21.8.2016

Saarna 4. sunnuntai loppiaisesta 29.1.2006


Joh. 6:16-21 
Kun tuli ilta, opetuslapset menivät alas rantaan, nousivat veneeseen ja lähtivät kohti Kapernaumia, toiselle puolen järveä. Oli jo pimeä, eikä Jeesus vielä ollut palannut heidän luokseen. Tuuli puhalsi ankarasti, ja järvellä kävivät vaahtopäiset aallot. Kun he olivat soutaneet kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen stadionmitan verran, he näkivät Jeesuksen kävelevän järven aalloilla ja lähestyvän venettä. He pelästyivät. Mutta Jeesus sanoi: »Minä tässä olen, älkää pelätkö.» He aikoivat ottaa hänet veneeseen, mutta samassa vene jo tuli siihen rantaan, jonne he olivat menossa. 

Kaikista neljästä evankeliumista löytyy kertomukset, joissa Jeesus joko tyynnyttää myrskyn tai kävelee vetten päällä. Päivän evankeliumi on yksi näistä. Nämä evankeliumikertomukset ovat kirkkovuodessa liitetty tämän pyhän aiheeseen, jonka otsakkeena on ”Jeesus auttaa hädässä”. 

Tarinoiden keskeinen opetus kohdistuu kahtaalle: toisaalta ne todistavat kristityille, että Jeesus on luomakunnan Herra, Jumalan Poika. Hän pystyi jopa tarpeen tullen nuhtelemaan sekä tuulta että aaltoja. Hän kykeni myös halutessaan rikkomaan tuntemiamme fysiikan lakeja, kuten kävelemään vetten päällä. Toisaalta tarinat opettavat opetuslapsista, heidän uskostaan ja siitä, kuinka riippuvaisia he olivat Jeesuksesta ja hänen avustaan. Ilman Jeesusta he olisivat hukkuneet, niin kirjaimellisesti kuin vertauskuvallisesti. He tarvitsivat Jeesusta yhtälailla arkielämän myrskyissä kuin uskonelämän kilvoittelussa. Jeesus auttoi heitä siis niin sisäisessä kuin ulkonaisessakin hädässä. Opetuslapset, jotka olivat todellisuudessa aikamiehiä, osa ehkä Jeesustakin vanhempia, olivat näin ollen Jeesuksen seurassa kuin pikkulapsia. He olivat avuttomia ilman hänen huolenpitoaan. He vaativat hänen huomiotaan. He kuuntelivat ja janosivat hänen opetuksiaan. Ja hädän tullen he takertuivat lasten lailla hänen takinliepeeseensä sanoen: ”Herra, pelasta meidät! Me hukumme.”

Alkukristityille nämä tarinat olivat ensiarvoisen tärkeitä. Tarinoiden opetuslapset eivät edustaneet heille ainoastaan historiallisia opetuslapsia, vaan ne olivat heille niin sanotusti läpinäkyviä. Läpinäkyviä siinä mielessä, että he samaistivat itsensä opetuslapsiin. He näkivät heissä itsensä. Niinpä evankeliumeiden tarinat olivat heille yhtä paljon kertomuksia heistä itsestään kuin historiallisesta menneisyydestä. He saattoivat kokea olevansa itse eräällä tavalla läsnä, kun Jeesus tyynnytti myrskyn ja käveli vetten päällä. Tämä samaistumiskokemus vahvisti heidän uskoaan. Se antoi heille toivoa. Se vahvisti heidän identiteettiään. Se lisäsi yhteenkuuluvuutta.  

Uskonnollisen identiteetin vahvistaminen oli alkukristityille tärkeää. Heidän uskonnollinen identiteettinsä ei nimittäin ollut osin kovin vahva, koska he joutuivat kamppailemaan emouskonnon, juutalaisuuden rinnalla. Kyseessä oli eräänlainen veljien välinen ”viha-rakkaussuhde”: pikkuveli kristinusko haki rajoja suhteessa isoveli juutalaisuuteen, erotakseen siitä lopulta erilliseksi ja suuremmaksi uskonnoksi. Juutalaisuuden vaikutus jatkui kuitenkin pitkään vahvana. Juutalaiset traditiot siirtyivät pitkälti mukaan kristinuskoon, josta esimerkiksi Vanha testamentti todistaa. Kristinusko oli hyvin riippuvainen juutalaisesta uskonperinnöstä. Täytyy myös muistaa, ettei alkukristityillä ollut tuolloin järjestelmällistä uskonoppia. Ei ollut myöskään selkeää kristologiaa, apostolista uskontunnusta tai kirkkojärjestystä. Ei ollut varsinaista kasteoppia, ehtoollisoppia tai edes Uuden testamentin kirjoituksia. Nämä kaikki tulivat vasta vuosikymmeniä tai vuosisatoja myöhemmin. Usko oli aluksi yksinkertaista. Se ilmaistiin lyhyin uskontunnustuksin kuten ”Jeesus on Herra” tai ”Tule Herra Jeesus”. Koska usko oli yksinkertaista ja muotoutumatonta, sen tueksi tarvittiin jotain vahvistamaan ja elävöittämään sitä. Tarvittiin kertomuksia. Tarvittiin kertomuksia Jeesuksesta ja opetuslapsista. Tarvittiin kertomuksia uskosta. Tarvittiin kertomuksia siitä, että Jeesus haluaa auttaa hädän hetkellä. Mitään muuta ei ollut. Mutta evankeliumeiden kertomuksissa --- niin ---- niissähän on kaikki, mitä jokainen opetuslapsi, oli hän sitten eilispäivän, nykyhetken tai huomisen kristitty, tarvitsee. 

Alkukristityt eivät ainoastaan samaistuneet kertomuksien historiallisiin tilanteisiin, vaan he siirsivät ne omaan kokemusmaailmansa. He tulkitsivat kertomukset siten, että ne aidosti puhuttelivat heitä. He yrittivät löytää sen Jumalan sanoman, joka kosketti heitä tässä ja nyt. Kertomukset myrskyn tyynnyttämisestä ja vetten päällä kävelemisestä eivät tee tästä poikkeusta. Ne olivat alkukristittyjen päivittäinen ”herätyssaarna”.

Kenellekään ei liene vieras kertomus Jeesuksesta, joka nukkuu veneessä keskellä rajua myrskyä opetuslasten hätäillessä ympärillä. Mielikuva on vahva ja helppo kuvitella. Samoin yhtä tuttu kaikille on tarina Pietarista, joka lähti veneestä kävelemään vettä pitkin Jeesuksen luo. Kuvaus epäuskon tähden vajoavasta Pietarista piirtyy voimakkaasti kenen tahansa kyseisen kertomuksen lukijan tai kuulijan mieliin. Ei ihme, että juuri nämä kuvaukset ovat innoittaneet lukuisia taidemaalareita. Heidän maalauksensa koristavatkin yhä monia kirkkoja. Ne todistavat opetuslasten kokemuksesta. Ne todistavat alkukristittyjen kokemuksista. Ne todistavat, että uskomme tarina on muuttumaton ajasta aikaan, ja että me kaikki kristityt olemme Jeesuksen opetuslapsia ja saman uskonperinnön vaalijoita. Mutta ennen kaikkea ne todistavat, että uskomme kohde iankaikkisesti muuttomaton: ”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (Hepr 13:8).

Myrskyn tyynnyttämisestä ja vetten päällä kävelemistä kertovilla tarinoilla oli alkukristityille ennen kaikkea hengellinen merkitys. Ne kertoivat heille ihmisen hädästä, hädästä oman elämänsä myrskyissä. Hädästä oman elämänsä vaikeuksissa. Vasta hätä saa ihmisen kunnolla turvautumaan Jumalaan: Jeesus pysyy etäällä siihen asti, kunnes myrsky puhkeaa, jolloin häntä nopeasti tarvitaan. Jeesus saa nukkua ihmisen sydämessä yhtä sikeästi kuin veneessä ollessaan, kunnes vaikeudet kohtaavat, jolloin ihmislapsi huutaa: ”Herra, pelasta minut! Minä hukun, minä hukun elämäni vaikeuksiin ja tuskiin. Auta minua!” Joskus ihminen voi jopa syyttää Jumalaa viivyttelystä ja siitä, että on antanut onnettomuuden kohdata. Tällöin hän mielessään syyttää Jumalaa samaan sävyyn kuten opetuslapset tekivät myrskykertomuksessa herättäessään Jeesuksen: ”Opettaja, etkö näe, me hukumme!” Toisin sanoen opetuslapset viestittivät: ”Jeesus, Etkö ole kiinnostunut meistä, etkö välitä meistä ja kohtalostamme lainkaan!” Hädän keskellä ihminen on ollut aina samanlainen; oli hän sitten alkukristitty, apostolinen isä, keskiajan munkki, uskonpuhdistaja tai nykykristitty. Ihmisen on ollut aina kertakaikkisen vaikeaa luottaa, että Jumala on hädän hetkellä lähellä. Hädässään ihminen lähestyy Jumalaa itsekkäästi, toivoen Hänen tulevan apuun hetimiten, kuin nappia painamalla. Ihmisellä on synnynnäinen halu määrätä Jumalaa ja hänen tekemisiään. Ihminen haluaa kontrolloida täysin itsenäisesti elämäänsä. On vaikea hyväksyä elämän tiettyä sattumanvaraisuutta, katoavaisuutta ja johdatusta. On vaikea tyytyä osaansa, alistua olemaan pikkuruinen ihminen, Kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Jos Jumala saa olla Jumala, salattu, Pyhä, käsittämätön, niin vasta silloin Jumala voi tulla olla ihmiselle tosi Jumalaksi. Eläväksi Jumalaksi. Ja silloin ihminen saa olla ihminen. Ihminen Jumalan varjelevalla kämmenellä.

Päivän aiheeseen liittyvissä kertomuksissa Jeesus moittii opetuslapsiaan heidän epäuskonsa tähden: ”Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset” , ”Vähäinenpä on uskosi, miksi aloit epäillä?” Nämä lausahdukset symboloivat alkukristityille uskon kilvoittelua. Niiden tarkoituksena oli herätellä sellaiseen uskoon, jossa epäilyksettä luotettiin Jeesuksen apuun. Vainojen, sairauksien ja köyhyyden keskellä tällaista uskoa totisesti kaivattiinkin. Ehkä osa varhaisista kristityistä oli luopunut uskostaan juuri elämänvaikeuksiensa tähden. Siksi uskon lujuutta täytyi korostaa. Yhteenkuuluvuutta tuli kasvattaa. Heikkoja veljiä tuli tukea ja kannustaa. Heitä tuli vetää epäuskonsa syövereistä samoin kuin Jeesus veti Pietarin upoksista. Luopumuksen vaarasta tuli varoittaa. Nämä vaikeudet voittamalla alkuseurakunnassa voitiin polvistua Jeesuksen eteen historiallisten opetuslasten tavoin ja sanoa: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.”

Mitä päivän teema sanoo meille, nykyisille Jeesuksen opetuslapsille? Kuinka me tulkitsisimme tekstiä, jotta se aidosti puhuttelisi meitä tässä ja nyt? Ensimmäisenä on tärkeää ymmärtää, mikä on myrskyn tyynnyttämisestä kertovien tarinoiden tähtäyspiste. On selvitettävä niiden keskeisin sanoma. Tarinoiden tärkein viesti ei ole se, että Jeesus käveli vetten päällä ja tyynnytti myrskyn. Modernina, tieteen kyllästämänä aikana nämä seikat muodostuvat monelle jo heti kättelyssä kompastuskiveksi. Ylitsepääsemättömäksi muuriksi. Jeesuksen ihmetekoja pidetään entisaikojen hölynpölynä tai taikauskona. Koko kertomus kuitataan täten helposti ja päätään turhaan vaivaamatta. Nämä ennakkoasetelmat estävät ihmistä pääsemästä kiinni tekstin syvätasoon, tärkeimpään tasoon. Ne estävät näkemästä, että tarinoissa on syvä hengellinen merkitys. Ne estävät näkemästä, että kyse on jokaisen ihmisen sisäisestä kamppailusta, että kyseessä on tarina meistä, sinusta ja minusta. Myrskyn kohtaamista tapahtuu jatkuvasti. Siltä ei voi useinkaan välttyä. Mutta siihen voi vaikuttaa, miten sen ottaa vastaan. Ottaako sen vastaan epäuskolla ja ilman Jumalaa, vai uskolla ja Jumalan kanssa? Hylkääkö Jumalan vaikeuksien tähden vai antaako Jumalan vahvistaa uskoa elämän kriiseissä? Pettyykö Jumalaan maailman pahuuden ja suuronnettomuuksien johdosta, vai jättääkö elämänsä Hänen varaansa, vaikkei kaikkea kohtaamaansa voi millään selittää ja ymmärtää? Saako Jumala on olla kaikkivaltias Jumala ja minä pieni ihminen?

Kertomukset Jeesuksesta ja opetuslapsista ovat monella tapaa meille lohduttavia. Etenkin kuvaus opetuslapsista antaa toivoa syvästi epäuskoisellekin. Opetuslapset nimittäin kuvataan tavallisina ihmisinä, jotka olivat vajavaisia ja ymmärtämättömiä. He olivat sokeita Jeesuksen jumaluudelle ja Jumalan pelastussuunnitelmalle. Vaikka he tunsivat Jeesuksen ja hänen ihmetekonsa, niin silti he kyselivät toisiltaan: ”Mikä mies tämä oikein on? Häntähän tottelevat tuuli ja aallotkin?” He olivat epäuskoisia, he toimivat väärin ja pakenevat Jeesuksen luota juuri kriittisimpänä aikana, hänen vangitsemisensa hetkenä. Mutta tästä kaikesta huolimatta Jeesus rakasti heitä. Hän lupasi heille tästä huolimatta suuria asioita: ”Totisesti: kun ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa.” Sama ikuisen elämän lupaus sitoo meitä. Meille on jokaiselle varattu oma paikka taivasten valtakunnassa. Meidän tulee vain ottaa vastaan Jeesus, joka tulee meitä vastaan rauhan sanomalla: ”Minä tässä olen, älkää pelätkö!” Hän haluaa lohduttaa meitä, poistaa pelon ja rohkaista meitä. Hän on aidosti läsnä. Tänäänkin ehtoollispöydässä hän tulee meitä vastaan ja sanoo: ”Minä tässä olen, älkää pelätkö!” Hän parantaa meidät verellään ja ruumiillaan. Rauhan Herramme sallii myös epäuskon ja epäilyn. Epäuskonkin yllättäessä hän kiiruhtaa  meitä vastaan ja sanoo samat sanat kuin epäilevälle Tuomaalle: ”Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!” Haluatko sinä ojentaa kätesi Jeesuksen haavojen puoleen? Haluatko sinä tarttua Jeesuksen käteen, kun koet vajoavasi elämän murheisiin? Haluatko sinä suullasi ja sydämelläsi tunnustaa, että Jeesus Kristus on ”Herra, Jumalan Poika?”