20.8.2016

Saarna 5. sunnuntai helluntaista / konfirmaatio 9.7.2006


Luuk. 13:1-5
Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: "Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan - samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan - yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny." 

Vesannon seurakunnan rippikoulun päättökokeessa kysyttiin: ”Mitä tarkoittaa ARMO?” Miltei kaikki leiriläiset tiesivät oikean vastauksen. Ja nekin, jotka eivät osanneet sanatarkasti oikeaa vastausta, ymmärsivät kyllä idean. Kuinkas moni kirkkovieras osaisi antaa tähän lyhyen ja ytimekkään, oikean vastauksen? Aivan, pystyn lukemaan kasvoiltanne tuntemuksenne – armoa on hyvin vaikeaa kenenkään selittää sanalla tai kahdella. Sana on niin tuttu, ehkä liiankin tuttu, jotta siitä voisi saada kunnon otetta. Sen edessä kauhoo jotenkin ilmaa. Kirkossa ja muuallakin sanan kyllä kuulee, mutta merkitys jää usein hieman epäselväksi. Armo tuntuu jotenkin vieraalta käsitteeltä, ainakin jos miettii normaalia arkielämää. Kirkolliseen liturgiaan sana sopii mainiosti, mutta savolaiseen tai pohjalaiseen suuhun selvästi huonommin. Mitä ARMO oikeastaan tarkoittaa? 

Annetaanpa vastausvuoro parhaalle A-ryhmälle, rippikoululaisillemme, jotka johdattelevat meidät oikean vastauksen äärelle (kysytään konfirmoitavilta). Kyseessä on siis sana-arvoitus, joka ratkeaa Armo-sanan kirjainyhdistelmästä. A = ansioton, R = rakkaus, M = minun, O = osakseni. Ansioton rakkaus minun osakseni. ”Minun” tilalla voisi toki olla yhtä hyvin sana ”meidän.” Tämä oli rippikoulumme tärkeimpiä opetuksia, ehkä tärkein. Sen mukaan opetamme, että Jumala armahtaa meidät rakkautensa tähden ilman omia ansioitamme. Ihminen ei voi ansaita armoaan, ei taivaspaikkaansa tai edes uskoaan. Jumalan edessä on turha luetella ansioluetteloitaan, kykyjään ja taitojaan. Niillä ei ole hänelle merkitystä, kun on kyse ihmisen kohtalosta iäisyysakselilla. Ehkä hämmästyttävintä on se, että ihminen ei voi edes tulla omatoimisesti uskoon. Luterilainen kirkkomme näet opettaa, että usko on 100%:sti Jumalan työ. Lehtien palstojen otsikot, jotka kertovat julkkisten uskoontulemisesta ovat hyviä uutisia, mutta vain niin kauan, kun kyseinen ihminen ymmärtää, että Jumala on hänet löytänyt eikä toisinpäin. Ihminen saattaa etsiä Jumalaa, mutta Jumala on se, joka hänet löytää. Herra avaa sokean silmät näkeviksi. Mitä meille jää sitten tehtäväksi? Ottaa armo vastaan. Uskoa armo omakohtaisesti todeksi. Että se tulisi ”O” yhtä kuin osaksemme. Tämä on sitä uskoa, tosi uskoa. Ei voida olettaa, että kaikille tulisi valtavat ”uskoontulofiilikset” tai Pyhän Hengen lahjat. Ei voida olettaa, että kaikki rukoilisivat tai kävisivät kirkossa yhtä usein. Pelastumisemme ei tästä syystä perustu omiin kokemuksiimme, saavutuksiimme tai hengellisyyden säännölliseen harjoittamiseen. Se perustuu Jumalan armoon, yksin hänen armoonsa. 

Usko on Jumalan työ meissä. Kokonaan hänen työnsä. Se lahjoitetaan meille kasteessa, kuten myös Pyhä Henki. Uskomme kohdistuu täten eräällä tavalla kasteeseen: uskomme, että siinä synnit annetaan anteeksi ja meille lahjoitetaan iankaikkinen elämä. Yksinkertaista, eikö totta? Ei nämä asiat sen vaikeampia ole. Tämän kirkkomme perusopin mukaan koko kirkkosali on tänään täynnä uskovia, sillä onhan teidät kaikki, tai ainakin lähes kaikki, kastettu Kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Mutustelepa ajatusta hetki. Minäkö uskovainen? Niin...taitaa se pappi puhua asiaa, ei kai se voi viranpuolestakaan valehdella. Jos on kastettu, on Kristuksen opetuslapsi, kuuluu seurakuntaan ja on kristitty. Toisin sanoen on Jeesuksen uskova ihminen. Näin vaivattomasti tämä ajatuskulku menee. Herran silmissä ei ole monen kerroksen väkeä: ei ole tosiuskovia, vähemmän uskovia, perusluterilaisia, himouskovia, tapakristittyjä tai tunnustavia kristittyjä. Herralle nämä kaikki ihmisryhmät ovat samanarvoisia ja kuuluvat samaan Jumalan perheväkeen, joka saa kerran matkata yhdessä taivasten valtakuntaan.

Kaste on ensisijaisesti lahja, mutta siihen sisältyy velvoite. Velvoite elää oikein, Jumalan käskyjä noudattaen ja lähimmäistä rakastaen. Tähän on meidät kaikki kutsuttu. Erityisesti tämä velvoite on tänään lähellä teitä, arvoisat konfirmoitavat. Te vahvistatte tänään omalla suullanne kasteen liiton ja sitoudutte elämään sen mukaisesti. Saatte itse päättää, haluatteko seurata Jumalan armoa ja hänen käskyjä. Kasteen vahvistaminen ei ole kuitenkaan kertatoimitus. Siihen kutsutaan meitä jokaista jok'ikinen elämämme päivä. Vanha ihminen kastetaan Jeesuksen kuolemaan ja uusi ihminen hänen ylösnousemukseensa. Ajatella, joka päivä voi aloittaa alusta, unohtaa menneet ja suunnata katseensa tulevaan. Kuinka sielunhoidollista! Eipä turhaan virressä 547 lauleta: ”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa!” Meidät on kutsuttu elämään ilman huolia, muttei  vallan huolettomasti. Lähimmäisen huoli on meidän huolemme. Hänen vaikeutensa meidän vaikeutemme. Terve empatian kyky, on kyky, jota vaaditaan jokaiselta kastetulta. Yleinen pappeus sitoo meitä. Siihen ei tarvita papin lipereitä, vaan sydämen uskoa ja rakkautta. Vääristä teoistamme kärsimme itse ja lähimmäisemme. Jos rikomme toista ihmistä vastaan, teemme syntiä häntä kohtaan. Tällöin pahiten kärsii lähimmäisemme. Virheemme kohdistuvat veljeämme tai sisartamme kohtaan, ei kohti Jumalaa. Päivän Vanhan testamentin tekstissä tämä totuus on hyvin oivallettu: ”Ihmistä, itsesi kaltaista, sinun syntisi satuttavat, ihmisten hyväksi koituu se, että elät oikein” (Job 35:8). Kaikkivaltias  pitää kyllä itsestään huolen. Hän on muuttumaton ja pyhä. Häntä emme voi satuttaa. Kääntykäämme ja tehkäämme parhaamme lähimmäistemme eteen, kuten päivän evankeliumitekstissä kehotetaan: ”yhtä lailla te olette tuhon omia, ellette käänny.” Silloin voimme levollisin mielin astua kerran taivaan Isän juttusille ja sanoa: ”Parhaani elämässäni tein. Yritin parhaani.” Oikea asenne ja yritys on sitä, mitä Herra toivoo. Ne riittävät Herralle, siitä voimme olla varmoja.

Te konfirmoitavat muistanette hyvin Nuorten veisukirjan laulun: ”Tuu mun vaimoksein.” Se oli leirimme kestohitti, joka oli tietenkin tytöille muotoiltu asuun ”Tuu mun mieheksein.” Viimeinen säkeistö on toivottavasti vielä tuoreessa muistissa. Siinä sanotaan: ”En mä voi sulle onnea taata. En mä paljon luvata saata.” Nämä sanat liittyvät olennaisesta päivän evankeliumiin ja tähän päivään. Päivän evankeliumissa Jeesus moittii ihmisiä ajattelusta, jonka pohjalla on harhaluulo, että ainoastaan pahoille ihmisille tapahtuu kauheuksia. Jeesus oikaisee tämän ajatuksen ja antaa ymmärtää, että onnettomuudet voivat kohdata ketä tahansa. Jeesuksen mukaan ne epäonniset ihmiset, jotka jäivät Siloan tornin alle joutuivat sinne sattumalta. Ei Jumala ollut määrännyt tätä epäonnea. Jeesus opettaa meille sen, että elämänvaikeudet eivät katso ihmisen uskontoon, ikään, sukupuoleen, rotuun tai yhteiskunnalliseen asemaan. Se voi tapahtua meille kaikille. Ihan kaikille. Vaikeuksilta ei voi välttyä. Kastetuttukaan ei ole näiltä asioilta turvassa. Me emme ole näiltä asioilta turvassa. Te, hyvät konfirmoitavat, ette ole näiltä vaikeuksilta turvassa. Toivomme, että jos elämäänne mahtuu koettelemuksia, ne lähentäisivät teitä Herraan, ei toisin päin. Muistakaa, että hänen apunsa on lähellä juuri silloin, kun elämässä on vaikeinta. Vaikka emme voi teille takuuvarmasti onnea taata, niin jotain voimme edestänne tehdä. Voimme sulkea teidät siunauksiin, kuten pian teemme teidän kummien, isosten ja leirivetäjien kanssa. Voimme rukoilla onnenne puolesta. Sanomme mielessämme, kunkin teidän kohdalla, kuten edellä mainitun laulun nuori mies sanoi ajatuksissaan morsiolleen: ”Sinut suljemme (sulkenut) siunauksiin, että Luojamme varjelis sun elämäs etteenpäin.”       

Tänään te konfirmoitavat saatte kotiseurakunnaltanne lahjaksi Raamatun. Toivon, että tämä lahja voisi olla osa arkipäiväistä elämäänne. Raamatusta löytyy vinkkejä arkeen. Parhaimmillaan se voi olla ruisleivän makuista Jumalan sanaa, joka antaa voimaa arkeen. Siitä saa ruista sydämeen ja sieluun. Lukekaa Raamattuanne ja käyttäkää sitä. Siinä on siunaava voima!    

Kirjoitin Raamattujenne etusivulle muistolauseen Aamoksen kirjasta: ”Etsikää Herraa, niin saatte elää” (5:6). Pitäkää tämä lause mielessänne. Herran etsijälle seuraa hyvää. Herraa etsivä löytää lähimmäisen. Hän löytää rakkauden, toisen ihmisen ja Jumalan rakkauden. Etsintä onkin tärkeämpää kuin perille pääsy. Oikeat kysymykset ovat tärkeämpiä kuin oikeat vastaukset. Sydämen halu on tärkeämpää kuin silmin nähtävät saavutukset. Kun Herraa etsii, niin hän huolehtii omistaan. Niin hengellisistä kuin ruumiillisista tarpeista. Näin Raamatun sana vakuuttaa. Jeesus sanoo: "Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet” Mt (6:31-34). 

Toivotan teille jokaiselle, hyvät konfirmoitavat, Jumalan siunausta ja kaikkea hyvää elämäänne. Älkää murehtiko huomisesta, vaan luottakaa Herraan! Muistakaa aina, että Jumalamme on armon ja rakkauden Jumala. Aamen.