20.8.2016

Saarna 6. sunnuntai pääsiäisestä (exaudi) 28.5.2006


Joh. 17: 18-23
Jeesus rukoili ja sanoi:
    "Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä.
    Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.
    Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua." 

”Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua." 

Muun muassa näillä sanoilla Jeesus rukoili Isäänsä pitkässä jäähyväisrukouksessaan. Tämä tapahtui ennen hänen vangitsemistaan ja kuolemaansa. Opetuslapset olivat tuolloin vielä hänen seurassaan, mutta Juudas oli jo lähtenyt valmistelemaan Herransa kavaltamista. Oli herkkä hetki, niin Jeesukselle kuin opetuslapsille. Yhteinen ateria, viimeinen ateria, oli syöty. Jeesus oli juuri pessyt opetuslastensa jalat. Tunnelma oli läheinen ja intensiivinen. Mutta toisin kuin opetuslapset, Jeesus tiesi, mikä kohtalo häntä odottaisi. Tähän hän halusi myös opetuslapsiaan valmistaa. Hän jätti heille tämän rukouksen, jotta he voisivat myöhemmin ymmärtää sen merkityksen. Jeesus tiesi, että vasta helluntain ihme, Pyhän hengen vuodattaminen, avaisi opetuslasten silmät ja sydämet. He tulisivat saamaan hengen, joka palauttaisi mieliin Jeesuksen opetukset ja ohjaisi heidät oikean suuntaan. Tämän Jeesus oli luvannut: ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden (Joh. 16:13). 

Kristillinen seurakunta sai alkunsa tästä Totuuden Hengestä. Ilman sitä meillä ei olisi elävää uskoa. Ilman sitä meille ei olisi säilynyt kertomuksia Jeesuksen elämästä. Ilman sen toimintaa opetuslapsissa meillä ei olisi tallella tätäkään tärkeää Jeesuksen jäähyväisrukousta. Yksinomaan Pyhän Hengen ansiosta tiedämme, että Jeesus rukoili loppuun asti omiensa puolesta. Tiedämme, että rukoili myös meidän puolestamme: ”Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun.” Tämän ihmeellisen esirukouksen lapsia olemme. Tämän rukouksen ansiosta meillä on kirkkomme ja uskomme. Sen ansiosta meillä on ikuinen elämä.

Jeesuksen koskettava jäähyväisrukous herättää kuitenkin useita kysymyksiä. Monet hänen rukousaiheistaan eivät nimittäin näyttäisi käyneen kovinkaan hyvin toteen. Kristillinen historia ja oma arkitodellisuutemme kertovat valitettavasti melko toisenlaista tarinaa, kun Jeesuksen rukoustoiveet. Jeesushan rukoili, että hänen omansa ”olisivat täydellisesti yhtä” ja että he ”tulisivat totuuden pyhittämiksi.” Jeesus uskoi, että näin tapahtuessa ”koko maailma ymmärtäisi, että Jumala oli hänet lähettänyt.” Onko näin käynyt? Ei ole. Ei ainakaan laajemmassa mittakaavassa. Eikä varmaankaan siinä määrin, kun Jeesus itse sitä toivoi. Ei tarvitse näet olla mikään profeetta nähdäkseen, etteivät kristityt ole täydellisesti yhtä. Olemme kinastelleet oikeasta uskosta iät ja ajat. Toisille lapsikaste on ainoa oikea, toisille aikuiskaste. Toisille paavi on Pietarin seuraaja ja kirkon maanpäällinen johtaja, toisille hän on lähes antikristus. Toiset kristityt vannovat seitsemän sakramentin nimeen, toisille on olemassa ainoastaan kaksi sakramenttia. Toiset pyhittävät lauantain lepopäiväkseen (adventistit), toisille se on sunnuntai. Toiset tulkitsevat Raamattua kirjaimellisesti, toiset paljon vapaammin. Tätä listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Tosiasia on kuitenkin, että me kristityt emme ole yhtä, täydellisesti yhtä. Olemmeko me edes puoliksi yhtä?

Opilliset eroavaisuudet eivät ole kuitenkaan suurimpia syntejämme. Paljon pahempaa on se, miten kohtelemme toisiamme arjessa. Toisen tuomitseminen, kiusaaminen ja jopa vainoaminen ovat kristillistä arkipäivää. Valehteleminen ja toisista juoruaminen on niin vahvasti ihmisyydessämme, että niistä on vaikea päästä eroon, vaikka Jumalan sana selkeästi kehottaa näistä synneistä pidättäytymään. Olemme monessa mielessä hullunkurisessa tilanteessa: me kristityt onnistumme monesti jotenkin elämään juuri päinvastoin kuin Jeesus on opettanut! Meille on annettu kristillinen opetus, Raamatun sana ja Pyhä Henki, mutta silti kannamme sellaista opetuslapseuden viittaa teoissamme, joka ei kestäisi lähempää tarkastelua päivänvalossa. Omat toimemme aiheuttavat hajaannusta joukossamme. Kirkosta erotaan, koska se koetaan suvaitsemattomaksi, merkityksettömäksi ja kaukaiseksi.  Pappien saarnat ovat kuulemma järjestään ala-arvoisia – jos  Kotimaa-lehteä on uskominen – joten kukapa sellaista tyhjänpuhumista viitsisi tulla kirkkoon kuuntelemaan. Nuorille aikuisille kirkko ei tunnetusti kykene tarjoamaan toimintaa, ei ainakaan sellaista, joka heidät tavoittaisi. Seurakunnissamme on eri kerroksien väkeä riittämiin: on tosiuskovia, on seurakunnan työntekijöitä, luottamushenkilöitä, riviseurakuntalaisia ja jäseniä, joita seurakunnan elämä juurikaan kiinnosta. Kirkolla on lapsityö, nuorisotyö, vanhustyö ja kriminaalityö, mutta kuinka nämä läpäisevät toisiaan. Jokainen taho tuntuu puurtavan omalla sarallaan silmälaput silmillä, unohtaen kokonaisuuden ja sen, mitä varten ja kenen kanssa tätä työtä tehdään? Toivoisi, että me kristityt osaisimme kysyä edes saman kysymyksen kuin syntinen Pilatus aikanaan Jeesukselta: ”Mitä on totuus?” (Joh 18:38). Jos totuutta tavoittelisimme, sen kyllä löytäisimme. Jos sitä Jeesukselta sydämestämme kysyisimme, niin hän meidät ajaisi Isän luo ja ”tulisimme totuuden pyhittämiksi.” Mutta löytyykö meiltä tähän tarpeeksi yhteistä tahtoa ja uskoa? 

