21.8.2016

Saarna tapaninpäivä 26.12.2005


Apt. 6:8, 11-15, 7:51-60 
Stefanos oli täynnä armoa ja voimaa, ja hän teki suuria ihmeitä ja tunnustekoja kansan keskuudessa.
    Silloin Stefanoksen vastustajat värväsivät joitakin miehiä sanomaan: ”Olemme kuulleet hänen puhuvan herjaavia sanoja Mooseksesta ja Jumalasta.” He yllyttivät kansaa, kansan vanhimpia ja lainopettajia, ja sitten he kävivät käsiksi Stefanokseen ja veivät hänet Suuren neuvoston eteen. Siellä he toivat kuultavaksi vääriä todistajia, jotka sanoivat: ”Tämä mies puhuu lakkaamatta tätä pyhää paikkaa ja lakia vastaan. Me olemme kuulleet hänen sanovan, että Jeesus, se Nasaretilainen, hajottaa tämän paikan ja muuttaa säädökset, jotka Mooses on meille antanut.” Kaikki, jotka istuivat neuvostossa, kiinnittivät katseensa Stefanokseen, ja hänen kasvonsa olivat heistä niin kuin enkelin kasvot.
    Stefanos puhui: ”Te niskuroijat, ympärileikatut mutta sydämeltänne ja korviltanne pakanat! Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä - niin kuin isänne, niin myös te! Onko yhtäkään profeettaa, jota teidän isänne eivät olisi vainonneet? He tappoivat ne, jotka ennalta ilmoittivat, että Vanhurskas oli tuleva. Ja nyt olette te kavaltaneet ja murhanneet hänet! Te saitte enkelien tuomana lain, mutta ette ole sitä noudattaneet.”
    Tämän kuullessaan neuvoston jäsenet olivat pakahtua raivosta ja kiristelivät hampaitaan. Mutta Pyhää Henkeä täynnä Stefanos nosti katseensa taivasta kohti ja näki Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen, joka seisoi Jumalan oikealla puolella. Hän sanoi: ”Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä, ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella!”
    Silloin he alkoivat huutaa suureen ääneen, tukkivat korvansa ja ryntäsivät yhtenä miehenä hänen kimppuunsa. He raahasivat hänet ulos kaupungista kivittääkseen hänet, ja todistajat jättivät viittansa Saul-nimisen nuoren miehen huostaan. Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: ”Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni.” Hän vaipui polvilleen ja huusi kovalla äänellä: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Sen sanottuaan hän nukkui pois.

Matt. 23:34-39
Jeesus sanoi lainopettajille ja fariseuksille:
    ”Kuulkaa siis: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen. Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välille. Totisesti: tämä sukupolvi joutuu vielä vastaamaan tästä kaikesta!
    Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Sillä minä sanon teille, että te ette minua tästedes näe ennen kuin sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’”

Pyhä Vincentius, Pyhä Agatha, Perpetua, Felicitas, Pyhä Fidelis, Pyhä Pancratius ja Pyhä Kosmas. Lienevätkö tuttuja nimiä sinulle? Minä en ollut ainakaan kuullut useimmistakaan näistä nimistä koskaan aikaisemmin. Keitä nämä henkilöt oikein olivat? Miten he liittyvät päivän teemaan? 

Usean nimen etuliite, Pyhä, saattaa paljastaa, mistä on kyse. Kyllä, aivan oikein – kyseessä on joukko kristittyjä marttyyreja, siis ihmisiä, jotka ovat kuolleet uskonsa tähden. Myöhemmin näitä ihmisiä alettiin kutsua kirkon piirissä pyhiksi tai pyhimyksiksi. Heidän kuolinpäivänsä merkittiin kirkolliseen kalenteriin erityisinä juhlapäivinä, jolloin heidän elämäänsä ja veritodistustaan muistettiin. Marttyyrien haudoille perustettiin myös alttareita, ja myöhemmin veritodistajan pyhäinjäännös saatettiin sijoittaa hänen muistoaan kantavan kirkon alttariin. Keskiajalla pyhimyksien kunnioittaminen muuttui palvonnaksi: heitä rukoiltiin, heiltä pyydettiin apua ja heidän puolestaan pidettiin messuja. Heidän pyhäinjäännöksiensä uskottiin omaavan parantavia voimia. Kansanuskossa pyhimyksillä oli kaiken kaikkiaan tärkeä asema. Siksipä pyhimykset ovat vaikuttaneet merkittävästi arkipäivän kristillisyyteen jo apostoliselta ajalta lähtien.
Taitaa kuulostaa kovin vieraalta tämä pyhimyksien palvominen?! Sitä se meidän kulttuurissamme ja luterilaisessa kirkossa onkin. Toisin on katolisessa kirkossa. Pikainen vilkaisu katolisen kirkon liturgiseen kalenteriin kertoo, että pyhimyksillä on edelleen huomattava paikka katolisessa kirkossa ja uskossa. Katoliset viettävätkin kuukausittain useita juhlapäiviä pyhimyksien muistoksi, mukaan lukien edellä mainittujen Pyhän Vincentiuksen ja Kosmaksen muistopäivät. Meidän on vaikea ymmärtää tätä tapaa, vaikka se juontaa juurensa jo kristinuskon alkuaikaan. Tosin huomaamattakin kohtaamme arjessa pyhimykset: ne tulevat esille esimerkiksi nimipäiväkalenterissamme (Tapani, Olavi, Birgitta). Tästäkin huolimatta pyhimykset ovat meille Pohjolan asukeille vieraita ja ilmeisesti myös säilyvät sellaisina.

Miksi pyhimykset ovat meille vieraita? Suurin syy tähän on tietysti uskonpuhdistuksen perintö. Lutheria on paljolti tässä kohden syyttäminen (vai sanottaisiinko että kiittäminen – riippuu ilmeisesti tarkasteltavasta näkökulmasta!). Tuskin kenellekään on tuntematonta tämä Lutherin opetus: ”Meidän ei tulisi paavilaisten opetusta ja esimerkkiä noudattaen huutaa avuksi enkeleitä ja pyhiä, paastota, viettää juhlia, pitää messuja, uhrata, perustaa kirkkoja, alttareita ja jumalanpalvelusmenoja heidän kunniakseen, palvella heitä jollakin muulla tavalla, pitää heitä auttajina hädässä ja uskoa, että he kukin ovat erikoistuneet jonkin tietyn avun antamiseen. Kaikki tämä on epäjumalanpalvelusta, sillä sellainen kunnia kuuluu yksin Jumalalle” (Schmalkaldenin opinkohdat II). 

Luther hyökkäsi kiivaasti aikansa pyhäinpalvontaa vastaan. Hänelle pyhimyksien palvonta oli ”antikristuksen harhoja”, se ”teki tyhjäksi Kristuksen tuntemisen” ja oli vastoin ”Raamatun sanaa”.

Tässä kohden on muistutettava muutamasta hyvin tärkeästä asiasta. Ensinnäkään emme elä pimeätä keskiaikaa. Emme elä Lutherin ja muiden reformaattoreiden aikaa. Nykyinen katolinen kirkko ei näin ollen vastaa Lutherin ”paavilaisia”. Vanhat viholliskuvat eivät vastaa toisiaan. Aika on parantanut haavoja. Ekumenia on luonut uutta yhteyttä kirkkojen välille. Hyväksymme toinen toisemme. 

Toiseksi katolinen kirkko ei enää palvo pyhimyksiä. He kielsivät sen jo niinkin varhain kuin Trenton kirkolliskokouksessa 1500-luvun puolivälissä. Silloin katolinen kirkko kielsi pyhien palvonnan, mutta hyväksyi heidän kunnioittamisensa ja avuksihuutamisensa esirukoilijoina. Nykyisin katolinen kirkko on pyrkinyt määrätietoisesti välttämään pyhimysten erityispiirteiden korostamista (toisaalta tästä huolimatta pyhimysten palvonta on monissa katolisissa maissa jatkunut edelleen keskiaikaisissa muodoissa, mutta tämä ei ole kirkon virallisen linjan mukaista). Joka tapauksessa katolinen kirkko on tehnyt pyhimyksien suhteen suurta parannusta. He eivät palvele epäjumalia, vaan samaa Herraa, Jeesusta Kristusta. 

