14.7.2016

Saarna 2. sunnuntai pääsiäisestä (Misericordia Domini) 22.4.2007


Joh. 10:11-16
Jeesus sanoo: "Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, koska palkkapaimen ei välitä lampaista. Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen." 

Kuulemamme Jumalan sana sisältää selvän ajatuksen: Jeesus Kristus on hyvä paimenemme ja me kristityt olemme hänen lampaitaan. Ajatus on siis kristallin kirkas, mutta ymmärrämmekö mitä se tarkoittaa käytännössä? Mikä on Kristuksen, paimenemme, rooli elämässämme? Entä mitä meiltä, hänen lampailtaan, odotetaan?

Lammas ei välttämättä herätä aikuisessa mielessä positiivisia mielikuvia: sitä kun pidetään arkana, puolustuskyvyttömänä ja yksinkertaisena laumaeläimenä. Jos eläinmaailmasta hakisi sopivia vastakohtia, niin lammas ja leijona olisivat toisilleen sellaisia. Leijona karjuu pelottomasti, kun taas lammas määkii pelokkaasti. Tätä asetelmaa viljellään aina medioita myöten. Saapa nähdä käyttävätkö iltapäivälehdet jälleen kerran urheilusivuillaan tuttua leijona-lammas -asetelmaa, kun jääkiekon MM-kisat pian käynnistyvät. Perinteisesti parhaiten onnistuneet pelaajat saavat pelin jälkeen rinnalleen kolme leijonanmerkkiä ja huonointen pelanneet kolme lammasta. 

Lampaan roolilla ei ole tosiaankaan paljoa kysyntää kiivastahtisessa maailmassamme – kukapa menestyvä ihminen haluaisi käyttäytyä kuin lammas! Lampaan eväillä ei pärjää tiukoilla työmarkkinoilla tai yksityiselämän haasteissa. Lampaan arkuudella ei varmasti saa tahtoaan läpi ja tule asiassaan kuulluksi. Lampaalle ominainen laumasieluisuus ei ole muodikasta ajassa, jossa omaa itsenäisyyttä palvotaan lähes epäjumalan tavoin. Myös ne, jotka eivät tahdo tunnustautua hyvän paimenen laumaan, ilkkuvat mielellään hänen omiaan, koska heidän mielestään he vain seuraavat sokeasti johtajaansa (Jeesus), hänen palvelijoitaan (mm. papit) ja heidän oppejaan (Raamattu). Näiden seikkojen valossa Jeesuksen hyvä paimen -vertaus tuntuisi saavan kiusallisia piirteitä: voimmeko rehellisesti sanoa olevamme yhtä lailla Herran lampaita kuin että olemme kristittyjä?

Vertaus hyvästä paimenesta on joka tapauksessa äärimmäisen olennainen kristityille. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se kertoo meille paljon Jumalasta ja hänen rakkaudestaan, mutta samalla se antaa kuvan siitä, minkälaisia tulisi meidän paimennettavien olla. Kyse on ennen kaikkea elävästä vuorovaikutussuhteesta Jumalan ja ihmisen välillä, kuten aina puhuttaessa kristillisestä uskosta. Tätä vuorovaikutussuhdetta ei voi syntyä ilman hyvää paimenta ja hänen tuntemistaan. On vain yksi paimen, oikea paimen. Jumalan lammastarhaan ei voi nousta muurin ylitse, sinne pitää mennä portista, ja Jeesus itse sanoo olevansa tuo portti: ”Minä olen portti. Joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu!” (Joh. 10:9). 

On painotettava, ettei Jeesus toki tahdo meidän olevan lammasmaisia mitä tulee ihmissuhteisiimme. Tietynlainen rohkeus ja pelottomuus kuuluisivat olla ominaisuuksiamme, sillä ”pelkoa ei rakkaudessa ole” (1 Joh. 4:17). Lisäksi meitä kehotetaan olemaan viekkaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset. Jeesus muistuttaa, että ”olemme maan suola ja maailman valo”. Meidän tulee rohkeasti puolustaa heikompiamme ja ajaa oikeaksi kokemaamme asiaa. Kristityn taisteluvarustuksemme ei suinkaan koostu pehmeästä villapeitteestä vaan jämeristä Jumalan aseista: vanhurskauden haarniskasta, uskon kilvestä, pelastuksen kypärästä ja Hengen miekasta (Ef. 6). Tässä kohden pitää todellakin olla tarkkana, ettei sekoita arkipäivän ”lammastelua” ja Herran lampaana olemista keskenään. Niillä ei nimittäin ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Sen sijaan ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa on syytä asettua lampaan rooliin. Mutta mitä tarkoittaa Jumalan lampaana oleminen? 

Lammas tarvitsee huolenpitoa ja ennen kaikkea paimenen ohjausta. Se on riippuvainen isännästään. Se saa kyllä juosta laitumilla suhteellisen vapaasti, mutta vaaran uhatessa tai onnettomuuden sattuessa paimen on ainoa, joka häntä voi auttaa. Paimen hoivaa uupuneen ja sitoo murtuneen jalan. Paimen etsii eksyneen ja tuo takaisin laumasta harhautuneen. Paimen ohjaa lempeästi sauvallaan ja aitauksillaan lammastaan oikeaan suuntaan, jottei hän joutuisi hukkaan. Hänen äänensä kuuluu vainioille ja lampaat kuulevat sen. Tosi paimen ei laske työtuntejaan vaan tekee töitään sydämestään. Hän panee jopa henkensä alttiiksi lampaidensa puolesta.

Huomaamme, että paimenen ja lampaan suhde sisältää  kauniita mielikuvia. Ne voidaan siirtää suoraan koskemaan suhdettamme Jumalaan. Hesekielin kirjassa sanotaan: ”Te, ihmiset, olette minun lampaani, minun laitumeni lampaat. Minä olen teidän Jumalanne” (Hes. 34:31). Jumala on paimenemme. Tämä on kannaltamme hyvin lohdullinen tieto. Hän kantaa meistä vastuun ja huolehtii meistä läpi elämämme: ”Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä.” Tärkeintä kuitenkin on, että parhaat laidunmaamme ovat vielä edessäpäin: ”Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä... ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti” (Ps. 23).

Hyvän paimenen sunnuntain tärkein opetus on, että paimenella on ensisijainen vastuu lampaistaan. Herra sanoo: ”Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen” (Hes. 34:11). Jumalan olemukseen kuuluu siis meistä huolehtiminen. Me emme itse löydä laidunmaita ja vihreitä niittyjä, vaan tarvitsemme Jumalan ohjausta. Jeesus valitsee laumansa ja johtaa heidät lammastarhan portille. Hän sanoo: ”Ette te valinneet minua vaan minä valitsin teidät” (Joh. 15:16).

Paimenen ja lampaan suhde ei saa kuitenkaan olla yksipuolinen. Vaikka paimen huolehtii, niin lampaan pitää silti osata huutaa häntä avuksi kaikissa elämäntilanteissa. Juuri Herran avuksihuutaminen on ominaisuus, joka tekee meistä kristityistä Herran lampaita. Siinä on pelastuksemme ja turvamme: ”Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu” (Rm. 10:13).

Herran lampaalta ei kysytä mahdottomia. Se on autuas, onnellinen osamme. Meidän tulee vain myöntää se, että tarvitsemme joka päivä paimenemme apua ja turvaa. Meidän tulee myöntää olevamme heikkoja ja eksyksissä ilman Herraa. Lampaan osaan kuuluu elämän jättäminen yksin paimenen kannettavaksi: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Saakoon Herra olla aina paimenemme ja me hänen kaitsettavia lampaitaan! Aamen.