Kristittyjen keskinäinen hajaannus ei ole ainoa seuraus eripuraisuudestamme. Muutkin ovat sen huomanneet. Pahimmillaan se on joko johtanut pilkkaan tai siihen, ettei kristinuskon kanssa haluta olla missään tekemisissä. Uskomme ja Jeesuksen opetukset ovat monen mielestä liian suuressa ristiriidassa sen kanssa, miten elämme.   Nerokkaimmat toisinajattelijat käyttävät Raamattua lyömäaseenaan, kuten eräät fundamentalistikristityt. Herkkää kristittyä voi loukata syvästi, jos hänelle ilkeästi huomauttaa, että sanoihan Jeesus: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus." Toisinajattelija jatkaisi: ”Missä tämä teidän rakkautenne näkyy? Puhuiko Jeesuksesi palturia? Onkohan uskosi oikea, kun teillä ei selvästikään ole keskinäistä rakkautta?” Samalla tavoin, joku ilkeämielinen voisi hyödyntää uskontokritiikissään päivän evankeliumia. Sanoohan Jeesus siinä: ”ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua." Toisinajattelija voisi kysyä sen pohjalta: ”Miksi koko maailma ei sitten usko Jeesukseen, jos hän kerran on Jumalan Poika? Onko uskonne jotenkin vajavainen, koska minä en ainakaan ymmärrä pätkääkään Jeesus-uskoanne? Entä missä hyvän Jumalanne rakkaus teitä kohtaan näkyy, tässä kärsimyksien täyttämässä maailmassa?”

Niin, ovathan nuo vaikeita kysymyksiä vastattavaksi. Ne ovat kipeitä asioita jokaiselle kristitylle, joka tuntee vähääkään Jumalan sanaa. Niitä ei voi sivuuttaa olankohautuksella. On kuitenkin muistettava, että meidän tehtävänämme ei ole antaa valmiita vastauksia, vaan etsiä niitä. Ei ole syytä jäädä vallihautoihin makaamaan, vaan etsiä sitä ihmeellistä yhteyttä, jossa olemme täydellisesti yhtä kolmiyhteiseen Jumalaan ja toisiimme. On aika osoittaa maailmalle, että tunnemme rakastavan Jumalan. Hänen valoaan voimme loistaa lähimmäisillemme. Ja kuinka moni epäuskoinen toisinajattelija joutuukaan tarkastamaan mielipiteitään, kun Jumalan varaukseton rakkaus kohtaa häntä meidän kauttamme?  

Me emme kykene koskaan ymmärtämään täysin Raamattua, Jeesusta tai Kaikkivaltiasta Jumalaa. Raamatun sana on asetettu yhtä lailla meille kuin koko maailmallekin koetukseksi. Kuinka paljon enemmän uskoa tarvitaankaan, kun kaikki ei olekaan niin itsestään selvää? Kuinka paljon hedelmällisempää on hengellisen kasvumme kannalta, että joudumme märehtimään pitkään uskomme totuuksia, jotka eivät ole valmiiksi pureskeltuja? Eripuraisuutemme aiheuttaa meissä myös nöyryyttä. Se osoittaa, ettemme ole yhtään sen parempia ihmisiä kuin toisetkaan. Emme voi mahtailla ja sanoa, että tiedämme uskosta ja Jumalasta kaiken. Tiedämme tarvitsevamme Jumalan armoa, ehkä vielä enemmän kuin epäuskoiset. Uskomme ei nojaa tietoon, näkyvään maailmaan tai kristittyjen käytökseen. Se ei perustu ihmisten maailmaan tai keskinäiseen rakkauteemme. Uskomme on Jumalasta. Se on silkkaa hänen armoaan ja rakkauttaan. Riittää kun hänessä on totuus. Riittää kun hänessä on yhteytemme. Riittää kun Kristus on seurakuntamme todellinen pää. Ja eräänä päivänä koko maailma saa sen vielä tietää totuuden: ”Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiirin kuningas. Hän on oleva yksi ja ainoa Jumala ja hänen nimensä ainoa, jota avuksi huudetaan” (Sak 14:9).