21.8.2016

Saarna 10. sunnuntai helluntaista 13.8.2006


Luuk. 12:42-48 
Jeesus sanoi:
    »Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, sellainen jonka isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan? Autuas se palvelija, jonka hänen isäntänsä palatessaan tapaa näin tekemästä! Totisesti: hänen hoitoonsa isäntä uskoo koko omaisuutensa.
    Palvelija saattaa kuitenkin ajatella: ’Isäntä ei tule vielä pitkään aikaan!’ Niin hän alkaa piestä palvelijoita ja palvelustyttöjä, syödä ja juoda ja juopotella. Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen isäntänsä tulee ja hakkaa hänet kuoliaaksi, ja niin palvelija saa saman kohtalon kuin epäuskoiset.
    Jos palvelija tietää, mitä hänen isäntänsä tahtoo, mutta ei varaudu siihen eikä toimi hänen tahtonsa mukaan, hän saa monta raipaniskua. Jos taas palvelija tietämättään tekee sellaista, mistä rangaistaan raipoin, hän pääsee vähillä iskuilla. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.» 

”Herra, tarkoitatko näillä vertauksilla kaikkia vai ainoastaan meitä?” (Lk 12:41). 

Näin kysyi opetuslapsi Pietari Jeesukselta juuri ennen päivän evankeliumia. Yksinkertainen kalastaja oli hämmentynyt Mestarinsa sanojen edessä. Hän pohdiskeli mielessään koskivatko Jeesuksen vertaukset kaikkia ihmisiä vai pelkästään opetuslapsia. Tähän kysymykseen Jeesus vastasi toisella vertauksella – kuinkas muuten! Suoraa vastausta Pietari ei saanut. Ei taaskaan. Suoran vastauksen sijaan Jeesus kertoi vertauksen uskollisesta ja viisaasta taloudenhoitajasta. Hänelle hyvä taloudenhoitaja olisi sellainen, joka odottaisi isäntänsä paluuta kärsivällisesti ja hoitaisi hänelle kuuluvat tehtävät tunnollisesti. Hän huolehtisi muusta palvelusväestä ja jakaisi vilja-annokset ajallaan. Tällainen taloudenhoitaja saisi palkinnon isännältään. Tärkeintä olisi, että isännän palvelijat valvoisivat ja odottaisivat innokkaasti Herransa paluuta: ”Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa” (Lk 12:36). Tähän uskollisen palvelijan rooliin Jeesus kutsui opetuslapsiaan. He olivat vastuussa Jeesukselle tekemisistään. Heille oli paljon annettu, mutta heiltä myös paljon vaadittiin. He tiesivät paljon Jumalan tahdon mukaisesta elämästä, koska Jeesus oli heitä siitä runsaasti opettanut. He eivät voineet vedota tietämättömyyteen. ”Herra, en minä tiennyt kuinka hoitaa sinun  omaisuuttasi”, ei olisi ollut tässä tilanteessa hyväksyttävä vastaus. Niinpä Pietari saikin eräällä tapaa vastauksensa kysymykseensä vertauksen lopusta. Opetukset olivat tarkoitettu erityisesti heille, Jeesuksen uskotuille: ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan” (12:48). 

”Herra, tarkoitatko näillä vertauksilla kaikkia vai ainoastaan meitä?” Tätä mekin tänään täällä Vesannon kirkossa kysymme. Tätä kysymme Mestariltamme, joka ohjaa meitä siunaavin käsin kirkon alttarilta. Koskevatko hänen opetukset yhtä lailla meitä kuin Pietaria ja muita opetuslapsia? Ovatko ne tarkoitettu ainoastaan meille, suurille ja pienille, koulunsa aloittaville ja koulunsa ajat sitten päättäneille kristityille vai ihan kaikille maailman ihmisille? 

Annetaan taustalla olevan Mestarimme vastata näihin kysymyksiin. Jeesus sanoo: ”Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!” (Mk 13:37). Valvominen, uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa, on siis tarkoitettu ihan kaikille. Pienille ja suurille, nuorille ja iäkkäille Jumalan lapsille. Kaikille maailman ihmisille. Jeesus kutsuu meitä töihin hänen rinnalleen. Hänen eläviksi käsiksi, jaloiksi ja sydämiksi. Ripeään liikkuviksi käsiksi, jaloiksi ja sydämiksi, jotka kiiruhtavat apua tarvitsevan kaverin luo. Iloisiksi antajaksi, jotka murtavat leipää nälkää näkevälle ja juottavat janoisen. Ilon läheteiksi, jotka auttavat sairaita, vanhuksia ja lohduttavat murheellisia. Kiitoksen julistajiksi kiitämättömille. Tätähän kaikkea valvominen on: emme saa nukkua oman ja toisten onnemme ohi! Vastuumme, lahjaksi saatu vastuumme, on tavattoman suuri. Toisistamme, itsestämme ja luomakunnasta. Tilipäivä koittaa. Todistukset koko elämänkoulusta jaetaan. Numeroita annetaan ahkeruudesta, uskollisuudesta ja yrityksestä. Jeesus sanoo: ”Minä tulen pian, ja tullessani minä tuon jokaiselle palkan, maksan kullekin hänen tekojensa mukaan” (Ilm. 22:12). Tähän hetkeen, Jeesuksen paluun hetkeen, yritämme valmistautua parhaamme mukaan. Elämänkoulu on tässä ja nyt. Sen päätöksen tietää yksin Herra. Siksi haluamme joka päivä kuunnella elämänkoulun opettajamme, Jeesuksen, ääntä. Hän auttaa meitä, jotta olisimme parempia palvelijoita. Hän johdattaa meidät taivaan kotiin, todelliseen isänmaahamme. Siellä saamme tuntea hänen kätensä hyväksyvän taputuksen päälaellamme. Hän sanoo: ”Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!” (Mt 25:21).         

Ihmisluonne on sitten veitikkamainen! Kun jokin asia kielletään, niin sen kokeileminen houkuttaa entistä enemmän. Kun toiset eivät ole näkemässä, niin salaa tehdään melkein mitä vaan. Kun isä ja äiti eivät ole kotona, niin keksipurkilla käydään tai kaupasta käydään ostamassa karkkia, vaikka ei ole karkkipäivä. Iso- tai pikkuveljeä kiusataan, kun vanhemmat eivät näe, ja sitten kuin he tulevat, niin silloin levitellään käsiä ja vakuutellaan pokerinaamalla: ”En minä ole tehnyt mitään! Toi sen aloitti!” Kuulostaako tutulta? Mitenkäs te tulevat ekaluokkalaiset – onko tullut joskus tehtyä salaa vastoin iskän ja äiskän ohjeita (katsoen ekaluokkaisiin)? Voi vähän nyökytellä siinä eturivissä, jos näin on. Kyllä, me kaikki olemme tehneet joskus näin. Vanhemmat, ystävämme, lapsemme ja puolisomme ovat joutuneet  kokemaan, ettemme ole aina olleet rehellisiä. Emme ole olleet kodeissamme hyviä taloudenhoitajia. Herran lahjat ovat jäänet käyttämättä. Emmekä totisesti ole aina toteuttaneet tätä Raamatun sanaa nurkumatta: ”Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina” (1. Piet. 4:10). Tämä Jumalan sana todistaa, että hyvät haltijat eivät ole pelkästään satuhahmoja, vaan me olemme heitä. Kas, satuhahmoja on muuallakin kuin Harry Pottereissa ja Sormusten Herroissa.  Sinä olet hyvä haltija, Jumalan armon haltija. Sinut on kutsuttu haltijan tavoin auttamaan kaveriasi, perhettäsi ja muita ihmisiä. Jumala on kutsun esittänyt ja tahtoo, että vastaamme siihen. Välttäkäämme siis 'känkkäränkkäpäiviä' ja olkaamme toistemme hyviä haltijoita!

Samat asiat, jotka koskeva perheitämme, koskevat suhdettamme taivaan Isään. Tiedämme melko tarkalleen, mikä on oikein ja väärin. Jeesus on opettanut meitä. Jumalan käskyt ovat selvät. Silti rikomme niitä. Teemme Jumalan tahdon vastaisesti ja luulemme, ettei hän ei näe tekojamme. Mutta hän näkee. Hän näkee kaikki tekomme, niin hyvät kuin pahat. Jumala ei tule surulliseksi siitä, jos teemme vahingossa väärin tai emme tiedä, onko jokin asia oikein tai väärin. Mutta siitä hän pahoittaa mielensä, jos teemme tietoisesti väärin. Hän ei pahoita mieltään itsensä takia, vaan sen takia, että virheemme satuttavat toisia ihmisiä ja itseämme. Vääristä teoista koituu haittaa lähipiirillemme, niillä on seurauksensa. Paha mieli on vallata sydämemme. Tarvitsemme anteeksiantoa. Anteeksiantoa niin toisiltamme kuin Jumalalta. Jeesus sanoo: ”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa” (Lk 12:35). Kun omat vaatteemme eivät riitä ja meille tulee kylmä, niin Jeesus heittää vaaleanvihreän viittansa päällemme. Kun oma lamppumme on sammumaisillaan, niin Kristus lisää siihen öljyä sanansa voimalla. Kun olemme kärsimättömiä, hän rauhoittaa siunaavilla käsillään. Tällainen on isäntämme, mestarimme. Hän hoitaa palvelijoitaan ja antaa omilleen jokapäiväisen leivän ajallaan. Tätä armon Herraa tahdomme palvella. Uskollisesti. Iloiten. Ja kaikesta sydämestä, sielusta ja mielestä. Aamen.