Saarna 6. sunnuntai pääsiäisestä (Exaudi) 24.5.2009 - Esko Jalkanen

Joh. 17:18-23
Jeesus rukoili ja sanoi:
    "Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä.
    Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.
    Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua." 

Vanhan ajan rippikoulussa opittiin, että Jeesuksella on kolme virkaa. Hän on kuningas, profeetta ja ylipappi. Jos joltakulta tämä kristologian perusjaotus on päässyt unohtumaan, voi opetella uudenvuodenvirren 40:4: ”Olethan korkein kaikista, viimeinen, ensimmäinen ja kuningas ja profeetta ja pappi ylimmäinen.”

Tämän sunnuntain saarnateksti kuuluu osana Jeesuksen ylipapin viranhoitoon. Kutsumme tätä raamatunlukua Jeesuksen ylimmäispapilliseksi rukoukseksi. Luther antoi sille tämän nimen.

Miten sopiva teksti saarnan aiheeksi, kun Maaningan seurakunta viettää tänään nimikkolähettinsä Kaija Julkusen lähtöjuhlaa hänen työhönsä Tansaniaan! Jeesus rukoili: ”Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä.” Tässä yhteydessä Jeesuksen käyttämä sana 'pyhittää' merkitsee ilmeisesti erottamista. Kun Jeesus rukoillen valmistautui suureen tehtäväänsä, ihmiskunnan pelastamiseen synnin ja kuoleman vallasta, hän erotti itsensä muista tehtävistään – mm. profeetan ja kuninkaan tehtävistä – ja keskittyi tähän yhteen: ristinkuolemaan meidän puolestamme. Jeesus sanoo, että meidänkin tulisi pyhittäytyä eli erottautua kaikesta muusta ja syventyä, peräti juurtua totuuteen. 

Miltä mahtaa näyttää totuus niistä Tansanian ihmisistä, joiden pariin Jeesus nyt lähettää lähettinsä? Olisiko se ihanaa lekottelua päiväntasaajan lämmössä, kun me lähettäjät joudumme  puolestaan usein värjöttelemään täällä Pohjolan kylmyydessä ja pimeässä? Jos joku sattuu ajattelemaan näin lähettiemme elämässä, en voi sanoa hänelle muuta kuin: Pyhity totuudessa!

Pari-kolmekymmentä vuotta sitten sain olla yhden päivän ajan Kaijan vieraana Iteten sairaalassa eteläisessä Tansaniassa. Kaija oli ottanut vapaata töistään siksi päiväksi. Kun hän oli ainoana suomalaisena joutunut puhumaan vain swahilia tuossa suuressa sairaalassa, ajattelin ilahduttaa häntä sillä tavalla, että juteltaisiin Suomen kuulumiset ei vain suomeksi, vaan peräti savoksi, kun me taidamme hyvin tämän yhteisen kielemme. Totuudeksi tuosta päivästä jäi, että savon puhumisemme jäi melkeinpä kahteen toivotukseen. Illalla: ”Hyvvee yötä!” ja seuraavana aamuna: ”Hyvvee huomenta!” Heti Iteteen mentyäni tultiin nimittäin Kaijaa hakemaan synnytysosastolle, jossa oli meneillään niin vaikea synnytys, etteivät sairaalan afrikkalaiset lääkäritkään voineet auttaa. Sinä vapaapäivänään Kaija ehti pitämään kotonaan ainoastaan pari pientä ruokataukoa. Savon ja suomen puhumiset saivat väistyä tärkeimpien asioiden tieltä: sairaat, kuoleman kielissä olevat köyhät ihmiset tarvitsivat Kaijan vapaapäivät samalla tavalla kuin työpäivätkin, sunnuntait samoin kuin viikon arkipäivätkin. Ymmärrän siellä lähetyssairaalassa käyneenä täällä Suomessa Kaijan pitämän puheen katkelman, jossa hän mainitsi näin: ”On erityisen hyvä auttaa vaikeissa tilanteissa olevia ihmisiä sunnuntaisin klo 10 jälkeen, kun tietää, että juuri silloin lähettävien seurakuntien kirkoissa rukoillaan minun ja työni puolesta.”

Tansanian suomalaiset lähetit kutsuivat minut nelipäiväiseen lähettien kokoukseensa vahvistamaan heidän hengellistä elämäänsä Raamatun sanalla. He antoivat minulle ne raamatunkohdat, joista he halusivat kuulla syventävää ja rakentavaa sanaa. Yksi sellainen oli Efesolaiskirjeestä (3:17): ”Rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja” (KR 1938: ”Rakkauteen juurtuneina ja perustuneina”).

Silloin Tansanian lähetit tarvitsivat jaksaakseen elämässään ja tehtävissään rakkauden maaperään juurtumista. Arvattavasti mekin kristittyinä tarvitsemme tätä samaa rakkauteen juurtumista. Yritin  havainnollistaa heille juurtumista piirtämällä poikkileikkauksen suomalaisesta hautausmaasta, jossa kasvaa suuria puita. Sellainen hyvin suuri koivu on täällä Maaningankin hautausmaan eteläisessä päädyssä. Tiedätte varmasti tuon ison, muhkuraisen ja monihaaraisen puun lähellä seurakuntakotia! Totuus suurista puista hautausmaalla tuntuu niin perin vastenmieliseltä, ettei siitä juurikaan koskaan puhuta. On nimittäin niin, etteivät nämä puut näytä ollenkaan kärsivän siitä, että niiden juuristoon lasketaan kuolleita ihmisiä arkuissaan. Päinvastoin ne näyttävät saavan uutta kasvuvoimaa siitä, minne ne työntävät juurensa. Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon” (Joh 12:24). Jeesus suostui kuolemaan mullaksi, johon me voimme työntää juuremme elämämme ravinnoksi ja ikuisen elämän saamiseksi. Siis kaikki me kuolevaiset, jotka jo nuoruudestamme alkaen olemme kuoleman merkkejä ruumiissamme kantaneet, niin täällä Maaningalla kuin Tansaniassakin. Kun juurrumme ja perustumme tähän Jeesuksen rakkauteen, meidät korjataan viimeisenä päivänä Jumalan aittoihin kuin suuri sato. Tätä suurta täyttymystä odottaessamme tahdomme imeä Kristuksesta ja hänen kuolemastaan voimaa ja kasvaa sen avulla kristittyinä, aivan kuten tuo suuri koivumme on kasvanut hautausmaasta eläen jo vuosikymmeniä. 2. Pietarin kirjeessä sanotaan: ”Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Hänelle kunnia nyt ja iankaikkisuuden päivään asti. Aamen” (3:18).         

Evankeliumimme päättyy sanoihin: ”...silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.”  

Jokohan maailma ymmärtää lähetystyön? Nyt kun on meneillään lähetyksen juhlavuosi Suomessa, sanotaan tutkittuna tietona, että 80% suomalaisista pitää lähetystyötä hyvänä asiana. Miten ne 20% saataisiin ymmärtämään jumalallisen yhteyden autuus Jumalan ja ihmisten välillä sekä kaikkien ihmisten kesken? Jeesus sanoo syyksi sen, ettei meillä 80%:lla ole yhteyttä keskenämme. Kristikunta on myös lähettävänä kirkkona jakaantunut erinimisiin lähetysseuroihin ja yhdistyksiin. Pessimistit sanovat, että turha tässä jakaantuneisuuden tilanteessa on ollenkaan lähteä lähetystyöhön. Ensin pitää kirkkojen sopia erimielisyytensä ja vasta sitten yhtenä joukkona lähteä lähetystyöhön ja sen jälkeen maailma kääntyy Jumalaan uskovaksi.

Kristittyjen yhteyspyrkimyksissä meidän on vain tyydyttävä siihen pieneen edistykseen, josta on kyllä merkkejä näkyvissä. Keskusteluita käydään, ehtoja asetellaan ja joihinkin sopimuksiin päästään. Samoin ei ole tilanne lähetykseen nähden: Jeesus ei asettele ehtoja! Hän sanoo suoraan ja yksinkertaisesti: ”Lähtekää! Lähettäkää!” -  ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti”  (Mt. 28:20). Tähän Vapahtajamme sanaan tahdomme vastata juhlapäivänämme yksin sydämin ja mielin: ”Aamen!”