ESITELMÄ - "Aamen" syksyllä 2011 (Esko Jalkanen)

Kevättalvella 2011 pidin Suonenjoen ja Maaningan seurakunnissa esitelmän aiheesta ”Ehtoollisrukouksen päätös”. Lupasin jatkaa syksyllä siitä, mihin keväällä jäätiin. Tämän rukouksen, kuten kaikkien muidenkin rukousten viimeinen sana on ”Aamen”. Miksi me kristityt kautta maailman päätämme rukoukset näin? ”Mitä se (aamen) merkitsee?” kysyy Martti Luther selitettyään Vähässä katekismuksessaan Isä meidän- rukousta ja vastaa: ”Aamen, aamen merkitsee: kyllä, näin tapahtuu aivan varmasti.” Raamatun sanakirja opettaa, että aamen on hepreaa ja tarkoittaa lujaa, totta, varmaa ja luotettavaa. Nykysuomeksi: ”Tosi on.” Heprean kielessä molemmat vokaalit äännetään pitkinä, siis ”aameen”, kreikaksi vokaali e äännetään pitkänä, siis ”ameen” ja nykyisessä suomalaisessa Raamatussa kieliasu on ”aamen”.

Vanhan testamentin alkupuolella vaaditaan, että ihmisten oli pakko hyväksyä kirous, joka tuli olemaan seurauksena karkeista synneistä. Kun kirouksen sana oli heille lausuttu, se oli hyväksyttävä sanomalla: ”Aamen”. Avionrikkojaksi epäillyn vaimon oli juotava kirovesi ja sitten sanottava: ”Aamen, käyköön niin!” Oli hävettävää ja pelottavaa vahvistaa itseensä kohdistuva kirous näillä sanoilla. Kiroukseen oli alistuttava myös niiden, jotka palvoivat omatekoisia jumalankuvia, siirsivät rajamerkkejä, johtivat sokean harhaan, syyllistyivät erilaisiin seksuaalirikoksiin tai surmasivat syyttömiä ihmisiä. Kun leeviläiset lukivat kovalla äänellä näitä lakipykäliä, kansan oli hyväksyttävä jokainen säädös. Sen merkiksi ”kansa sanokoon ´Aamen.`” (5 Ms 27:14-26)

Psalmien kirja sisältää edellistä valoisamman käytännön Aamenelle. Psalmit on jaettu viiteen jaksoon eli ”kirjaan”. Jokainen näistä päättyy Jumalan ylistykseen. Neljä kirjaa päättyy doksologiaan ”Aamen, aamen” tai yhteen Aameneen. Esimerkkinä Ps 72:19 ”Ylistetty ikuisesti hänen nimensä kunnia. Maa on täynnä hänen kirkkauttaan. Aamen, aamen. Daavidin rukoukset päättyvät tähän.” Ja Ps 106:48 ”Koko kansa sanokoon: Aamen, Halleluja!” Viides eli viimeinen Psalmien kirja päättyy Hallelujaan ilman Aamenta. Jokainen suomalainen osaa ulkoa virren 332:4 ”Kaikki, joissa henki on, kiittämään jo tulkohon Herraa hyvää riemulla, halleluja halulla!” Tässä yhteydessä todettakoon, miten virsikirjamme virret perustuvat Raamattuun säilyttäen nämä kaksi sanaa Aamen ja Halleluja alkuperäisessä hepreankielisessä asussa. Loistokas esimerkki tästä on myös Siionin Virsien jouluvirsi 15, jonka jokainen säkeistö päättyy: ”Aamen, halleluja!” ja viimeinen 11. säkeistö kuuluu: ”Ylistystä, kunniaa, kunniaa Pyhä Kolminaisuus saa. Aamen, halleluja!”

Erityisesti synagogien jumalanpalveluksissa alettiin käyttää Aamenta aina, kun oltiin yhtä mieltä puhujan tai rukoilijan kanssa. Haluttiin sanoa: ”Tosi on. Juuri näin on minullakin aihetta rukoilla ja kiittää Jumalaa.”

Hyvin erikoinen Vanhan testamentin jae on Jes 65:16 ”Joka pyytää itselleen siunausta tässä maassa, on saava siunauksen oikean Jumalan nimessä.” Käännös ”oikea Jumala” on hieman epätarkka. Hepreaksi tässä kohdassa Jumalan nimenä on Elohaj Aameen eli Aamenen Jumala. Jumala ja totuus ovat siinä määrin yhtä, että Jumalaa voidaan kutsua Aamenen Jumalaksi.

