20.8.2016

Saarna 2. paastonajan sunnuntai (reminiscere) 8.3.2009


Luuk. 7:36-50
Eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä.
    Fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki sen ja ajatteli: "Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Simon, minulla on sinulle puhuttavaa." "Puhu vain, opettaja", fariseus vastasi.
    "Oli kaksi miestä", sanoi Jeesus. "He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?" Simon vastasi: "Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi." "Aivan oikein", sanoi Jeesus. Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille: "Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän." Ja hän sanoi naiselle: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi."
    Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: "Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi." Mutta Jeesus sanoi naiselle: "Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa." 

Luterilaisissa tunnustuskirjoissa todetaan: ”Rippi säilytetään kuitenkin keskuudessamme sen suuren siunauksen johdosta, jonka synninpäästö sisältää, ja sen hyödyn vuoksi, jonka se muutoinkin tuo omilletunnoille.” 

Tänään meidät viedään ripin eteen. Siis sen saman ripin eteen, josta tunnustuskirjoissa kerrotaan olevan suurta siunausta ja hyötyä raskautetuille omilletunnoille. Kysymme itseltämme: näemmekö ripin, synnintunnustuksen ja synninpäästön siunauksena? Annammeko sille sen ansaitseman arvon? Vai onko se meille vain osa ”pakollista” liturgiaa, joka sen kummemmin ajattelematta lipuu ajatuksiemme ja sydämiemme ohitse? Otammeko synninpäästön vastaan Jumalan sanana?

Nainen Simon-fariseuksen talossa osoittautuu ylen määrin syntiseksi. Tuskin meistä kukaan hyväksyy hänen käytöstään. Lojua nyt siinä Jeesuksen jaloissa, suudella niitä, vuoroon itkeä ne märiksi ja sitten kuivata ne hiuksillaan kuin likaisella pyyheliinalla! Häneen verrattuna Simon on siivosyntinen: viileän pidättyväinen vastaanotto, mutta maittavaa ruokaa on toki tarpeeksi köyhälle opettajalle. Peräti epäitsekkäänä ja jalona tekona on Simonin ateriakutsua pidettävä, sillä olihan Jeesus jatkuvasti arvostellut fariseusten uskonnollisuutta pintapuoliseksi. Jalo mies, tuo Simon, kun kutsuu kirpeän arvostelijansa kotiinsa aterialle!

Mutta oliko tilanne aivan näin: hurskas Simon toisaalla ja toisaalla läpeensä syntinen nainen? Todetkaamme tähän pitemmittä puheitta Raamatun ilmoittama ikivanha totuus jokaisen ihmisen syntisyydestä: ”Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan” (Room. 3:10-12). Tämän totuuden valossa ei ole mitään eroa siivosyntisen Simonin ja tämän niin perin juurin syntisen naisen väillä, jota kutsutaan vain nimellä ”syntinen nainen fariseuksen kodissa”. He ovat täysin samalla viivalla. Jeesus on kuin se rahanlainaaja, joka toteaa, ettei kenelläkään hänen pankkinsa asiakkaalla ole sitä, millä maksaa laina takaisin. Näin ainoa keino selviytyä elämään eteenpäin on antaa isot ja pienet lainat samalla tavoin anteeksi. Tehtyään tämän hyvän työn pankinjohtajalla on oikeus odottaa jokaiselta armahtamaltaan samanlaista kiitollisuutta ja rakkautta. Kun Simon sai kuulla, miten ihanasti Jeesus lupasi naiselle hänen kaikki syntinsä anteeksi ja päästi hänet rauhassa menemään valoisaan tulevaisuuteensa, nyt uskovaisena ja kiitollisena, olisi hänen pitänyt sanoa Jeesukselle: ”Annatko minullekin anteeksi kylmän vastaanottoni, kun en suudellut sinua tervetulon merkiksi enkä pessyt jalkojasi kuten on tapana? Annatko anteeksi muutkin syntini, joita olen tieten tahtoen ja tietämättänikin tehnyt?” Mutta mitään tällaista Simon – surullista kyllä – ei sanonut Jeesukselle. Ja lopputulos oli se, että nainen sai vapautuksen kaikista synneistään, mutta Simonin rakkaudettomuus jäi hänen syykseen. Todella surullista suuren ilon rinnalla!