Ja viimeiseksi on muistutettava, että uskomme tärkein opintokohta molemmilla kirkoilla, katolisella ja luterilaisella, sama: ihminen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta. Pelastuksemme on kokonaan Jumalan varassa, emmekä pysty vaikuttamaan siihen omilla ansioillamme. 

Marttyyrit ja pyhät ovat kuitenkin olleet ensiarvoisen tärkeitä kristillisen uskomme kannalta. He ovat sitä myös yhä. He voivat olla sitä myös täällä Pohjolan perukoilla. Pyhiltä voi ottaa opiksi. He voivat esimerkillään rakentaa hengellistä identiteettiämme. Heidän uskonsa voi rohkaista ja motivoida meitä yhä uudestaan ja uudestaan. Heidän rohkeutensa innostaa meitä toimimaan kaikkialla ilosanoman asialla. Jumalan asialla. Lähimmäisen asialla. Valitettavasti uskonpuhdistuksen lapsina meille on käynyt juuri niin kuin usein käy tilanteessa, jossa jotakin ”puhdistetaan”: uskomme on viljelty niin puhtaaksi, että jotkin hyvät piirteet vanhasta ovat huuhtoutuneet samalla pois. Vastareaktion mukana ”lapsi on niin sanotusti mennyt pesuveden mukana.” Hieman tämänsuuntaisesti meille on käynyt pyhimyksien suhteen: heitä on kartettu kuin ruttoa siinä pelossa, että palaisimme epäjumalien palvontaan ja katolisen kirkon hoiviin. Tätä pelkoa ei kuitenkaan ole. Siksi voimme avoimin mielin pysähtyä yhdessä miettimään, mitä menneen ajan marttyyrit voisivat opettaa meille nykyluterilaisille omasta traditiostamme käsin.

Päivän epistolateksti esittelee päivän päähenkilön, marttyyri Stefanoksen. Hänet oli valittu alkuseurakunnassa eräänlaiseksi diakoniksi, jonka tehtävänä oli auttaa kreikkaa puhuvien seurakuntalaisten köyhiä leskiä ruoka-avustuksilla (6:1-5). Stefanoksesta kerrotaan, että oli ”täynnä uskoa” ja ”Pyhää Henkeä”. Hän ”puhui Hengen voimalla viisaasti” (6:10). Lisäksi mainitaan, että hän oli ”täynnä armoa ja voimaa, ja hän teki suuria ihmeitä ja tunnustekoja kansa keskuudessa” (Apt 6:8). Nämä ominaisuudet hän oli selvästikin saanut Jumalalta. Ilmaus ”täynnä armoa ja voimaa” osoittaa, ettei kyseessä ole tavallinen ihmisen luonteenpiirteen kuvaus. ”Täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä” ei merkitse samaa kuin ihmisen huumorintaju, iloisuus tai ahkeruus. Kuten tiedämme, ihmisen persoonallisuuden piirteet ovat synnynnäisiä, ympäristön muokkaamia ja osittain itsehankittuja ominaisuuksia. Ne nousevat ihmisestä ja ihmisyydestä itsestään. Stefanoksen ominaisuudet olivat selvästi Jumalalta saatuja. Ne tulivat hänen osakseen tämän maailman ulkopuolelta. Ne olivat hänelle lahjoitettuja. Ne olivat hänelle annettuja, jotta hän selviäisi tehtävästään. Tehtävästään julistaa ilosanomaa Vapahtajasta, Jumalan Pojasta.    

