille hän ei ole löytänyt Raamatusta mitään tukea. Ote hänen kritiikistään: ”Thanus on nuori katolinen arabi. Kävin kerran hänen kotonaan. Kaikki seinät olivat kuvien peitossa: siellä oli Madonnaa ja Jeesus-lasta esittäviä ”pyhiä kuvia” sekä hopeinen krusifiksi. Thanus piti pientä ristiä tyynynsä alla ”pahaa silmää” vastaan, tai onnenkalunaan, aivan samoin kuin juutalaiset veljet pitävät kodeissaan omia taikakalujaan. Hänen kirjahyllystään löytyi pölyinen Uusi testamentti, joka avattiin vain harvoin. ”Entä tuo risti, joka riippuu kaulassasi? Miksi kannat sitä? ” kysyin Thanulta. ”Kysytpä hassuja! Minähän olen kristitty. Ja risti on uskontoni tunnusmerkki.” ”Tiedätkö, että jos joku kantaa ristiä koruna kaulallaan sen sijaan, että hän Jeshuan käskyn mukaan kantaisi sitä päivittäisessä elämässään, ristiin nauliten kaikki halunsa ja himonsa, silloin risti on hänelle kuolemaksi eikä elämäksi.” ”Jumala varjelkoon!” Thanus huudahti tehden nopeasti ristinmerkin rintansa päällä katoliseen tapaan. ”Kannan ristiä kuten vanhempani ja pappini. Kaikki kristityt kantavat ristiä eivätkä tee siitä numeroa. Ja sitä paitsi, mikä kristittyjen ristissä kiinnostaa sinun kaltaistasi juutalaista?” 

Jakov ei tehnyt ristinmerkkejä eikä piitannut kristillisestä kuvataiteesta, koska hän oli päässyt sisälle uskoon ja sielunsa pelastukseen löytämällä Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulittuna ja ylösnousseena yksinomaan Raamatusta, ensin Vanhan testamentin lupauksina Messiaasta ja sitten saatuaan Uuden testamentin kertomuksena siitä, miten kaikki lupaukset Messiaasta täyttyivät Jeesuksessa.

Jumalan teot ja ihmisten

Psalmissa 104 kerrotaan, mitä Jumala tekee Luojana. Pitkän luettelon jälkeen kirjoittaja pysähtyy ihmettelemään: ”Lukemattomat ovat tekosi, Herra. Miten viisaasti olet ne tehnyt!” (jae 24) Edellisessä jakeessa mainitaan lyhyesti, mitä ihminen tekee: ”Ihminen lähtee askartensa ääreen ja tekee työtään, kunnes on ilta.”

Me ihmiset olemme niin antautuneet hoitamaan pieniä askareitamme ravinnon ja muun toimeentulon hankkimiseksi, ettemme tule edes ajatelleeksi, että Jumala tekee samanaikaisesti omaa työtään ei vain maailmankaikkeuden Luojana, vaan myös rakkaudesta ihmisiin, joille hän haluaa antaa saman ikuisen elämän ja autuuden kuin enkeleille ja kaikille taivaallisissa asunnoissaan. Eikä vasta taivaassa, vaan jo nyt elämän, jota Daavid luonnehtii tutussa Psalmissa 23: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.”

Jumalan teot ja ihmisten askareet kulkevat toistaan niin erillään, etteivät ihmiset omissa puuhissaan edes välitä tietää, mitä Jumala tekee samanaikaisesti. Vain muutamia harvoja tähtitieteilijöitä kiinnostaa tarkkailla, kuinka kaukana olevia tähtiä sammuu ja uusia syntyy. Jouluyönä vain muutamat paimenet saivat katsoa, kuinka Jumalan ainoa Poika oli syntynyt ihmiseksi neitsyt Mariasta. Lukemattomat muut paimenet kautta maailman paimensivat omia laumojaan aavistamatta mitään Jumalan suuresta rakkauden ihmeteosta ihmisten hyväksi. 

