21.8.2016

Saarna 7. sunnuntai helluntaista 23.7.2006


Luuk. 6:27-31
"Teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie.
    Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille." 

”Muuten oli ihan hyvä rippileiri, mutta kyllä siellä puhuttiin ihan liikaa Jeesuksesta!” 

Näin kuulemma tokaisi eräs rippileiriläisen vanhempi vuosia sitten jossain päin Savon muata. Ehkä hänellä oli mennyt lasta leirille ilmoittaessaan sekaisin rippileirit ja uskontokuntiin kuulumattomien prometheus-leirit. Tiedä häntä. Kuuntelemme toki mielellämme seurakunnissamme vanhempien toiveita – varsinkin rippikoulujen osalta – mutta valitettavasti tätä hänen esittämäänsä toivetta emme voi toteuttaa. Jeesuksesta puhutaan. Ja hänestä puhutaan paljon. Näin tehtiin myös hiljattain Vesannon seurakunnan rippileirillä Tervonsalmessa, sen omakohtaisesti vakuutan. Sama tahti jatkuu tänään täällä Vesannon kirkossa. Jeesuksesta puhutaan. Hänestä puhutaan mahdollisimman paljon: niin saarnatuolista, alttarilta kuin lukupulpetista, niin virsien, musiikin kuin rukouksen välityksellä. Jos lakkaamme puhumasta Jeesuksesta, on julistuksemme 'turhaa puhetta' ja uskomme 'pohjaa vailla' (vrt. 1 Kor 15:12-). Kirkkojen oville voisi yhtä hyvin laittaa niin sanotusti ”laput luukuille,” jos lakkaamme saarnaamasta Jeesuksesta. Tämän takia meidän on puhuttava hänestä. Alati. Muuta meillä ei ole. Muuta vaihtoehtoa meillä ei ole. Hän on ainoa tiemme Jumalan luokse ja hänen kasvojensa eteen. Jeesus sanoo: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän” (Joh 14:9).

Tänä pyhänä puhumme Jeesuksen rakkaudesta, hänen pyyteettömästä rakkaudestaan. Rakkaudesta joka ei katso ihmiseen: ei hänen sukupuoleen, ei ikään, rotuun, uskontoon, hyvyyteen tai pahuuteen. Puhumme rakkaudesta joka rikkoo rajoja, kaikkia totuttuja rajoja, ihmisten tekemiä rajoja. Rakkaudesta joka keskittyy antamiseen, eikä pyydä mitään takaisin. Rakkaudesta joka koettelee vaativuudessaan hurskaimmankin kristityn sietokykyä. Kukapa tahtoisi rakastaa vihamiestään, saati rukoilla hänen puolestaan! Tähän Herramme meitä kuitenkin pyytää. Hän tahtoo meidän pyrkivän täydellisyyteen, täydelliseen rakkauteen. ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen”, mestarimme sanoo (Mt 5:48). Jeesus epäilemättä tahtoisi meidänkin tavoittavan elämässämme nämä Kolossalaiskirjeen sanat: ”Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi” (3:14).      

Jeesus toi opetuksessaan ja teoissaan esille Jumalan lain, rakkauden lain, kaikessa täyteydessään. Hän ei tullut kumoamaan lakia vaan täyttämään sen: ”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan” (Mt 5:17). Tämän lain täyttymys paljastui hänelle rakkauden kaksoiskäskyssä: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi” (Mt 22:37-39). Tätä lakia Jeesus Kristus noudatti elämässään täydellisesti. Hän toteutti kaikki sen vaatimukset ja tavoitteet. Hän tavoitti lain aidon hengen, tiukan ja tukahduttavan lain kirjaimen sijaan. Hän ymmärsi sen, mikä kussakin tilanteessa palveli suurempaa hyvää, lähimmäisen hyvää. Hän rakasti lähimmäistään kuin itseään, paljon enemmän kuin itseään. Hän toimi kuten opetti: ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille." Jeesuksen auttavat, armolliset kädet olivat siellä, minne muut eivät tahtoneet koskea pitkällä tikullakaan. Nämä rakkauden kädet viittoivat kansan syrjimän publikaanin, Sakkeuksen, alas puusta, johdattaen heidät yhteiselle rakkauden aterialle. Nämä kädet nostivat maasta ylös aviorikokseen syyllistyneen naisen, pelastaen hänet varmalta kivitystuomiolta. Nämä kädet paransivat spitaalisen miehen, miehen jota kaikki karttoivat ja joka oli täysin suljettu oman yhteisönsä ulkopuolelle. Nämä kädet eivät väsyneet rakastamasta, vaikka ne joutuivat naulojen lävistämiksi ristinpuulla. Ristilläkin Jeesus rukoili toisten puolesta, vihamiestensä puolesta: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät” (Lk 23:34). 

Kukapa ei tällaisesta rakkaudesta haluaisi puhua? Kukapa ei haluaisi tällaisesta miehestä kuulla? Voiko Jeesuksesta ja hänen rakkaudestaan ylipäätänsä puhua liikaa?

Jotta päivän evankeliumi voisi aueta kuulijalleen täyteläisemmin, on syytä tietää joitakin piirteitä Jeesuksen aikaisesta tapakulttuurista. Tuolloin, kuten hyvin pitkälle nykyisinkin, monet asiat perustuivat niin sanotulle vastavuoroisuuden periaatteelle. Tämän periaatteen idea on hyvin yksinkertainen. Se perustuu ajatukseen: 'sitä saa, mitä tilaa.' Periaate päti niin hyvässä kuin pahassakin. Tunnetuin – ja ehkä kammottavin – esimerkki tästä on koston laki: ”silmä silmästä, hammas hampaasta.” Sen perusajatuksena on, että aiheutetun vahingon joutuisi korvaamaan samalla mitalla: henki hengestä, silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä jne. Mikäli siis esimerkiksi tappelunujakan seurauksena toiselle osapuolelle aiheutuisi vaikkapa silmävamma, koston lain mukaan sen tekijälle tehtäisiin vastaava vamma. Teoistaan joutui vastaamaan samalla mitalla. Antiikin kulttuurissa jopa edellytettiin vastatoimia, jos sinua loukattiin tai kohdeltiin väärin. Kunnianloukkaukseen vastattiin vähintään samalla mitalla. ”Kosto elää,” oli monen miehen huulilla tuon ajan Palestiinassa. Valitettavasti tämä lausahdus näyttäisi olevan yhä monen palestiinilais -ja israelilaismiehen sekä naisen huulilla. Väkivallan kierre tuntuu jatkuvan Lähi-idässä loputtomiin. Tuhansien vuosien aikana tilanne ei muuttunut yhtään paremmaksi, päinvastoin. Jokainen teko pitää kostaa, jokaiseen reaktioon on oltava vastareaktio. Kierre jatkuu vuodesta toiseen, sukupolvesta toiseen. Kuka tai mikä tämän järjettömyyden lopettaisi? Toivoisi, että sielläkin päin – Jeesuksen synnynsijoilla – otettaisiin mallia hänen opetuksistaan. Syytä nimittäin totisesti olisi. Päivän evankeliumin sanoma lienee ainoa lääke, joka voisi pysyvästi tilannetta auttaa: ”Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä.” Kuuleeko Lähi-itä? Kuuletko Vapahtajasi äänen ja opetuksen?  

Päivän evankeliumissa kuvataan kaksi selkeää tekoa, jotka normaalista vaatisivat ripeitä vastatoimia; luultavasti kai yhtä paljon nykymaailmassa kuin Jeesuksen aikana. Toinen näistä on poskelle lyöminen ja toinen viitan ottaminen toiselta. Tavallisessa näissä tilanteissa molempien aikakausien ns. 'tosimies' ottaisi ilman muuta ohjat omiin käsiinsä. Jos joku erehtyisi häntä lyömään, hän kaivaisi esille oman luuvitosensa tai kättä pidemmän, humauttaakseen lyöjäänsä oikein olan takaa takaisin. 'Tosimies' ei myöskään epäröisi hetkeäkään varastaa omaa viittaansa takaisin ja ottaa korvauksena, totta kai, kaverilta hieman ekstraakin mukaan. Näin aikansa 'tosimies' välttyisi julkiselta häpeältä, osoittaen samalla muille kykenevänsä puolustamaan itseään tarpeen tullen. ”Älä tule mulle ryppyilemään”, olisi viesti jota hän haluaisi jakaa ympärilleen. Jeesus antaa piut' paut tällaiselle ajattelulle. Hän tarjoaa aivan toisenlaisen mallin, toimintaohjeen: ”Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie.” Tällä opetuksellaan Jeesus hylkää vastavuoroisuuden periaatteen. Hänen mielestään jonkun asian tekeminen ei tarkoita sitä, että siihen pitäisi vastata samalla mitalla tai että toinen jäisi automaattisesti kiitollisuuden velkaan. Päinvastoin. Hän kehottaa antamaan, vaikka ei ole takeita siitä, että saisi lainan takaisin. Ihmisen pärstäkerroin tai luottokelpoisuus eivät saisi määrätä, tulisiko hänelle lainata vai ei. Avuntarvitsijan edessä tärkeintä ovat sydämen tarkoitus, pyyteettömyys ja vilpittömyys, eivät omat edut. Ihmismieleen sisäänrakennettu perusmotto ”Mitä minä tästä kaikesta kostun?” oli ja on Jeesukselle kauhistus. Oikea asenne, kyselemätön ja itselleen takaisin vaatimaton asenne, on se jota Jeesus vaati. Sitä hän kysyy meiltä tänäänkin: ”Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää.”          

Jeesus kutsuu meitä kristittyjä suurempaan vanhurskauteen, kilvoitteluun (vrt. Mt 5:20). Kilvoitteluun uskossa ja elämässä yleensä. Meidän tulisi kristittyinä nousta inhimillisen vastavuoroisuusperiaatteen yläpuolelle ja vastustaa kiusausta vastata toisten väärin tekoihin vääryydellä. Tämäkään ei vielä riitä Jeesukselle. Rakkautemme tulee ulottua aivan kaikkialle, jopa niitä kohtaan, jotka eivät tule sitä meille koskaan antamaan takaisin, kuten vihamiehiimme. Vihamiesten rakastaminen ja siunaaminen ovat itse asiassa rakkautta aidoimmillaan, jos siihen sydämestään kykenee. Tällöin ihminen ei nimittäin mieti ensiksi sitä, mitä hän saa palkinnoksi osoittamasta rakkaudestaan. Kaikkihan sen tietävät, ettei vihollisilta armopaloja ja rakkautta heru! Rakkaus ei näin ollen voi lähteä itsekkäistä lähtökohdista, vaan pelkästään lähimmäisenrakkaudesta. Sydämen halusta. Tahdosta olla parempi ihminen, parempi kuin ne, jotka eivät tahdo kuulla Herramme ääntä ja ottaa siitä opikseen. Koko homman juju, pyyteettömän lähimmäisenrakkauden juju, on kiteytettynä tässä Jeesuksen opetuksessa: ”Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran.” (Lk 6:33-34). Koska olemme syntisiä, mutta tahdomme vaeltaa valossa, seuraamme mestarimme opetusta. Silloin saamme palkkamme, vaikka se jäisi tässä ajassa saamatta. Jeesus sanoo: ”Silloin teidän palkkanne on suuri ja  te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille” (Lk 6:35). Kuulemmeko Vapahtajamme äänen? Aamen.