20.8.2016

Saarna 5. sunnuntai helluntaista 5.7.2009


Luuk. 13:1-5
Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: "Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan - samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan - yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny." 

”Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle.”

Huomaamme usein kyselevämme sitä, kenen kuolinkellot tänään soivat tai kenen tähden lippu on nostettu puolisalkoon. Perin inhimillinen uteliaisuus lienee tässäkin taustalla: olemme monesti kiinnostuneempia toisten asioista kuin omistamme. Toivottavasti mahdollisimman usein kyse on myös aidosta välittämisestä ja suruun osaanottamisesta. Lähimmäisen hätä ja tuska rohjetaan kohdata. Pahimmillaan tieto kuolemasta voi johtaa turhanpäiväiseen juoruiluun ja taivasteluun, joka ei hyödytä ketään. Ajatellaan ”voi, voi heillekin kävi nyt näin” siinä äänensävyssä, ettei ikään kuin sama kohtalo voisi mitenkään osua omalle kohdalleen. Näin ajatteleva yrittää eristää elämänsä turvalliseksi saareksi, uskotellen itselleen olevansa turvassa kaikelta pahalta. Tällainen ihminen on harvoin empaattinen, koska hän ei kykene asettumaan toisen kenkiin ja tulemaan rinnalle suruun. Tilannetta lähestytään vähintäänkin pitkän kepin tuoman välimatkan turvin ja omaa elämää jatketaan sen kummemmin ajattelematta eteenpäin.

”Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle.”

Tämä kuuluisa lausahdus on peräisin englantilaiselta runoilijalta ja tuomiorovastilta John Donnelta (1572-1631). Hän kärsi elämänsä loppupuoliskolla vakavan kuumetaudin, jonka myötä hän kirjoitti teoksen ”Rukouksia sairasvuoteelta”. Siinä hän valottaa seikkaperäisesti sitä, miltä tuntuu sairastaa kuolemanvakavaa tautia. Hän huomasi, että terveyden vaalimisesta huolimatta tauti voi iskeä hetkessä ja tuhota kaiken. Läheisen kirkon päivittäiset hautajaiskellojen soitot kertoivat sairaalle Donnelle, miten häntäkin aina saatettiin kuvaannollisesti hautaan toisten hautajaisissa. Kuolinkellot kertoivat Donnelle, että tuossa kuolleessa hänkin oli kuollut. Näiden kokemuksien pohjalta hän kirjoitti tunnetuimmat sanansa: ”Yksikään ihminen ei ole saari, vaan jokainen on osa yhteistä mannerta. Jos meri huuhtelee mukanaan savikokkareen, käy Eurooppa sitä pienemmäksi, samoin kuin ystäväsi maatila tai oma kartanosi kärsii menetyksen palan murtuessa rantakalliosta. Jokaisen ihmisen kuolema vie jotain minusta, koska minäkin olen osallinen koko ihmiskunnassa. Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle.” 

Nämä John Donnen ajatukset vievät meidät päivän evankeliumin opetukselliseen ytimeen. Siinähän Jeesuksen luo tulee ihmisiä, jotka kauhistelevat niiden galilealaisten kohtaloa, jotka joutuivat surmatuksi Pilatuksen julmissa käsissä. Lisäksi Jeesus nostaa vastauksessaan esille paikallisen katastrofin uhrit, jossa 18 henkilöä oli saanut surmansa tornin sortuessa heidän päällensä. Kyseessä olivat siis aikansa suuret uutistapaukset, jotka puhuttivat aivan kaikkia ja kaikkialla.      

”Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle.” 

Jeesuksen vastaus aikalaisilleen oli juuri tämänkaltainen. Heti ensialkuun hän torppaa ajatuksen siitä, että nämä kovan kohtalon kokeneet ihmiset olisivat jotenkin ansainneet kohtalonsa: ”Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun?” Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset?” Uskallan väittää – niin toivon – ettei missään Suomen kirkossa enää opeta, että sairaudet tai onnettomuudet olisivat suoraa seurausta omakohtaisesta tekosynnistä. Tällainen on nimittäin täydellinen harhaoppi. Mikäli tunnistat sydämessäsi tämänkaltaista ajattelua, niin ravista se kiireen vilkkaan pois! Selvitettyään tämän asetelman kuulijoilleen Jeesus jatkaa. Siltä seisomalta hän tahtoo selvästi lopettaa näiden tragedioiden turhanpäiväisen taivastelun ja kääntää katsetta toisaalle. Kääntää ihmisten katsetta toisten kohtaloista omaan itseensä. Hän kehottaa katsomaan itseään peiliin, sillä kaikilla on tarve henkilökohtaiseen kääntymykseen: ”yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.”    

Jeesus osoittautuu tässäkin kohden uskolliseksi sanomalleen: kaikki ihmiset ovat samalla viivalla. Ei ole toista parempaa tai huonompaa. Ilman Jeesusta Kristusta ja uskoa häneen olemme kaikki tuhoon tuomittuja. Apostoli Paavali ymmärsi tämän totuuden kirkkaasti: ”Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan... Onhan kirjoitettu: -- Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa...Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta ” (Rm. 3:9-11, 22-23). Toinen asia, missä Jeesus on johdonmukainen, on vaatimus aloittaa parannus omasta itsestään. Toisten kohtaloista tai heidän synneistään ei kannata aloittaa: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi?” (Mt. 7:3-4). 

Kolmanneksi Jeesus tuo selvästi esille, että kuolema kohtaa ennemmin tai myöhemmin jokaisen. Tapa tai aika, jolloin lähdemme ei ole merkityksellinen, vaan ainoastaan se, olemmeko valmiita. Kellot kumajavat jo itse kullekin, ja kysyvät: missä on sydämesi?Kuolemaa pelottavampaa on lähteä kääntymättömänä, josta vanhassa kirkkorukouksessakin sanottiin: ”Varjele meitä pahasta ja äkillisestä kuolemasta.” Ei tarvitse olla metsuri tietääkseen, että puu kaatuu sinne, mihin se on kallistunut. Ei tarvitse olla rakennusmestari käsittääkseen, että pettävälle hiekkapohjalle rakennettu talo sortuu (vrt. Mt. 7:24-27). Siksi kannattaakin kasvaa Kristuksen suuntaan, rakentaa elämänsä hänen sovitustyönsä ja opetuksen varaan. Kuin puu ottaa vastaan lämpöä ja valoa, ja kuin rakennus tottelee tekijänsä kättä, niin meidänkin tulisi olla Herran armon vastaanottajina: ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen” (Joh. 1:12). 

”Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle.”     

Tänään meitä kutsutaan pysähtymään oman elämämme kohdalle. Sulkemaan maailmaan uutiset, skandaalit ja vouhotukset ulkopuolella ja katsomaan sydämeemme. Ymmärtämään kuten John Donne, että terveyden ja hyvinvoinnin vaalimisesta huolimatta tauti tai epäonni voi iskeä minä hetkenä hyvänsä ja tuhota kaiken. Meitä kutsutaan kääntymykseen. Tekemään rehelliset johtopäätökset siitä, että omin voimin emme selviä, vaan tarvitsemme apua. Kääntymään aktiivisesti ja joka päivä Herramme puoleen. Ei kääntymys ole pisteiden ansaitsemista Jumalalta tai hirveää inhimillistä ponnistelua hampaat irvessä. Ei. Se on kääntymistä Jumalan puoleen. Kääntymistä kohti kaiken hyvän antajaa. Kääntymistä kohti rakkauden ristiä. Turvautumista siihen, että Jumala kantaa elämän myrskyissä ja suvannoissa. Näin uskoen kellojemme ääni saa olla armonkellojen ääni – vielä sain tämänkin armonpäivän elää, tehdä hyvää ja uskoa Herraan!