Meidän ihmisten kannalta katsottuna Jumalan suurin ja peräti koko maailmanhistorian käänteentekevin tapahtuma oli, kun Iankaikkinen Isä antoi pahojen ihmisten ristiinnaulita ainoan Poikansa, ainoan ihmisen, joka oli elänyt ihmiselon Jumalan tarkoittamalla tavalla ilman pahuutta, vain rakastaen, niin kuin Jumala itsekin on rakkaus. Kyllä pienoinen Jerusalemin kaupunki tiesi, mitä julmaa ja äärimmäistä pahaa Golgatalla ihmiset tekivät, mutta maailman muissa kaupungeissa ja maakylissä ihmiset eivät tienneet mitään Jumalan suurimmasta rakkauden teosta. Jumalan Poika Jeesus Kristus antoi vapaaehtoisesti itsensä julmimman murhatyön kohteeksi, kun tiesi, että Isä Jumala oman päätöksensä mukaan tahtoo kaikki ristin uhriin turvaavat syntiset ihmiset pelastaa kadotuksesta ikuiseen yhteyteensä, elämään ja autuuteen. Heti yksi ainoa jerusalemilainen rosvo sai kokea Jeesuksen ristinrakkauden. Jos häneltä olisi joku kysynyt: ”Puuttuuko sinulta nyt jotakin?” , hän olisi Daavidin tavoin vastannut: ”Ei minulta mitään puutu.” Sanomme: hän sai armon. Tämä rosvo, ryöväri, sai anteeksi kaiken syntinsä. Tuona ristin päivänä opetuslapsetkin olivat hiljaa, kuka missäkin. Vain pakanallinen sadanpäällikkö ja hänen miehensä likaisimman  työn käytännöllisinä tekijöinä aavistelivat hämärästi jotakin Jumalan suuresta teosta sanoessaan: ”Tämä oli todella Jumalan Poika!” 

Kun vain harvat ihmiset ristin päivänä ymmärsivät, miten suuren pelastavan teon Jumala oli tehnyt, miten sitten ihmiset 2000 vuotta myöhemmin voivat ymmärtää, mitä Jumala silloin teki? Eikö viimeinenkin muistikuva ristin tapahtumasta ole ehtinyt haihtua olemattomiin näin pitkän ajan kuluessa? Suuri osa, ellei jo suurin osa nykyistä ihmiskuntaa on päässyt uskomaan, että Jumalan teot koskevat ihmiskuntaa ja ihmisten omat teot niihin verrattuina ovat vain sitä samaa pientä puuhastelua: ”Ihminen lähtee askartensa ääreen ja tekee työtään, kunnes on ilta.” (Ps 104:23) Mitä ihmiselle pitäisi tapahtua pikku askareiden lisäksi, että hän tietäisi, mitä Jumala on tehnyt ja tulee tekemään hänen hyväksensä? Vastaus tähän kysymykseen on lyhyt ja yksinkertainen: ”Ihminen lukekoon Raamatusta, mitkä ovat Jumalan teot.”  Eikä ole pahitteeksi perehtyä valtavaan dogmihistoriaan, joka selittää ymmärrettävällä tavalla opin vanhurskauttamisesta Jumalan forensisesta vapauttavasta tuomiosta ja efektisestä vanhurskauttamisesta, joka tarkoittaa muutosta kohti Jumalan hyvyyttä ja pyhyyttä syntisen ihmisen elämässä.  Ristin evankeliumi kiteytetään kolmeen suureen Jumalan tekoon: 1. Synti tuomitaan ikuiseen kuolemaan. 2. Jeesus tekee sovinnon syntiä vihaavan ja syntisen ihmisen välillä antaessaan itsensä sovintouhriksi. 3. Ristin sovintoon uskova ihminen armahdetaan eikä häntä tuomita kadotukseen.

Lähetyskäsky Markuksen evankeliumin mukaan

Markuksen evankeliumin tiedetään syntyneen ensimmäisenä. Martin Kähler löysi hyvän luonnehdinnan tästä: ”Markuksen evankeliumi on pitkällä johdannolla varustettu Jeesuksen kärsimyshistoria.” Risti on erityisesti tämän evankeliumin pääaihe, joka liittyy lähetyskäskyynkin poiketen muiden evankeliumien muovaamista käskyistä. Näin Markus: ”Hän (Jeesus) moitti heidän epäuskoaan ja heidän sydämensä kovuutta.  – Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.” (16:14,15)

Juuri Markus kertoo, miten epäuskoisia opetuslapset olivat olleet niinä maailmanhistoria käännekohtien päivinä, jolloin Jumala teki pelastushistoriansa suurimman teon. Lukujen 8,9 ja 10 mukaan Jeesus ilmoittaa opetuslapsilleen edessä olevan kärsimyksensä ja kuolemansa. Ensimmäisellä kerralla Pietari torjuu täysin ajatuksen suuren opettajansa varhaisesta kuolemasta ja peräti nuhtelee häntä. Toisen kärsimysilmoituksen jälkeen opetuslapset keskustelevat siitä, kuka heistä on suurin. Kolmas ilmoitus herättää Jaakobissa ja Johanneksessa haaveen, että he saisivat istua Opettajansa oikealla ja vasemmalla puolella, kun hän tulee hallitsemaan valtakuntaansa. Muut opetuslapset suuttuvat! 

Getsemanessa Jeesus tuskissaan rukoilee kolmeen otteeseen. Vaikka Jeesus herättelee opetuslapsiaan rukoilemaan kanssaan, he torkahtavat joka kerran. Valveille herättyään Pietarin syntisyys vain syvenee. Kahdesti hän kieltää tuntevansa Jeesuksen ja kolmannella kerralla kiroillen vahvistaa valhettaan. Paavali kertoo itsestään: ”Minä aikoinani, kun elin juutalaisena, vainosin kiihkeästi Jumalan seurakuntaa ja yritin tuhota sen.” (Gl 1:13) Tällaisia miehiä olivat ne apostolit, joille Jeesus antoi käskyn mennä kaikkeen maailmaan ja julistaa evankeliumia ei vain ihmisille, vaan kaikille luoduille Jumalan luomassa luonnossa. Kukin heistä joutui nöyränä ottamaan vastaan Jeesuksen moitteet uskon puuttumisesta. Markus antaa evankeliuminsa lukijan ymmärtää, ettei lähetystyöhön lähetettävissä ole yhtäkään kelvollista uskon sankaria. Vain hänen ristinsä tekee heistä kykeneviä toteuttamaan suurta tehtävää suuressa maailmassa. Vielä ylösnousseena Voittajana hän näyttää läheteilleen ristiinnaulitsemisen jäljet, haavojen arvet, käsissään ja kyljessään. Lähetystyö lepää alusta loppuun asti ristin varassa. Johannes Näkijän mukaan taivaan valtaistuimella hallitsee teurastettu Karitsa, ei voittoisa sotasankari.

Missio Dei, Jumalan lähetys

Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli piispa Olavi Kareksen johtaessa istuntoa pyysi minua kirjoittamaan synodaalikirjoituksen lähetystyön alalta määrittelemättä aihetta tarkemmin. Menin oitis silloisen Suomen Lähetysseuran teologin, professori Matti Peltolan puheille kysymään, mikä olisi silloin 1960-luvun lopussa ajankohtaista lähetyksessä. Hän antoi suoralta kädeltä aiheen: ”Lähetystyön epäonnistuminen”. Kun sitten menin esittelemään tuomiokapitulille tätä aihetta, piispa huudahti kauhuissaan: ”Eihän lähetystyö ole epäonnistunut!”  Minulla oli kova työ selittää, miten vähän tätä aihetta oli tutkittu ja miten tärkeää olisi oppia ihmisten tekemistä erehdyksistä. 

Viisas mentorini oli perehtynyt toistakymmentä vuotta aiemmin pidetyn Willingenin lähetyskonferenssin (1952) tuloksiin. Juurihan Kiinasta oli karkotettu viimeinenkin lähetyssaarnaaja. Siirtomaavallan ja lähetystyön liittoumat Afrikassa ja Aasiassa olivat juuri päättyneet. Näistä ja monista muista syistä lähetystyö ihmiskeskeisenä ponnisteluna oli todella johtanut monien ovien sulkeutumiseen. Willingenissä oivallettiin, että aito kristillinen lähetystyö on Jumalan lähetystä, kolmiyhteisen Jumalan eikä ihmisten työtä, vaikka suuri evankeliumin levittäminen on edelleen uskottu epätäydellisten ihmisten tehtäväksi.

Willingeniin saakka oli kirjoitettu lukuisia tutkielmia aiheesta ”Kristinuskon voittokulku”. Mahtavin näistä on Kenneth Latouretten seitsenosainen teos ”A History of the Expansion of Christianity”. Näissä teoksissa kuvattiin lähetystyötä pelkkänä triumfina, voittokulkuna kautta maailman. Tämä kuva oli iskostunut piispa Kareksenkin ja hänen johtamansa tuomiokapitulin käsitteistöön ja pani hänet toteamaan painokkain sanoin: ”Eihän lähetystyö ole epäonnistunut!”

Kyllä lähetystyö on epäonnistunut aina silloin, kun se on tehty ihmisten omana työnä kyselemättä, mitä varsinainen Jumalan lähetys on. Meillä työhön kutsutuilla on vaarana alati perustaa työtämme siihen, mikä meistä näyttää suotuisammalta ja mikä parhaiten vastaa meidän omia käsityksiämme, mikä tuntuu parhaalta kristillisessä uskossamme eikä siihen, miten työmme liittyy Jumalan suunnitelmiin maailman pelastamiseksi.

