20.8.2016

Saarna 13. sunnuntai helluntaista 3.9.2006


Joh 9:1-7, 39-41
Jeesus näki tien sivussa miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: »Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?» Jeesus vastasi: »Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.» Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: »Mene Siloan altaalle ja peseydy.» - Altaan nimi merkitsee: lähetetty. - Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä.
    Jeesus sanoi: »Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.» Muutamat fariseukset, jotka olivat siinä lähellä, kysyivät tämän kuullessaan: »Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?» Jeesus vastasi: »Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.»

”Jos meidän julistamamme evankeliumi on peitossa, se on peitossa niiltä, jotka joutuvat kadotukseen. Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen, joka on Jumalan kuva” (2. Kor 4:3-4).

Eivätpä ole nämä Paavalin sanat menettäneet tehoaan aikojen saatossa. Ne ovat aina niin sattuvia ja ajankohtaisia. Miksikö? Koska ne sisältävät Jumalan sanan viisauden ja kertovat alastoman totuuden meistä, meistä ihmisistä. Syntymästämme saakka olemme olleet sokeita Jumalan armolle ja hänen rakkaudelleen. Hapuilemme pimeässä. Törmäilemme jatkuvasti omaan ylpeyteemme ja väärien tekojemme seurauksiin. Tarraudumme mielellämme elämässämme tämän maailman tarjoamiin rikkauksiin, jotka kestävät vain hetken kunnes katoavat. Totuus ja ikuiset arvot ovat ikään kuin peitossa – toisilla enemmän toisilla vähemmän. Luulemme tietävämme totuuden ja kulkevamme valossa, vaikka yö on laskeutunut päällemme. Väitämme näkevämme, vaikkemme näe. Olemme usein – liian usein – kykenemättömiä tekemään valon töitä, tekoja lähimmäisen parhaaksi ja Herran kunniaksi. Elämme maailmassa, jossa Kristuksen valo ei saa loistaa kaikessa kirkkaudessaan epäuskomme tähden. Tuomio on pantu maailmassamme käytäntöön: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita. Hengessään köyhät saavat itselleen katoamattoman rikkauden, taivasten valtakunnan (vrt. Mt 5:3). Ne, jotka janoavat elävää vettä, heidät juotetaan elämän vedellä (Jh 4:13-). Ne, jotka näkevät nälkää, heidät syötetään elämän leivällä (Jh 8:22-). Ne, jotka tahtovat kuulla korvillaan, he kuulevat. Ne, jotka uskaltavat olla lapsenmielisiä, heille ilmoitetaan se, mikä on ollut salattua viisailta ja oppineilta (Mt 11:25).

Meillä kristityillä ei pitäisi olla tässä suhteessa mitään hätää, sillä tunnemmehan vapauttavan evankeliumin Jeesuksesta Kristuksesta. Paavalin mainitsema peitto pitäisi olla silmiltämme poissa, sillä uskon avulla tunnemme Jumalan kirkkauden, joka säteilee Kristuksen kasvoilta (2. Kor 4:6). Tämän ihmeellisen kirkkauden tulisi johdattaa jokaista kristittyä: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” (Jh 8:12). Valitettavasti asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Moni kristitty maassamme on kristitty vain tilastollisesti, ei sydämestään. Hengellinen sokeus, joka on tietoisesti valittu, leviää kulovalkean tavoin. Kirkosta ja sen sanomasta vieraannutaan. Viime aikaisten tutkimusten mukaan jopa useampi prosentti kirkkomme jäsenistä, etenkin nuorista miehistä, ei näe mitään järkevää syytä kuulua kirkkoon. He eivät rukoile koskaan tai juuri koskaan, eivät käy kirkossa tai osallistu mitenkään muutoinkaan seurakunnan elämään. Uskolla, elävällä uskolla tai edes kristillisellä tapakulttuurilla, ei ole juurikaan näkyvää sijaa heidän elämässään. Kirkko ja sen opit ovat heille kaukaisia, jäykkine toimituksineen, dogmeineen ja etäisine työntekijöineen. He miettivät kirkosta eroamista usein ja pitävät sitä jopa todennäköisenä vaihtoehtona ennen pitkää. Herää kysymys: Minne heidän mielistään on valunut se Jumalan armotyö, jonka he ovat kasteessa saaneet Raamatun sanan mukaisesti? Onko vanhempien hengellinen sokeus eräällä tavalla siirtynyt seuraavalle sukupolvelle? Miksi he eivät kuule Paimenensa kutsua, joka on yhtä lailla heillekin osoitettu: ”Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä” (Joh 6:44). Tiedämme, että Herra odottaa palavasti heidän kääntymistään paatumuksestaan, jotta 'Jumalan teot tulisivat heissä julki.'

Kasteessa meille kristityille on annettu kaikki tarvittava, jota tarvitsemme pelastuaksemme. Näin kirkko yksiselitteisesti opettaa. Nykyisessä kirkkomme katekismuksessa sanotaan: ”Vaikka olemme syntymästämme saakka ihmiskunnan yhteisen syyllisyyden alaisia, kasteessa meille annetaan kaikki anteeksi ja meidät puetaan Kristuksen puhtauteen. Pyhä Henki synnyttää meidät uudesti ja lahjoittaa meille uskon, jolla voimme tarttua kasteen lupauksiin” (35). Usko siis annetaan lahjana yksin Jumalan armosta. Mutta jos emme tartu kasteen lupauksiin ja elä niiden mukaan, niin kuinka Jumalan armotyö voisi saada meissä tartuntapintaa? Miten usko voisi kasvaa, jos se ei saa ravintoa? Jumalan työtä meissä voisi kuvata esimerkiksi pärekori-vertauksella. Kun olemme virtaavassa vedessä, Jumalan sanan ja hänen rakkautensa alla, niin pärekorimme pysyy täytenä ja voimme hyvin. Mutta jos nostamme pärekorimme kuivalle maalle, missä näitä armolahjoja ei ole saatavissa, niin silloin korimme kuivuu silmänräpäyksessä kokoon. Näännymme ja olemme pysyvästi janoissamme, emmekä yleensä tiedä miksi. Jumala ei tietenkään ihmistä hylkää, vaikka pärekorimme olisikin kuivalla maalla, mutta teemme silloin itsellemme hallaa. Elämä voi helposti muodostua merkityksettömäksi ja rakkaudettomaksi, jos Jumalan tunteminen jää keskitiehen. Tällöin elämme ahdistuksessa ja ikuisessa kaipuussa. Siksipä kasteen siunausta on ehtymättömästi ruokittava Jumalan sanalla, rukouksella ja valkeuden töillä. Tätä varten olemme myös tänään kirkossa.

Päivän evankeliumissa sokea mies saa näkönsä, kun Jeesus sivelee syljellä hänen silmiään ja lähettää hänet Siloan altaalle peseytymään. Tälle samaiselle altaalle, kasteemme altaalle, meidänkin tulisi palata aina uudestaan ja uudestaan. Siloan, joka tarkoittaa 'lähetettyä', patistaa meitä Jumalan yhteyteen ja muistelemaan kastettamme. Meidät on lähetetty osallistumaan niin seurakunnan jumalanpalveluselämään kuin yksityiseen uskonharjoitukseen. Erillistä kutsua ei tarvita, vaan se on jo annettu: Olet lähetetty! Usko ja sen mukaan eläminen on niin yksinkertaista, että sitä on vaikea uskoa todeksi omalla kohdallaan. Lähisokeus yllättää salakavalasti. Riehumme elämän virrassa kuin Naaman konsanaan päivän Vanhan testamentin tekstissä, jossa hän ei millään uskonut parantumisensa spitaalista olevan niin yksinkertaista ja ”hohdotonta.” Naaman odotti profeetta Elisalta rukoilua ja kätten päälle panemista ynnä muita asiaan hänen mielestään kuuluvia rituaaleja. Hän oli tyrmistynyt, kun hänen piti mennä ainoastaan profeetan ohjeiden mukaan peseytymään Jordanille seitsemästi, jolloin hän paranisi. Naaman oli vähällä kulkea vihastuksissaan onnensa ohitse, mutta viisaat palvelijat taivuttelivat hänet tekemään kuten profeetta Elisa oli määrännyt. Naaman peseytyi seitsemästi virrassa, ja ”silloin hänen ihonsa tuli lapsen ihon kaltaiseksi, ja hän oli taas puhdas.” Kasteen armon vastaanottaminen on monelle yhtä vaikeaa kuin Naamanille oli uskominen omaan parantumiseensa. On paljon vaikeampaa hyväksyä valmiiksi tehty työ omaksi kuin että sen eteen joutuisi näkemään vaivaa. Samoin vaikeampaa on uskoa Jumalaan, jos uskostaan ei ole näkyviä merkkejä tai kokemuksia kuin että niitä olisi. Tähän epäilyyn tarvitaan sitä, että Jeesus avaa sokeat silmämme näkemään. Jeesus sanoo meille: ”Tulkoon valo! Niin kauan kuin sallit minun olevan kanssasi, sinulla on elämän valo.” Uskomme alkutaipaleella näemme vielä epäselviä hahmoja, mutta pikkuhiljaa näkömme kirkastuu kuin optikon linssitestissä, jossa sovitellaan asteittain oikeaa vahvuutta. Näkö kirkastuu kummasti, kun Herra hieroo jumalanpalveluksissa ja arjessa sokeisiin silmiimme elävää sanaa. Harjoituksen kautta, ja Herran kädestä pitäen, alamme nähdä totuuden ja Herran armon. Tätä sokeuden poistavaa lääkettä kaipaamme ja tarvitsemme, koska tunnustamme sydämen kristittyinä: Olemme sokeita, emmekä näe omin voimin. Herra, auta meitä ja poista sokeutemme!

Yhteiskuntaamme vaivaavat monet taudit. Syrjäytyminen on yksi pahimmista. Tarvittiin peräti yritysjohtajia nostamaan tämä keskustelu hiljattain mediassa pinnalle ennen kuin siihen tartuttiin. Sokeus näköjään ulottuu niin hengelliselle kuin maalliselle sektorille. Kukas olikaan se mies, joka jo 2000 vuotta sitten puhuikaan syrjäytyneitten ja sairaitten puolesta? Ken lienee paransi sairaita, jotta he saisivat jonkinlaisen arvon yhteiskunnassa ja kokisivat itsensä tärkeiksi? Mihinkäs hän on unohtunut nykymediassa? Jos joku sanoo kirkon sanomaa vanhanaikaiseksi, niin ottakoon vaan Uuden testamentin kauniiseen käteensä ja pohtikoon, onko maailma noista ajoista paljon muuttunut. Ovatko ihmisten tarpeet muuttuneet? Ovatko Jeesuksen opetukset kenties menneet pois muodista tai lakanneet toimimasta? Te, hyvät kristityt, tietänette näihin kysymyksiin yhdenlaisen vastauksen.

Kirkkomme ja yhteiskuntamme tarvitsevat Naamanin palvelijoiden kaltaisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka uskovat Jumalan lupauksiin ja neuvovat muita ottamaan niistä vaarin. Esimerkiksi kuinka moni kirkosta eroava nuori saa kuulla mielipiteen siitä, mihin hän erotessaan ryhtyy. Kuinka moni nuori kaipaisikin jotakin mielipidettä, jotakin sanaa, eikä vain hiljaista hyväksyntää tai selän takana tapahtuvaa nurinaa? Periksi ei tulisi antaa. Rohkeutta ja uusia ideoita kaivataan. Vastuu tulee tuntea, se vastuu, joka kuuluu jokaiselle seurakunnan jäsenelle. Myös täällä Vesannolla. Perinnettä on vietävä eteenpäin, jottei sokeutuminen syvenisi sukupolvien myötä, jottei Jumalan hyvät teot unohtuisi. Kirkon sanomaa on pidettävä esillä. On luotettava uskomme perustaan, Jeesukseen Kristukseen. Sanomme epäuskoisille ihmisille Pietaria mukaillen, kun hän paransi ramman: ”Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta minulla on yksin Jeesus Kristus. Hänet ja hänen armonsa Jumala antaa kaikille häneen uskoville. Tule kanssani kirkkoon niin kuulet!” Aamen.