”Jumala on rakkaus.” Tämä on Raamatun perussanoma. Jos Jumala on rakkaus, voimme kysyä, voimmeko tuntea aitoa rakkautta ilman Jumalaa? Pääsemmekö todelliseen rakkauteen kiinni psykologioilla, valmennuskursseilla tai muunlaisella itsensä kehittämisellä? Voimmeko muokata persoonaamme siten, että alamme yhtäkkiä rakastaa lähimmäisiämme ja Jumalaa? Kristinuskon vastaus näihin kysymyksiin on selvä: emme pysty. Tarvitsemme samalla lailla Jumalaa kuten Stefanos aikanaan. Jumala voi lahjoittaa yhtälailla meille samoja ominaisuuksia kuin hän sai: viisautta, uskoa, armoa ja Pyhää Henkeä. Nämä me saamme lahjaksi Jumalalta, jos vain käännymme hänen puoleensa. Jeesus sanoo Vuorisaarnassaan: ”Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät” (Mt 7:11). Tänään tässä yhteisessä Messussa voimme pyytää sanassa ja ehtoollisessa Jumalalta virvoitusta hengellemme. Hän antakoon meille saman hengen täyteyden ja armon kuin Stefanokselle: ”Sillä Herra ei jaa Henkeään määrämitalla” (Joh 3:34). 

Stefanos opettaa meille myös toisen merkittävän piirteen uskostamme: tarpeen uudistua. Stefanos oli juutalainen siinä missä lainopettajat, fariseukset ja ylipapit. Hänellä oli juutalainen usko. Hän oli kuitenkin saanut Jumalalta Pyhän Hengen avulla ilmoituksen Jeesuksesta. Tämän vakaumuksen nojalla hän ei pelännyt haastaa juutalaisia auktoriteetteja. Stefanos totesi, ettei Jumala asu käsin tehdyissä temppeleissä ja etteivät juutalaisten johtohahmot todellisuudessa noudattaneet hänen lakiaan (7:46–53). Tämä sai neuvoston raivoihinsa. He raahasivat Stefanoksen kaupungin ulkopuolelle ja kivittivät hänet. 

Stefanoksen esikuvaan katsoen on meidänkin silloin tällöin syytä tarkastella uskoamme kriittisesti. Noudatammeko Jumalan tahtoa Hengessä vai lakikirjaimen mukaan kuten vanhempainneuvoston jäsenet? Mikä uskossamme on luovuttamatonta, mikä sellaista, jota pitää tarkastella myös ajasta käsin? Uskallammeko tilanteen vaatiessa haastaa vanhat pinttyneet käsitykset? Noudatammeko uskostamme ennemmin lähimmäisenrakkauden periaatetta vai jotakin tiettyä Raamatun jaetta? Olemmeko Jumalan asialla vai omallamme?    

Uusiutumaton kirkko on kuollut kirkko. Hengessään uusiutumaton kristitty on hengessään kuollut. Elävä usko dialogia. Se on dialogia Jumalan ja lähimmäisen kanssa. Se on omien ajatuksien haastamista ja kyseenalaistamista. Se on Jumalan haastamista. Usko on tervettä itsekritiikkiä. Usko on epävarmuutta. Uskoa on armoa, viisautta, uskoa ja Pyhää Henkeä. Usko on elävää elämää – ei paperin makuisia uskondogmeja. 

Olkoon kasvomme siis kuin Stefanoksen kasvot: enkelin kasvot. Loistakoon Jumalan rakkaus meidän kasvojemme kautta lähimmäisillemme. Jumala antakoon armolahjoja meidän käyttöömme, jotta me olisimme hänen lapsiensa kaltaisia. Rukoilkaamme aina ja lakkaamatta samassa hengessä kuin Stefanos: ”Herra ota vastaan minun henkeni!” Herra tapahtukoon sinun tahtosi. Käytä minun henkeäni sinun valmistamiisi päämääriin. Annan Herra lahjani sinun käyttöösi. Aamen.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti