20.8.2016

Saarna 2. paastonajan sunnuntai (reminiscere) 12.3.2006


Luuk. 7:36-50
Eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä.
Fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki sen ja ajatteli: "Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Simon, minulla on sinulle puhuttavaa." "Puhu vain, opettaja", fariseus vastasi.
"Oli kaksi miestä", sanoi Jeesus. "He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?" Simon vastasi: "Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi." "Aivan oikein", sanoi Jeesus. Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille: "Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän." Ja hän sanoi naiselle: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi."
Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: "Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi." Mutta Jeesus sanoi naiselle: "Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa." 

Jeesuksen ajan Palestiina oli ankara maailma. Se oli raadollinen maailma. Vahvemman oikeus oli kunniassaan, ja rahalla sai valtaa ja arvostusta. Laki oli aina rikkaamman puolella. Epätasa-arvo vallitsi, korruptio rehotti. Keinottelijat menestyivät, kun taas ahkerat työmiehet saivat tuskin leivänkannikkaa elääkseen. Naisten oikeudet olivat mitättömät. Lastenhuolto oli huonosti hoidettu. Sairaista ja ongelmaisista ei pidetty lainkaan huolta. Heidät saatettiin sulkea kokonaan yhteisön ulkopuolelle. Ihmishenkikään ei tuolloin painanut juuri mitään. Roomalainen miehitysvalta hallitsi Juudeaa armottomalla kädellä. He sortuivat usein julmiin tekoihin, teloituksiin. He käyttivät tarpeen tullen omaa roomalaista kidutusvälinettä, ristiinnaulitsemista. Tämän uhriksi joutui myös Vapahtajamme, Jeesus Kristus. Hänet ripustettiin tähän häpeäpaaluun. Mutta risti, joka oli tarkoitettu nöyryytyksen, häpeän ja tappion ristiksi, muuttui voiton ristiksi. Ylösnousemuksen tyhjäksi ristiksi. Tyhjä risti kertoo voitosta siitä, jonka Kristus sai kuolemasta, pahan vallasta ja ihmisen syntisyydestä. Tästä voitosta mekin saarnaamme: tänään, huomenna, aina ja kaikkialla. Iloiten ja uskoen, toivoen ja rohkaisten.

Jeesuksen eläessä ihmiset olivat näkyvästi jaoteltu eri ryhmiin. Näihin heidät jaettiin muun muassa syntyperänsä, varakkuutensa, oppineisuutensa ja uskonnollisen vakaumuksen pohjalta: oli saddukeuksia ja fariseuksia, oli äärettömän varakkaita ja käsittämättömän köyhiä, oli aatelisia ja oli orjia, oli syntisiä ja hurskaita, oli juutalaisia ja oli pakanoita, oli lukutaidottomia ja korkeasti koulutettuja kirjanoppineita jne. Jokaisella ihmisellä oli jokin leima kannettavaan, hyvä tai paha, arvostettu tai arvoton. Ennen kuin ihminen ehti avata suutaan tai näyttää sen, mitä osaa, oli jo hänet arvioitu. Stereotypiat hallitsivat ihmisten mieliä: fariseukset ovat sellaisia ja sellaisia, köyhät ovat sitä mitä ovat, varakkaat ovat sellaisia ja sellaisia. Näillä mielikuvilla pelataan Uudessa testamentissakin. Fariseukset esimerkiksi kuvataan lähes aina kieroksi ja tekopyhiksi saivartelijoiksi, vaikka todellisuudessa monet fariseukset olivat pidettyjä kansanmiehiä, tavallisia sydämellisiä ihmisiä. Stereotypioilla oli tietysti tarkoituksensakin. Ne helpottivat ihmisten elämää ja sen jäsentämistä: elämä ei tuntunut kaaokselta kun ei tarvinnut miettiä jokaista yksilöä erikseen. Riitti kun tiesi, mistä lähtökohdista ihminen tuli, jotta hänestä pystyi tekemään kunnollisen arvion. Jo se, kenen poika vastaantulija oli, riitti kertomaan, kuka hän oli miehiään. Stereotypioilla ja ihmisten luokittelulla oli kätevät puolensa: ne säästivät aikaa ja vaivaa, kun ei tarvinnut kuluttaa aikaa turhaan tutustumiseen ja keskusteluun. Ne auttoivat myös välttämään vaikeuksilta ja kohtaamisilta: roomalaisen sotilaan tullessa vastaan oli kannatettavaa vaihtaa kadunpuolta, arvokasta saddukeusta oli syytä kumartaa ja syntisen naisen seuraa vältellä. Mutta ennen kaikkea stereotypioihin oli hyvä turvautua oman ajattelun kannalta: eipähän tarvinnut kyseenalaistaa vanhoja kokemuksia ja tietoja, ei tarvinnut joutua omaksumaan uusia käsityksiä ihmistä ja eri ihmisryhmistä, ei tarvinnut haastaa omaa ajatteluaan, ja Herra paratkoon! – Ei tarvinnut myöntää olevansa väärässä oman ensivaikutelmansa suhteen!

Toivottavasti siellä kirkon penkissä heräsi jo sellaisia ajatuksia, että eipä ole ajat miksikään muuttuneet vuosien saatossa. Vuosituhansien saatossa. Toki eräät Jeesuksen ajan ongelmat ovat parantuneet tai kokonaan poistuneet (esim. naisten asema ja orjuus). Mutta monet samat ongelmat ovat pysyneet, ja valitettavasti uusia on tullut tilalle. Emmekö me koskaan opi?

Vahvemman oikeus on yhä kunniassa. Tuntuu aivan siltä, kuin että se olisi jotenkin viime aikoina kasvanut. Työnantajat kiristävät otettaan työntekijöistä. Ammattiliitot tappelevat työnantajien kanssa. Raha on se, mikä määrää. Puhutaan globalisaatiosta. Pörssikurssit ja nimettömät osakkeenhaltijat päättävät ihmiskohtaloista toiselta puolelta maailmaa. He eivät ole näkyvä miehitysvalta, kuten roomalaiset, mutta jotain pahempaa: näkymättömiä, kasvottomia ja etäisiä. Kukaan ei tiedä, mihin esimerkiksi Kiina-ilmiöiden kaltaiset tapahtumasarjat lopulta johtavat. Jää ainoastaan valtava epätietoisuus. Sellainen epätietoisuus, jota vastaan ei oikein voi taistella. Vaarana on lamaantuminen. Tuntuu kuin, että tämä kehitys on vain hyväksyttävä, sitä vastaan ei voi taistella. Yhtiön kannattavuus ja tehokkuus on kaiken mitta, ei se tarjoaako se ihmisille toimeentuloa vai ei. Ihmisen tai hänen perheensä onnellisuus on sivuseikka. Ahkeruutta ei tunnuta palkitsevan – tämän tietävät monet yrittäjät. Moniongelmaisuus lisääntyy yhteiskunnassa, mutta määrärahoja pienennetään jatkuvasti (esim. Lasten psykiatrinen hoito). Heitä syrjitään. Vanhukset siirretään paikoin puolipakolla laitoksiin, jossa hoitajia on aivan liian vähän ja jossa vierailijoita saattaa käydä ani harvoin.  Lista tuntuu jatkuvan loputtomiin.

Ei liene yllätys, että samanlainen stereotypia-ajattelu on yhä voimissaan. Se lienee rakennettu ihmiseen ja yhteisöön sisään. Olemme monen kerrokseen porukkaa. Edustamme eri työaloja, syntytaustoja, sukuja ja aatteellisia piirejä. On maalaisia, on kaupunkilaisia, on puoluekirjan omaavia, on puolueettomia, on ev.lut kirkon jäseniä, on helluntaiseurakuntalaisia, on korkeasti koulutettuja, on itseoppineita. Kuten mainittua, on hyvä ja tarpeellista, että meillä on jonkinlaisia stereotypioita. Ne pitävät meidät koossa. Mutta ne muuttuvat taakaksi, jos vangitsemme ihmisiä niiden sisään. Ketään ei tulisi arvostella taustansa, syntyperänsä, ikänsä tai uskontonsa perusteella. Syyttä eivät ole nämä samat oikeudet kirjattu YK:n ihmisoikeusjulistukseen. Suuri kysymys on, että maltammeko itse luopua tutusta ja turvallisesta ja tarkastella asioita ja ihmisiä uusien silmälasien lävitse. Uskallammeko myöntää olevamme väärässä? Pystymmekö rimpuilemaan pois stereotypioista, jotka värittävät esimerkiksi kaukaisia maahan muuttajia tai naapurimaiden kansalaisia?  Myönnämmekö, että ”vanhassa on vara parempi” -kansanviisaus, sopii kyllä esineisiin, mutta ei siihen, että jämähtäisimme ajattelussamme paikoilleen. Kristinusko on dynaaminen uskonto. Tai ainakin pitäisi olla. Se haastaa jokaisen kristityn toimimaan omassa ympäristössään toisten parhaaksi. Kristinusko ei pelkää muutosta, jos se se vain suinkin edistää lähimmäisemme parasta.

Päivän evankeliumissa kohdataan samaa stereotypia-ajattelua. Siinä on arvostettu opettaja profeetta Jeesus, samoin arvostettu fariseus Simon ja syntinen nainen, joka luokiteltiin yhteisön ulkopuoliseksi. Hän ei pääsisi osalliseksi Jumalan lupaamasta pelastuksesta. Hän oli elämäntapansa vuoksi olivat auttamattomasti Jumalan ja Israelin välisen liiton ulkopuolella. Hän oli syntinen, ja kuului kuuluivat samaan kategoriaan publikaanien, rikollisten ja muiden lainrikkojien kanssa. He olivat yksinkertaisesti yhteiskunnan "pohjasakkaa". Heidän kanssaan ei ollut suotavaa olla missään tekemisissä – saati että olisi aterioinut heidän kanssaan, kuten Jeesus teki! 

Syntisen naisen kertomuksessa on monia elementtejä, jotka koskettavat tämän päivän maailmaa ja ihmistä. Tarinan tärkein opetus on luonnollisesti se, että Jumala kutsuu usein juuri niitä ihmisiä, joita yleisesti pidetään syntisinä. Ne, joiden ajattelemme olevan kauimpana Jumalasta, saattavatkin olla Häntä lähinnä. Tähän arkipäivän farisealaisuuteen, johon Simon syyllistyi,  syyllistyy meistä joskus jokainen. Mutta onneksi Jumala ja hänen armonsa toimii toisin kuin me ajattelemme. Jumalalle kukaan ei ole lopullisesti kadonnut. Hän tekee usein aktiivisia aloitteita, vaikka emme itse niitä huomaisikaan. Kuten Sakkeuksen tapauksessa, on lisäksi muistettava, että Jumalan armo edeltää aina ihmisen toimia. Kukaan ei voi pelastaa itse itseään. 

Vaikka Jumala voi antaa armokokemuksen ihmiselle suoraan, ilman välittäjää, niin usein hän käyttää apunaan muita ihmisiä. Heidän tehtävänään on julistaa esimerkiksi sosiaalisesti syrjäytyneelle ihmiselle Jumalan iankaikkista ja ylenpalttista armoa (vrt. Sakkeus). Tässä on meille kristityille tarpeeksi jokapäiväistä haastetta. Eettinen vastuu lähimmäisistä kuuluu kristinuskoon. Sillä Jeesus sanoo: "Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni (=syrjäytyneille, kodittomille yms.), sen te olette tehneet minulle" (Mt 25:40). Toisin sanoen me olemme kristuksia toinen toisillemme. Niin kuin Sakkeuksen tapauksessa, sosiaalisesti syrjäytyneen kohtaamisessa ei ole kyse ainoastaan iankaikkisuudesta ja pelastuksesta, vaan myös ihmisarvon palauttamisesta tässä ja nyt. Syrjäytyneelle on esimerkiksi lohdullisesti vakuutettava, että hän on yhä edelleen yhteisön jäsen täysivaltainen jäsen. Hänelle on tehtävä selväksi, että hänellä on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin ns. tavallisilla kansalaisilla. Oli hänen asemansa mikä tahansa, niin hänen ihmisarvonsa ei ole sen vähäisempi kuin kellään muullakaan. Samoin tilanteessa on korostettava, että yleinen ihmisten mielipide on usein väärä ja ennakkoluulojen värittämä. Vain Jumala voi todella tuntea ihmisen. Siihen yhteiskunnan hyljeksimäkin voi luottaa ja turvata. Tällaisen ihmisen kohtaaminen on ennen kaikkea sielunhoidollinen tapahtuma, jossa pääpaino on kuuntelulla. Rakastava hiljaisuus ja hyväksyntä kykenevät puhuttelemaan enemmän kuin tuhat sanaa. Vapauttava armo parantaa. Tästä Sakkeus on oiva esimerkki.

Ei ole myöskään syytä vähätellä Jeesus-uskon vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen. Usko voi ja saakin muuttaa ihmistä. Muutoksen ei tarvitse olla tietenkään yhtä radikaali kuin Sakkeuksella. Jokaisen kristityn on kuitenkin syytä jatkuvasti tutkistella sydäntään ja etsiä sitä, mikä olisi parasta lähimmäisille. Taloudellinen apu ja hyväntekeväisyys voi olla yksi osa sitä. Sakkeuksen esimerkki rohkaisee meitä antamaan omastamme. Kukin tehköön sen kuitenkin mahdollisuuksiensa mukaan ja iloisin mielin. Teimmepä, mitä tahansa niin yksi kuitenkin pysyy: Jeesus toivottaa meille rauhaa. Hän sanoo meille, kuten syntiselle naiselle: ”Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.”