Ei tässä messussa eikä missään toisessakaan käydä mittailemaan sitä, moneenko denaariin verrattavia meidän itse kunkin syntimme ovat. Viidenkymmenen denaarin laina oli saatava kuitatuksi anteeksiannoin siinä missä kymmenkertainenkin laina. Pääkysymyksemme on: miten voimme uskoa todella, että syntimme ovat anteeksi annetut? 

Kuulin, että tämä evankeliumiteksti oli aiheena Suonenjoen kinkereillä. Siellä teksti oli monistettu jokaiselle tutkittavaksi. Joku paikalla olijoista teki kysymyksen: ”Katsokaapa noita sanoja: ´Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi.` Koskevatko nämä sanat myös minua henkilökohtaisesti, kun olen ne nyt itse lukenut Raamatusta?” Syntyi pieni hiljaisuus, jonka päätti yhden kinkeriläisen hämmästys: ”Tämä on minulle pyörryttävä, huikea ajatus: kaikki minun syntini Jeesus on antanut anteeksi!” Kinkeritupaan tuli kuuleman mukaan sellainen ilmapiiri, henki, ettei vain tämä yksi saanut anteeksi uskomalla siihen Raamatun sanaan, jota hän itse parhaillaan luki. Se kosketti kaikkia. Matka kinkereille ei taatusti mennyt keneltäkään hukkaan!

Kinkereitä pidetään harvoin, eikä niissä jokaisessa suinkaan lueta synninpäästön sanoja. Mutta kirkossa luetaan joka pyhä synninpäästö. Nyt meidän tulee selvittää itsellemme, että saammeko todella joka pyhä lähteä kirkosta kotiin kevein tunnoin, kun Jeesus on antanut kaikki syntini anteeksi asettamalla papin julistamat päästösanat. Muistamme mitä Jeesus sanoi omilleen: ”Joka kuulee teitä, kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut” (Lk. 10:16). Usko, myös usko synninpäästöön, syntyy kuulemisesta. Ja näin on tarkoitus tapahtua, juuri sinulle, joka pyhä – että haluat uskoa sydämessäsi kaikki syntisi anteeksi!

Joitakin ihmisiä vaivaa ajatus, että synninpäästö pitäisi saada jossakin muussa paikassa kuin kirkossa ja jonkun muun, kenties uskovaisemman kristityn julistamana kuin jumalanpalveluksen monesti jäykäksi koetussa liturgiassa. Monet näet panevat pitkän miinuksen koko liturgialle synninpäästö mukaan lukien kun sanovat: se on vain sitä liturgiaa. Tällä sanalla en halua suinkaan halventaa yksityistä rippiä sielunhoitajan läsnä ollessa, vaan lähinnä puolustaa erästä liturgian tärkeimpää kohtaa, jota on selvästi ylenkatsottu. Vanha kristinoppi sanoo tästä naulan kantaan: ”Jakaakseen syntien anteeksiantamuksen rauhaa Jumala on myös säätänyt ripin. Siinä tunnustamme papille tai muulle seurakunnan jäsenelle syntimme ja hän Jumalan sanan perusteella julistaa meille synninpäästön eli anteeksiantamuksen.”

Kuitenkin yhtä pätevä tunnonrauhan lähde on jumalanpalveluksen yhteinen rippi ja erityisesti sen synninpäästö, johon saamme sydämestämme osallistua. Tätä me tahdomme opettaa ja opetella tunnustuskirjojen ohjeen mukaisesti tänäkin päivänä: ”Ihmisiä opetetaan antamaan synninpäästölle mitä suurin arvo, koska se on Jumalan sana ja se julistetaan Jumalan käskystä.”