Voi minua, ellen evankeliumia julista! 1 Kr 9:16

Tunnettua on, miten keskeinen merkitys ristillä oli Paavalin teologiassa ja lähetystyössä. ”Juutalaiset vaativat ihmistekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta.” (1 Kr 1:22-23) Ristin hyvän sanoman julistaminen kansoille oli Paavalin tärkein tehtävä. Murheekseen hän kuitenkin huomasi, että joskus risti pyrki jäämään hänen työssään, uskossaan ja elämässään syrjemmälle jonkin muun vallatessa ensimmäisen sijan. Sen tähden hän parkaisee: ”Voi minua!”  Tällainen huudahdus on tullut varmaan jokaisen ihmisen huulilta. Voi minua poloista! Minuun koskee kovasti. Varmaan Pietari kiirastorstain yön pimeydessä paettuaan yksinäisyyteen ylipapin pihalta voihki Paavalin tavoin: ”Voi minua kieltäjää ja nukkujaa, kun Jumala Pojassaan teki suurimman rakkauden tekonsa! Voi minua tyhmää, Jumalan Pojan kärsimystä ymmärtämätöntä, kun Jeesuksen piti sanoa minulle: ´Väisty tieltäni, Saatana!` Voi minua kiroilijaa! Voi minua, kuinka nämä pahat muistot koskevat minuun!”

Pietariin verrattuna Paavali voivotteli pahuuttaan eri syystä. Häneen koski kovasti, voivotukseen saakka se tauti, joka estää Kristuksen evankeliumin julistamisen.

Markus itse on yksi niitä lähetystyöntekijöitä, jotka joutuvat vakavissaan miettimään, onko minusta ollenkaan näin vaativaan työhön. Kuten tunnettua, Paavali ja Barnabas ottivat tämän nuoren miehen mukaansa ensimmäiselle lähetysmatkalleen. Hän ei kuitenkaan kestänyt matkustamisen rasituksia ja työn paineita, vaan Pamfylian Pergessä erosi matkatovereistaan ja palasi kotiinsa Jerusalemiin. (Apt 13:13) Hän olisi ollut valmis lähtemään Paavalin työtoveriksi toiselle matkalle, mutta Paavali ei häntä huolinut, vaan valitsi Silaksen työtoverikseen. Markus kelpasi kuitenkin Barnabaksen matkatoveriksi. Markuksen sydämeen ei voinut olla pahemman kerran koskematta Paavalin ja Barnabaan syvä riita siitä, kelpaako Markus lähetystyöhön vai ei. Markuskin joutui voihkimaan: ”Voi minua, ensimmäisen lähetysmatkani keskeyttänyttä!”, vaikka tällaisesta huokailusta Raamattu ei kerrokaan. Mutta Raamattu kertoo siitä, miten onnellisen lopun Paavalin ja Markuksen keskinäiset suhteet saivat. Vanha Paavali oli jo päättämässä työtään Rooman vankilassa. Luukasta lukuun ottamatta kaikki Paavalin työtoverit olivat jättäneet hänet värjöttelemään vähissä vaatteissa talven lähestyessä kalseaan vankilaan. Paavali pyytää Timoteusta tulemaan avuksi ja lisää kirjeeseensä kauniin pyynnön: ”Ota Markus mukaasi, sillä hänestä olisi minulle paljon apua.” ( 2 Tm 4:11) Kylläpä kahden suuren lähetystyöntekijän katkenneet välit olivat parantuneet! Sittenkin Markus  kelpasi lähetystyöhön! 

Markus sai kokea muiden kyvyttömyyttään tunteneiden tavoin kelpaavansa Jumalan lähetyksen suuriin tehtäviin. Hän sai ensimmäisenä kristittynä kirjoittaa evankeliumikirjan Jeesuksen elämästä ja kuolemasta, tuon ”pitkällä johdannolla varustetun Vapahtajamme kärsimyskertomuksen”, jonka hän aloitti otsikolla Jeesuksen missiosta: ”Ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta…” Markus päätti kirjansa Jeesuksen antamaan lähetyskäskyyn, johon sisältyy Jeesuksen moitteet, kuten niitä on tässä esitelmässä käsitelty.

Markuksen muotoilema lähetyskäsky on profeetallinen. Siinä on maininta ilosanomasta ”kaikille luoduille”, joka ulottuvuus on vasta meidän päivinämme kirkastunut yhdeksi lähetyksen tehtäväksi.  Vasta San Antonin lähetyskonferenssissa v. 1989 korostettiin, miten lähetystyöhön kuuluu vastuu myös luomakunnasta. Soulin maailmankonferenssissa v. 1990 luotiin käsite ”Orle” eli oikeudenmukaisuus, rauha ja luomakunnan eheys. 

Markuksen evankeliumin lähetyskäskyyn sisältyy myös moderni lääkärilähetys. Työssä koettujen ihmeiden historia kannattaisi myös kirjoittaa, mutta näitä aiheita ei ole mahdollista lyhyessä esitelmässä käsitellä laajemmin.  

Tämä tauti, peräti epidemia, joka kieltää evankeliumin julistamisen, on nykyään iskeytynyt vanhaan eurooppalaiseen kristikuntaan.  Humanitaarista auttamistyötä kyllä arvotetaan, mutta uskosta Jeesukseen pitää vaieta. Me lähetysihmiset kenties voivottelemme näin: ”Voi näitä nykynuoria, jotka eivät tee lähetystyötä!”  Vaikka Paavali hoiti apostolin virkaansa kokonaisemmin kuin kukaan muu ihminen, hän sanoi peläten tulevaisuuttaan: ”Voi minua, ellen evankeliumia julista!”  Pelkäämmekö me samaa? Voivottelevatko nuoremmekin  näin?

Mitä risti on minulle käytännössä?

Lähetystyön pitäisi olla minulle sentripetaalista ja sentrifugaalista viikoittaista liikkeelläoloa. Centrum on Jeesuksen risti Golgatalla. Risti kutsuu minua luokseen joka sunnuntai.  Minun tulee sydämestäni osallistua messun alussa synnintunnustukseen. Siihen tulee liittää kaiken muun väärän ohella Paavalin synnintunto siitä, ettei evankeliumin julistaminen täydellä teholla ole kuulunut menneen viikon ohjelmaani. Tunnustettuani syntini otan uskossa vastaan anteeksiannon. Sen saatuani ajattelen, että minä tämmöisenäni kelpaan tekemään niitä tehtäviä, jotka ristin Herra on varannut minulle alkavaksi viikoksi. Pyhä ehtoollinen korostaa samaa kuin yleinen rippi messun alussa. Se ateria on ”syntien anteeksiantamiseksi”  eli ristin ydinevankeliumi tulee osakseni.

Messu kirkossa päättyy. Loppusoiton jälkeen liturgi sanoo: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.”  Minulle, jolle jumalanpalveluksen ja messun sisältö aukeilee vähitellen kohta kohdalta, on ollut vaikeaa käsittää tämän viimeisen kehotuksen mielekkyys. Olen ajatellut, että totta tosiaan tästä ymmärtäisi lähteä kotiin kenenkään kehottamattakin, kun viimeinen virsi on veisattu.  Vaan sittenpä luin hyvästä opaskirjasta, miten tämä ikivanha kehotus on latinaksi: ”Ite, missa est.!”  Missa=messu. Tarkka suomennos siis: ”Mene, on lähetys!” Näihin aikoihin asti tämä jumalanpalveluksen latinankielinen loppukehotus on tulkittu: ”Menkää, jumalanpalvelus on lopussa!” Jeesus ei kuitenkaan tarkoita kotiaskareisiin tai muihin touhuihin lähettämistä, kun hän sanoo painokkaat sanansa Jh 20:21 ”Sicut misit me Pater, et ergo mitto vos” (Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin minä lähetän teidät.) Tämä on messun sentrifugaalinen liike. Ollaan oltu keskuksessa, joka on risti. Jumala on hoitanut sielumme ja mielemme kuntoon. Jonkun ruumiinvaivatkin ovat parantuneet kirkkomatkalla.  Kirkkohan on parantava yhteisö. Ja lopuksi Herra lähettää meidät kuntouttamansa ei vain kotiin, vaan tekemään viikoksi lähetystyötä. Hän ei ole koskaan sanonut ainoastaan: ”Mene kotiisi!” (kyllä joskus niinkin Mk 2:11), vaan ”Ite, missa est!”  Sitten lähdetään lähetyspiiriin, joka alkavalla viikolla kokoontuu, lähdetään rukoilemaan asioita, joita kentällä olevat lähetit ovat pyytäneet muistamaan, suunnittelemaan minkä suuruisin varoin voisin työtä tukea tai millä muulla tavalla voisin ristin ja siihen liittyvän lähetyksen Herraa palvella.    

ESKO JALKANEN

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti