Saarna helatorstai 25.5.2006

Luuk. 24:46-53
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta."
    Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa. 

Uskontunnuksen toisessa kohdassa sanomme: ”nousi kuolleista kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.” Helatorstain aihe, Kristuksen taivaaseenastuminen, on siis kirjattuna kristillisen uskomme suulliseen tunnustukseen: ”astui ylös taivaisiin.” Näin ei ole epäilystä, etteikö päivän aihe olisi tärkeä. Helatorstai on pyhä päivä, kuten sen nimen etuliitekin hela (ruots. helg=pyhä) asian ilmaisee. 

Martti Luther kehottaa esimerkiksi tämän juhlapyhän yhteydessä käsittelemään uskontunnustuksen toista kohtaa. Hänelle tässä kohdassa on pelastuksemme koko perusta. Hän kirjoittaa Isossa katekismuksessaan näin: ”Nojaahan koko evankeliumi, jota saarnaamme, siihen, että tämä uskonkohta käsitetään oikein. Sen varassahan on koko pelastuksemme ja autuutemme. Sen rikkaudesta ja laajuudesta riittää meille aina opittavaa.” Tämän aarreaitan eteen hetkeksi pysähdymme. Polvistumme nöyrästi, mutta iloiten Herramme eteen, kuten opetuslapsetkin aikanaan lähellä Betaniaa; olemmehan osallisia samasta riemusta ja lunastuksesta! 

Kristuksen työssä käsittämättömintä on, että se tulee lähelle, niin lähelle minua ja sinua. Jeesuksen sovitustyö ei ole ulkopuolellamme tai pelkkää teknistä suorittamista. Se ei ole ainoastaan kerran tapahtunut asia, joka pölyttäisi historian kellastuneita lehtiä, vaan se on totta myös tänään. Kristuksen pelastustyö tulee suoraan meitä kohti, kohti sydäntämme ja sieluamme. Tätä mieltä liikuttavaa tosiasiaa saamme pohtia, kun pian polvistumme Herran ja hänen ehtoollisensa eteen. Saamme tuolloin ajatella terveen itsekkäästi, että hän on juuri minua varten. Jeesus sanoo meille: ”Minun ruumiini ja vereni on sinun puolestani annettu ja vuodatettu.” Tähän vastaamme: ”Aamen, aamen. Totisesti, totisesti näin on. Uskon sinun sanasi ja pelastustyösi todeksi.” Jeesuksen kalliit lahjat ja armolupaukset ovat tarkoitettu jokaiselle kristitylle. Henkilökohtaisesti. Tästä ihanasta uskontodellisuudesta ystävämme, tohtori Martti Luther, kertoo varsin kansantajuisesti: ” [Hän] Kristus kärsi ja kuoli ja hänet haudattiin, jotta hän toimittaisi hyvityksen minun puolestani. Hän maksoi sen, mihin minä olin syyllistynyt. Tätä hän ei tehnyt kullalla eikä hopealla, vaan omalla kalliilla verellään. Kaiken tämän hän teki tullakseen minun Herrakseni, sillä itseään varten hän ei mitään tehnyt eikä hänen tarvinnutkaan tehdä.”

Jeesus Kristus on Herramme. Hän tuli ja ”otti meidät omikseen, turvaansa ja suojaansa, hallitakseen meitä vanhurskaudellaan, viisaudellaan, vallallaan, elämällään ja autuudellaan” (vrt. Iso k.). Tämän hyvyyden ja autuuden Herran siunaavien käsien alle laskeudumme. Hänen kätensä pysyvät kohotettuina meitä kohtaan – urheilusankarin  tavoin – voittomme merkiksi. Hänen kätensä eivät vain väsy niin kuin kukkulan laella olleen Mooseksen (vrt. 2 Moos 17:8-13) tai voittaneen mestarijuoksijan. Hänen siunaavat kätensä pysyvät yllämme ikuisesti. Ne tarjoavat meille katoamattoman suojan. Kristus ei siunaa meitä hyvästelläkseen, vaan tervehtiäkseen. Hän ei siunaa meitä erotakseen, vaan tullakseen.  Tullakseen elämäämme. Tullakseen sydämiimme. Ja tullakseen kerran kunniassaan noutamaan omiaan ja alistamaan kaikki maailman ja pimeyden vallat alleen: ”'Tämä on tosi, minä tulen pian.' Aamen. Tule, Herra Jeesus” (Ilm. 22:20)

Päivän evankeliumissa opetuslapset eivät suinkaan surreet Jeesuksen poismenoa ja taivaaseenastumista, vaan he iloitsivat siitä suuresti. Luukas kertoo, että ”he kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa.” Tunnelmat opetuslasten keskuudessa olivat radikaalista muuttuneet sitten Jeesuksen kuolemaa edeltäneen ajan. Olihan Pietari etunenässä nuhdellut Jeesusta, kun hän oli puhunut opetuslapsilleen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!” (Mt 16:23). Opetuslasten pelko ja epäilys olivat vaihtuneet muutamassa kuukaudessa riemuun ja vahvaan uskoon. Miksi näin? Mikä sai opetuslapset yhtäkkiä riemuitsemaan rakkaansa poismenosta?

Opetuslapset olivat yksinkertaisia, tavallisia miehiä. He olivat kalastajia ja käsityöläisiä. He eivät tunteneet kirjoituksia kuten kirjanoppineet tai papit. Heille teologiset ongelmat menivät usein ”monta vaaksaa yli hilseen.” Liekö joukossa ollut edes yhtään lukutaitoista? Opetuslapset eivät myöskään osoittaneet mitään erityisen suurta uskoa ennen pääsiäisen ihmettä. Päinvastoin. He olivat kovin epäuskoisia. He näkivät omin silmin Jeesuksen ihmeitä ja kuuntelivat omilla korvillaan hänen opetuksiaan, mutta silti Jeesus joutui usein moittimaan heitä ”vähäuskoisiksi.” Edes Gennesaretin järven rajun myrskyn tyynnyttäminen ei saanut opetuslapsia tajuamaan, että kyseessä oli Jumalan Poika. He ainoastaan kyselivät toisiltaan: ”Mikä mies tämä oikein on? Häntähän tottelevat tuuli ja aallotkin” (Mk 4:41). Jeesuksen ylösnousemisen jälkeen tilanne muuttui. Se muuttui totaalisesti. Kysymyksiä ei enää kyselty. Jeesuksen olemusta ja alkuperää ei tarvinnut enää pohtia. Pietarin aiemmin lausuma suun tunnustus ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika” (Mt 16:16) oli muuttunut kaikkien opetuslasten kohdalla sydämen uskoksi. Jopa epäilevä Tuomaskin joutui tunnustamaan Jeesuksen jumaluuden: ”Minun Herrani ja Jumalani”, hän sanoi vilpittömästi Jeesuksen naulanlävistämien käsien edessä. 

Opetuslapset tajusivat ylösnousemuksen myötä, että Jeesus oli katoamaton. He ymmärsivät, että Jeesus säilyisi joka tapauksessa ikuisesti heidän ystävänään ja keskellään lupauksensa mukaan: ”Ja, katso minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti”  (Mt 28:20).  He tajusivat myös sen, että Jeesuksen oli määrä palata sinne, mistä hän oli tullut: taivaaseen, Isän Kaikkivaltiaan oikealle puolelle. Siellä Jeesus saisi lopullisen kruununsa ja valtansa tuomita eläviä ja kuolleita. Tätä Jeesusta opetuslapset saisivat palvella ja kunnioittaa ilolla. Jumalan pelastustyö oli vihdoin saatettu päätökseen ja kirjoitukset olivat toteutuneet! Opetuslapsia odotti lisäksi toinen ihme, jonka Jeesus oli heille luvannut. Jeesus oli nimittäin ilmoittanut lähettävänsä heille voiman korkeudesta, Pyhän Hengen. Tämä olisi heidän varustuksensa  ja Puolustajansa. Sen kautta opetuslapsilla olisi ikuinen yhteys opettajaansa ja Herraansa. Tämän Jeesus oli luvannut: ”Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut” (Joh 14:26). Jeesuksen muisto ei haalentuisi. Hänen opetuksensa eivät unohtuisi. Hänen rakkautensa ei katoaisi. Hänen työnsä maan päällä oli tehty. ”Miksi siis syytä suruun?”, opetuslapset ajattelivat. He iloitsivat kenties juuri näin: ”Eikö ole riemullista ja Jumalan suurta armoa se, että Kristus on mennyt valmistamaan meille iäisiä asuntoja ja lähettänyt meidät kutsumaan myös muita suureen, tulevaan hääjuhlaansa!”                                           

Samaan riemuun ja Jumalan Pojan kunnioitukseen meidätkin on kutsuttu. Kristus on ylhäällä, mutta yhtä aikaa syntisimmänkin ja surullisimmankin ihmisen luona hänen syvyydessään. Kristus on astunut taivaisiin, mutta samalla hän asuu keskellämme ja on kosketuksessa arkielämäämme. Hän on korkein Jumala, mutta samalla vaatimaton Ihmisen Poika. Hän hallitsee kaikkea väkevällä voimallaan ja valtikallaan, mutta hän ei myöskään murra murtunutta ruokoa tai sammuta lampun hiipuvaa liekkiä. Hän on läsnä kaikkialla, mutta samalla hän keskittyy yhteen ainoaan häntä avuksi huutavaan ihmiseen. Tähän Herran ihmeelliseen läsnäoloon me uskomme. Tähän kirkkomme uskoo. Kirkkomme tunnuskirjossa sanotaan Herrastamme: ”Mutta nyt hän ei ole vain taivaassa, niin kuin muut pyhät, vaan apostolin todistuksen mukaan hän on astunut kaikkia taivaita ylemmäksi. Hän täyttää totisesti kaiken, on läsnä kaikkialla ja hallitsee ei ainoastaan Jumalana vaan myös ihmisenä. Hänen valtansa ulottuu merestä mereen ja maan äärestä toiseen, niin kuin profeetat ennustavat ja apostolit todistavat” (Yksimielisyyden ohje).