Siirrymme Uuteen testamenttiin. On hämmästyttävä yhtäläisyys edellisen Jesajan kirjan jakeen ja Ilm 3:14 väillä: ”Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: ´Näin sanoo Aamen, uskollinen ja luotettava todistaja, Jumalan luomakunnan alku.” Ei siis vain Isän Jumalan nimi ole Aamen, vaan Pojalla, Jeesuksella on sama nimi.

Uuden testamentin evankeliumien kokoelma on kauttaaltaan samanlainen tässä yhdessä asiassa: Jeesus on Aamen-Jeesus, totuuden kuningas, sitä varten syntynyt ja maailmaan tullut, että hän todistaisi totuuden puolesta. Vanhaan testamenttiin verrattuna Jeesus käyttää sanaa Aamen päinvastaisella tavalla. Esimerkki Vanhasta testamentista: Esra, lain opettaja, opetti puukorokkeella kansaa, kaikkia, jotka kykenivät opetusta ymmärtämään. Hän avasi kirjan ja kansa nousi seisomaan. ”Esra ylisti Herraa, suurta Jumalaa ja kaikki kohottivat kätensä ja vastasivat: ´Aamen, aamen!” Sitten he heittäytyivät polvilleen ja rukoilivat Herraa kasvot maahan painettuina.” (Neh 8:6) Kansan lausuma Aamen oli vastaus Esran ensin lausumaan ylistykseen. Se ilmaisi, että kansa tunsi sydämessään johtajansa tavoin, että Jumala on suuri ja ylistettävä ja ilmaisi tuntemuksensa ääneen. Siis: ensin rukous tai ylistys ja sitten Aamen. Juuri päinvastoin Jeesus: Hän aloitti puheensa ja opetuksensa Aamenella. Jokaisessa tilanteessa Jeesuksen kuulijoiden tuli olla selvillä siitä, että kuultava opetus on ainoastaan totta ja sellaisena tarkoin mieleen painettavaa. Alkuperäinen kreikankielinen Uusi testamentti aloittaa Jeesuksen puheen näin: ”Ameen ameen legoo soi…” (Jh 3:3) ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle (Nikodemokselle)…” Jos kuulijoita oli enemmän kuin yksi, Jeesus sanoi: ”Ameen ameen lego hymin…” ”Totisesti, totisesti minä sanon teille…”

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus käyttää aloittaessaan puhettaan Psalmeista tuttua kaksoisilmaisua ”Ameen, ameen” peräti 25 kertaa, Matteuksen evankeliumissa 30 kertaa yhtä sanaa ”Ameen”, Markuksen evankeliumissa 13 kertaa ja Luukkaan evankeliumissa 6 kertaa. Kaikkien neljän evankeliumin kirjoittajan mukaan Aamenen-Jeesuksen puhe oli yhtä totta ja luotettavaa kuin Aamenen-Jumalan (Elohaj Aameen) puhe.

Jo Vanhan testamentin aikana oltiin hyvin selvillä, miten moninainen ja valheellinen uskontojen kirjo on tässä maailmassa. Saarn 5:6 ”Totisesti, paljot puheet ovat vain unta ja turhuutta. Totisesti: Pelkää sinä Jumalaa!” Saarnaaja kirjoitti ”vilpittömiä totuuden sanoja ja mietelauselmat olivat kuin lujia nauloja.” (Saarn. 12:10,11) Jeremia joutui tavan takaa selvittelemään oman julistuksensa todenperäisyyttä ja valheprofeettojen valheellisuutta. ”Profeetta, joka on nähnyt unen, kertokoon unensa. Mutta se, jolle minä olen puhunut, julistakoon minun sanani totuudenmukaisesti. (Jer 23:28) Jeremian on sanottava suorat sanat valheprofeettojen julistuksesta: ”Silkkaa valhetta!” Taikka: ”Petosta petoksen jälkeen ja petoksen jälkeen vielä petos!” (Jer 24:16b)

Jeremian tylyiltä kuulostaviin arvosteluihin verrattuna Jeesus korostaa oman julistuksensa totuudellisuutta huomauttaen heti alkuun, että hänen sanansa ovat totta. Muut uskonnolliset opettajat saattavat pitää opetustaan totuutena ja etenkin oman aikamme suvaitsevaiset ihmiset sanovat mielestään viisaasti, että se on heidän totuutensa, jota on kunnioitettava. Mutta absoluuttinen totuus on siinä määrin vain Jeesuksen hallussa, että hän voi sanoa kuuluisat sanansa: ”Minä olen totuus.” (Jh 14:6) Yhtä kuuluisa on Jeesuksen keskustelu Pontius Pilatuksen kanssa tästä aiheesta: ”Itse sinä sanot, että olen kuningas. Sitä varten minä olen tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua. ´Mikä on totuus?`kysyi Pilatus.” (Jh 18:37-38) Pilatus ei tiennyt. Hänen piti kysyä. Jeesus tiesi. Hänen, totuuden kuninkaan, ei tarvinnut kysellä asiaa muilta.

Apostoli Paavali näyttää täysin ymmärtäneen, että totuus on vain Jeesuksessa ja hänen pelastustyössään. Timoteukselle lähettämänsä ensimmäisen kirjeen alussa hän ottaa tämän tärkeän asian puheeksi. Hän kertoo eräistä seurakuntalaisista, jotka opettivat lain noudattamisen olevan Kristuksen suorittaman sovitustyön rinnalla välttämätön edellytys pelastukseen. Varmuutta asiansa oikeellisuudesta näiltä opettajilta ei puuttunut. Paavali oivalsi, että heiltä puuttui totuuden tunteminen. ”He ovat kadottaneet totuuden.” (1 Tm 6:5) He eivät itsekään ymmärtäneet, mitä puhuivat. Itsestään Paavali oli sen sijaan täysin varma. Jeesus oli katsonut hänet luotettavaksi ja ottanut palvelukseensa. Hän saattoi sanoa siitä syystä omasta opetuksestaan: ”Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen.” ”Puhun totta, en valehtele. Minut on pantu kansojen opettajaksi, opettamaan niille uskon totuutta.” (1 Tm 2:7)Vakuuttavan totuusopetuksensa Paavali päättää juhlavaan ylistykseen: ”Ikuiselle kuninkaalle, kuolemattomalle, näkymättömälle ja ainoalle Jumalalle kunnia ja kirkkaus aina ja ikuisesti! Aamen.” (1 Tm 1:12-17) Intoutuneen kirjeensä lopussa hän puhkeaa uudelleen Jumalan ylistykseen uusin sanoin: ”Ylistettävä ja yksin hallitseva Jumala, kuninkaiden kuningas ja herrojen Herra. Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä. Hänen on kunnia ja ikuinen valta. Aamen.” (1 Tm 6:15-16) Toisessa Timoteuskirjeessä Paavali käsittelee samaa totuusaihetta kuin edellisessäkin kirjeessä. Timoteus saa isällisen ohjeen: ”Pyri kaikin voimin osoittautumaan Jumalan silmissä luotettavaksi työntekijäksi, joka ei häpeä työtään ja joka opettaa totuuden sanaa oikein. Hymenaios ja Filetos ovat eksyneet pois totuudesta ja väittävät, että ylösnousemus on jo tapahtunut. Luopukoon vääryydestä jokainen, joka lausuu Herran nimen.” (2 Tm 2:15-18) Tämä kirje huipentuu edellisen tavoin doksologiaan: ”Herra pelastaa vastedeskin minut kaikesta pahasta ja vie minut turvaan taivaalliseen valtakuntaansa. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.” (2 Tm 4:18) Paavali yltyy ylistämään Jumalaa omasta elämäntilanteestaan nousevin sanoin, ei samaa kaavaa käyttäen. Tässä hän viittoo meillekin oikeaa tietä. On hyvä ylistää Jumalaa liturgiseen muotoon kiteytynein sanoin, kuten laulamme jokaisessa messussa jouluevankeliumiin kuuluvan enkelien ylistyksen: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Messu sisältää monia muitakin doksologoita, kuten Laudamuksen, joka toistuu aina samoin sanoin. Mutta yksityisissä päivittäisissä rukouksissamme voimme Paavalin tavoin ylistää Jumalaa ja lausua aamenemme sen hetkisten kokemustemme innoittamana, vapain sanoin.

Haluan herättää teidät, hyvät kuulijani, tutkistelemaan sekä seurakuntanne että omaa henkilökohtaista tapaa käyttää Aamenta. Olen havainnut, että monissa kirkoissa kanttori laulaa kuuluvasti Aamenen, mutta seurakuntalaiset tulevat vaisusti, jos ollenkaan mukaan. Aamen pitäisi laulaa tai lausua innostuneesti. Nykyinen kirkkokäsikirja suo seurakuntalaisille oikeuden lausua aamenen, kun he ovat vastaanottaneet Herran ehtoollispöydässä. Ehtoollista jakaessani olen huomannut, että harva tekee niin. Eikö olisi ”totisesti kohtuullista, oikein ja autuaallista”, että me uskossa vahvistaisimme sen, että olemme vastaanottaneet Herran Jeesuksen leivässä ja viinissä lausumalla tuon pienen hepreankielisen sanan?

Kirkkomme nykyisessä liturgiassa seurakuntalaisten osuus Aamenen laulamisessa on tehty helpoksi. Aamen tarvitsee osata laulaa vain kahdella tavalla, joko kahteen kertaan tai kolmeen kertaan. Pääsemme helpolla verrattuna mm. Inkerin kirkon kristittyihin. He käyttävät edelleen yli 100 vuotta vanhaa Mooses Putron messua, jonka mukaan Aamen lauletaan seitsemällä eri tavalla.

Meidän on hyvä ajatella suurten oratorioiden, passioiden ja messujen esittäjiä, jotka joutuvat näkemään todellista vaivaa harjoitellessaan laulamaan aamenen mahtavana kuoron pauhuna, johon teos päättyy. Mm. Georg Friedrich Händelin Messias-oratorio päättyy tällaiseen soitinten ja ihmisäänten pauhinaan, joka kestää 3,5 minuuttia. Mitä syytä Aamen on esittää näin juhlallisesti?

Raamattuun tiukasti perustuen mainittu oratorio tahtoo musiikin keinoin ilmaista sen, mitä Jeesus ajatteli itsestään ja mihin mekin uskomme ja sanomme tai laulamme aamenemme: on totta, että Jeesus on Jumalan lähettämä Messias, Kristus, Voideltu kuningas. Oratorio kertoo, että Messias on samalla Jumalan Karitsa. Oratorion puolivälissä on lainaus Vanhasta testamentista, josta ilmenee, kuka Messias-Karitsa todellisuudessa on: ”Surely he hath borne our griefs, and carried our sorrows: yet we did esteem him stricken, smitten of God, and afflicedet. But he was wounded for our transgressions…” Jes 53:4 (Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden… Suom. käännös -38)

Händelin Messias-oratorion loppupuolella on kautta kristikunnan tunnettu ja laulettu Halleluja-kuoro. Minulle henkilökohtaisesti todellinen huippuelämys oli kuulla tämä musiikki kaukaisessa Taiwanissa satapäisen kuoron laulamana. Mutta oratorio ei pääty tähän ylistyslauluun, vaan Ilmestyskirjan kuvaukseen taivaasta: ”Worty is the Lamb that was slain to recive power, and rices, and wisdom, and strength, and honour, and glory, and blessing…” (Ilm 5:12,13) (Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden, viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen. Suom. käännös -38) Tämän jälkeen seuraa oratorion mahtava päätös, jossa kuoro laulaa aina uusin ja toistuvin sävelin vain yhtä totuutta: ”Aamen.” Händel on halunnut tällä aamenmusiikillaan kuvata sitä iankaikkisuutta, johon kristikunnan tie lopulta johtaa. Olemme Jumalan ja Karitsan valtaistuimen edessä. Meille on selvinnyt lopullisesti, mikä tai kuka on totuus. Totuus on Jeesus Kristus, Messias ja Jumalan Karitsa, joka on teurastettu.

Mennäänpä vielä kaksi lukua eteenpäin Ilmestyskirjaa! Sieltä löytyy aiheemme kannalta hyvin erikoinen jae: ”- Aamen. Ylistys ja kirkkaus, viisaus, kiitos, kunnia, valta ja voima meidän Jumalallemme aina ja ikuisesti! Aamen.” (Ilm 7:12) Tämä doksologia ei vain pääty, vaan Jeesuksen tapaan myös alkaa aamenella. Sekä pelastettujen ihmisten luvuton paljous, johon mekin uskomme kuuluvamme ja taivaallinen enkelien, vanhinten ja neljän evankelistan joukko näyttää sulautuneen yhteen Jumalan ja Karitsan kanssa. Ylistetään Jeesuksen tavoin aloittaen aamenella ja niin kuin ihmiset ovat oppineet seurakunnissaan: päättäen aamenella. Silloin ei ole epätietoisuutta, mikä on totuus. Tuomo Nikkola on tehnyt tämän Raamatun jakeen meille suomalaisille hyvinkin tutuksi musiikillaan, joka ei vain ala ja pääty aameneen, vaan takoo meidän suomalaisten uskoon ja myös meidän kirkkotapoihimme totuuden toistaen aamenta jokaisen ylistyssanan jälkeen: ”Aamen, ylistys, aamen…”

ESKO JALKANEN