Luuk. 10:25-37
Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.”
Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”
Jeesus vastasi hänelle näin:
”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.
Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”
Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”
”Uskonnon tehtävä on lohduttaa maailmassa ahtaalla olevia. Samalla sen tulisi ahdistaa niitä, joilla on asiat liiankin mukavasti.”
Näin olen kuullut sanottavan.
Onko meillä asiat joskus liiankin mukavasti? Eivätkö Jeesuksen radikaalit puheet enää kosketa meitä? Vaivummeko välinpitämättömyyden uneen?
Vertaus Laupiaasta samarialaisesta kuuluu näihin opetuksiin. Se on meille kaikille läpeensä tuttu. Jo lapsena kuultu ja opittu. Nykyisin kaikki tietävät, jos puhutaan ihmisestä, joka on kuin Laupias samarialainen. Sitä ei tarvitse selittää.
Tarinan pahikset ovat heti selvillä: ohikulkeneet pappi ja leeviläinen (kukaan ei muista varsinaisia pahiksia, katurosvoja!). Sankari on muuan samarialainen, johon meidät on opetettu samaistumaan, häneen joka huolehtii loukkaantuneesta ja on todellinen lähimmäinen.
Kuulemme kertomuksen ja jatkamme tyytyväisinä eteenpäin? Ahdistaako se meitä lainkaan, haastaako muutokseen?
Jo tämä herättää kysymyksen: luemmeko Jeesuksen vertauksen oikein?
Mitä jos meidän ei pitäisikään moralisoida pappia ja leeviläistä, eikä pelkästään ihailla laupiasta samarialaista. Mitä jos pitäisi aloittaa siitä, että samaistumme kertomuksen runneltuun lähimmäiseen. Häneen josta kerrotaan: ”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin.”
Ei ammattia, ei etnistä ryhmää, uskontoa – ei mitään taustatietoa hänestä. Eräs mies vain. Joka on kuoleman kielissä ja apua vailla. Mitä jos se olisi minä? Mitä jos se olisit sinä?
Jotta kykenemme olemaan empaattisia toisillemme, tuleeko meidänkin murtua ja tiedostaa oma heikkoutemme. Tunnistaa itsestämme lähimmäisen hädässä. Kun olet ojassa puolikuolleena, ainoa toivosi on, että joku tulee auttamaan. Pelastuksesi on hän, joka ojentaa auttavan kätensä. Silloin ei ole väliä keneltä apu tulee, mikä on ihmisen ulkonäkö, ammatti, kieli tai rotu. Ainoastaan sillä on merkitystä, osoittaako joku sinulle armoa.
Pakolaiset. Syyrian lapset. Kärsivät lähimmäiset.
Osaammeko lähimaillekaan asettua heidän osaansa? Siihen poikaan joku oli juuri uutiskuvissa, haavoittuneena ja yltäpäätä pölyn peittämänä Aleppon pommi-iskun jälkeen. Tai siihen karmeaan valokuvaan Välimeren rannalle hukkuneesta pikkupojasta? Niihin lapsiin, naisiin ja miehiin, jotka tarvitsevat apuamme.
Emme. Mutta voimme yrittää. Silloin emme hädän edessä jatka matkaa, kuten kertomuksen pappi ja leeviläinen tekivät. Ahdistumme sopivasti. Jotain on tehtävä. Haluamme auttaa. Koska apua tarvitseva on samalla yhtä hyvin minä.
Sisäinen liikahdus saa kädet ja jalat toimimaan. Myötätunto on kristillistä. Sen pitää herätä ennen muuta.
Sana empatia on kreikkaa ja tulee sanaliitosta: em / patheia. Alkuosa ’em’ on kuin suomen inessiivi: -ssa, -ssä. Ja sana patheia tarkoittaa tunnetta. Empatiassa ollaan siis sisällä tunteessa, tunnetaan toinen ikään kuin inessiivissä, hänen kokemuksensa kautta sisältäpäin. Empaattinen ihminen osaa enemmän kuin asettua toisen kenkiin, haluaa kuulla ja nähdä lähimmäisen sydämeen, kuulla hänen tarinansa.
Minä itse ruhjottuna tien poskessa. Empatia. Vasta tämän jälkeen voimme palata laupiaaseen samarialaiseen. Hän ylitti kaikki heimorajat, vihan ihmisten välillä, ja auttoi tuntematonta. Jos meidän on nykyisin vaikeaa asettua kaukaisten lähimmäisten asemaan, ennen se saattoi olla vielä vaikeampaa. Kun tiedostamme ojassa maanneen miehen, silloin ymmärrämme miten toimia: autetaan kaikkia. Jokainen lähimmäinen. Lähimmäinen on hän, joka tarvitsee minua. Ja minä häntä.
Myötätunto ei tarkoita parin (teko)kyyneleen vuodattamista ja sitten lähimmäisen unohtamista. Tai etäistä sääliä, joka lopulta kylmää ja kalvaa. Myötätunto tarkoittaa ryhtymistä toimeen lähimmäisen parhaaksi. Hihat kääritään ylös ja pistetään kädet saveen. Näin ovat esimerkiksi tehneet Toivakan kirkonkylän Martat 90-vuotta – toimineet käytännön teoin lähimmäisten parhaaksi. Rakkaus on tekoja. Samaa arkiseen ’marttailuun’ meitäkin kutsutaan. Vaivannäkö kuuluu lähimmäisenrakkauteen.
Lainopettaja kysyi Jeesukselta: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Tähän Jeesus antoi vastauksena kertomuksen Laupiaasta samarialaisesta. Lähimmäisen auttaminen ja empatia oli siis Vapahtajalle pelastuskysymys, vastaus ikuiseen elämään. Eikö vain? Laupeus nousee tärkeämmäksi kuin kirjain. Siksi Jeesus kehotti ihmisiä silloin ja nyt osoittautumaan aidoiksi lähimmäisiksi: ”Mene ja tee sinä samoin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti