29.8.2016

Johdantosanat - 20. sunnuntai helluntaista


Kirkollisena aiheena on tänään usko ja epäusko. Turhan helposti tarkastelemme tätä teemaa itsemme ja kirkon seinien ulkopuolelta: ihmettelemme, miksi maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka eivät usko Jeesukseen, Jumalan Poikaan. Valittelemme ihmisten epäuskoa. Samalla unohdamme, että käymme  uskon ja epäuskon kamppailua myös omissa sydämissämme. Vaikka kävisimme kirkossa joka pyhä ja rukoilisimme päivittäin, joudumme silti kipuilemaan vajavaisen uskomme kanssa. Murheemme ja ajatuksemme peittävät usein Jumalan armon, tehden siitä paljon pienemmän kuin se oikeasti on. Epäuskon tauti on sairautemme. Ukko-Paavo Ruotsalainen opettaa: “Usein kysymme ennen neuvoa meidän epäuskoiselta sydämeltämme, ennenkuin rohkenemme uskalluksella käydä armoistuimen tykö. Tämä tauti vaivaa usein minuaki, vaikka minä olen usein koeteltu monessa sodassa”.

Tähän tautiin on onneksi lääke. Tulemme armoistuimen tykö, tulemme Herran kasvojen eteen. Rukoilemme tässäkin messussa Herralta: auta minua epäuskossani.  Iloitsemme elävästä sanasta ja ehtoollisesta, ja siitä että olemme yhdessä koolla. Saamme voimaa yhteisestä uskosta. Muistamme kastettamme ja Jumalan uskollisuutta. Tahdomme palata takaisin Isän luo ja tunnustaa hänelle eksymisemme. Teemme sen yhteen ääneen näin sanoen:

---

Elämässämme eräät asiat ovat keskeisiä ja tärkeitä, toiset asiat ovat elämän reuna-alueilla, vähemmän tärkeitä. Usko Isään Jumalaan ja Jeesukseen tulisi olla kaikkein keskeisintä, mutta koko Kolmiyhteinen Jumala pyrkii jäämään syrjään, kun moninainen maailman meno on mielestämme niin tärkeää. Jos usko pysyy kauan siellä laitapuolella, se muuttuu ennen pitää epäuskoksi.

Näitä asioita, uskoa ja epäuskoa tänään messussa käsitellään. Nyt on erityisesti rautatieläisten pyhä meidän seurakunnassamme. Usko onkin tie, jota ihminen kulkee, ei jokin määritelmä hänen päässään. Tai raamatullisemmin sanottuna: Itse Jeesus on tämä tie. Uskovainen sanoo tänäänkin Jeesukselle: Minä uskon sinua. Epäuskoinen ei luota Jeesukseen eikä kuuntele häntä. Epäuskon synti painaa meidänkin mieltämme. Nöyrrymme tunnustamaan näin sanoen: