20.8.2016

Saarna mikkelinpäivä 1.10.2006


Matt. 18:1-6, 10 
Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: »Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?»
    Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
    »Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
    Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.»

Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille!

Kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, matkaavat yhdessä metsän keskellä. He ylittävät repaleista puusiltaa, kosken kuohuessa heidän allaan. Tyttö, todennäköisesti pikkupojan isosisko, pitää tiukasti kiinni veljestään. Matka näyttäisi olevan vaaroja täynnä ja koti vielä kaukana. Lapset eivät ole kuitenkaan yksin. Taustalla on nimittäin kaunis enkeli, suojelusenkeli, joka levittää varjelevat kätensä lasten päälle. Hän pitää pikkuisista huolen. Näin toteutuu Raamatun sana: ”Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen” (Ps. 91:11-12).

Taisi olla varsin tutunoloinen kertomus. Ehkä joku siellä kirkonpenkissä rupesi jo mielessään hyräilemään tuttua lasten laulua: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt' ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka, ei kotia näy, vaan ihana enkeli vierellä käy, vaan ihana enkeli vierellä käy.” Kyllä vaan, kyseessä on kuvaus suojelusenkelitaulusta, monen teidänkin lapsuuskodin rakkaasta muistosta. Sen edessä lienee laulettu useinkin mainittua laulua ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.” Ja sen edessä oli mukava mennä hyvillä mielin nukkumaan. Nukahtaa tietäen, että taivaan Isän enkelit varjelevat yöuntani ja tulevia askeleitani.

Usealla saattaa olla vääränlainen mielikuva siitä, että enkelit koskettavat ainoastaan lapsia. Suojelusenkelitaulu on ollut osaltaan vahvistamassa tätä mielikuvaa. On totta, että lapset ovat Herran silmäteriä. Hän tahtoo suojella erityisesti lapsia ja lähettää  lähimmät enkelinsä heidän suojakseen: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja. Täten Raamatun sana ei lupaa kovinkaan hyvää niille, jotka tekevät pahaa lapsille: Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. Tämä ankara varoitus luulisi riittävän tällä maailmalle, mutta valitettavasti näin ei ole. Lapsiin, Herran silmäteriin, kohdistuu käsittämätöntä pahuutta. Se ei jää Herralta huomaamatta. Rangaistukselta väärintekijät eivät voi välttyä. 

Vaikka enkelit ovat siis erityisesti lasten asialla – tätä ei voine liikaa korostaa – niin kyllä heidät on tarkoitettu suuremmillekin Jumalan lapsille. Aikuisen on vain tehtävä enemmän töitä, jotta voisi päästä käsiksi enkeleiden maailmaan. Monet tekijät nimittäin etäännyttävät meitä lapsenomaisesta enkeliuskosta. Vähiten tähän ei vaikuta se, miten enkeleitä kuvataan taiteessa, kirjallisuudessa ja mediassa. Otetaanpa malliksi kyseinen suojelusenkelitaulu. Jos esimerkiksi raavas mies katselee sitä, niin kuva voi koskettaa – syvästikin – mutta tapa, jolla enkeli on kuvattu ei välttämättä vakuuta. Kultakutrinen ja siro naishahmo on ollut sopiva hahmo lapsuusiässä, mutta aikuisena kuva etäännyttää. Omaa suojelusenkeliään ei kuvasta löydä, ei enää aikuisen silmin. Kun tähän vielä ympätään ne enkelikuvat, joihin arjessa törmäämme ”amorin nuolineen” ja ”alastomine lapsihahmoineen, suurine silmineen ja pulleine poskineen,” niin monelle raavaalle miehelle tämä on liikaa. Enkelit sijoittuvat sarjassaan vaarattomaan ”hömppään”, joka on tarkoitettu lapsille ja naisväelle. Lapsuuden enkeliusko on kadonnut.

Päivän evankeliumi johdattelee meidät yhden kristinuskon tärkeimmän totuuden äärelle, lapsenkaltaisen uskon omistamiseen: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.” Meidän tulee tavoitella uskossamme sellaista lapsenkaltaisuutta, joka turvautuu viivyttelemättä vaistollaan vanhempaansa, tässä tapauksessa taivaan Isään. Lapsenkaltaisuus on aitoa luottamista siihen, että Jumala huolehtii omistaan. Se ei kyseenalaista, järkeile tai taktikoi. Se ei ole riippuvainen yleisistä mielipiteistä tai tieteen saavutuksista. Se on uskoa, joka ottaa mukisematta vastaan sen hyvän, jota Isä Jumalan tahtoo lapselleen lahjoittaa. Jotta tällainen usko olisi aikuiselle mahdollinen, on käännyttävä, nöyrryttävä ja tultava lapsenkaltaiseksi. On palattava lapsuuden rikkinäiselle puusillalle metsän siimekseen. Myönnettävä olevansa eksynyt synkän korpimaan keskellä ja tarvitsevan Herran johdatusta. Uskallettava tarttua Herran ja hänen palvelijoidensa käteen, koska ”syntikin mustia verkkoja vaan on laajalle laskenut korpehen maan. Niin pianhan niihinkin tarttua vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois.”

Lapsenkaltaisuus uskossa ei kuitenkaan tarkoita, etteikö asioita saisi tarkastella aikuisin silmin. Tahallinen aikuisen lapsellisuus on näet kaukana aidosta lapsenkaltaisuudesta. Kriittisyys, terve järki ja epäuskokin saavat kuulua varttuneen kristityn matkaeväisiin hänen korpivalluksellaan. Itse asiassa juuri näitä ominaisuuksia tarvitaan, jotta uskonymmärrys kasvaisi. Apostoli Paavali opettaa tästä osuvasti: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia” (1 Kor. 14:20). Ajattelun, uskonnollisen ajattelun, täytyy kehittyä ihmisen kasvaessa. Pelkkä maitoruokinta kantaa aikansa, mutta hengen ruuan on kasvettava tuhdimmaksi iän karttuessa (vrt. 1 Kor. 3:1-2). Herran lahjojen eteen on pysähdyttävä. Rukouksessa kysyttävä hengen ohjausta ja viisautta. Saamme luottaa lapsenomaisesti siihen, että Herra antaa meille henkeään, jotta ymmärryksemme kasvaisi. Jotta ymmärtäisimme, mitä kaikkea hyvää hän onkaan meille, lapsilleen, lahjoittanut: ”Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan Jumalan oman Hengen, jotta tietäisimme, mitä hän on lahjoittanut meille” (1 Kor. 2:12).

Hengellisen kasvun tarve ulottuu myös enkelikäsityksiimme. Jossakin mielessä lapsuuden kuvista on uskallettava luopua. Korpivaelluksen enkelikuva on yhdenlainen kuvaus, muttei suinkaan koko totuus. Siron enkelin rinnalta toimivat myös vahvat, osin pelottavat, soturienkelit. Näistä enkeleistä kertoi päivän Vanhan testamentin teksti. Joosua kohtasi siinä mahtavan hahmon, jolla oli miekka kädessään. Hän kertoi olevan Herran sotajoukon päällikkö. Tämän kuullessaan Joosua lankesi polvilleen ja kumartui maahan saakka. Hänet valtasi kunnioitus ja pelko. Ehkä tällainen enkelihahmo kelpaisi jo raavaalle miehellekin! Aikuinen tunnustaa, että Raamatun kuva enkeleistä on monimuotoinen. On arkkienkeleitä, kerubeja, serafeja, ihmiskasvoisia ja tulenliekin näköisiä enkeleitä. Toisille, jotka pahuutta etsivät, he ovat pelon ja tuomion enkeleitä. Toisille, jotka hyvyyttä janoavat, he ovat pelastuksen ja ilon tuojia. Jokaisella on oma palvelutehtävänsä Herran joukoissa. He tuovat keskellemme toisen maailman, näkymättömän maailman, ulottuvuuden. He ovat läsnä, mutta näkymättömiä. Vierellä, mutta ihmisen aisteille kaukana. He rukoilevat ja suojelevat meitä. Mutta ennen kaikkea he ylistävät  ja kunnioittavat Jumalaa (vrt. Ps. 148:2). Tähän samaan ylistykseen mekin haluamme ilolla yhtyä jumalanpalveluksissamme.

Enkelit ovat monella tapaa tärkeitä kristitylle. Heidän panostaan Herran työssä ei tule väheksyä. Parhaimmillaan ne rikastuttavat uskoa. Heitä ei tule kuitenkaan palvoa tai rukoilla (Luther). Nämä eleet tulee kohdistaa suoraan Jumalalle. On varsin valitettavaa, että enkelit esitetään usein kristillisestä uskosta irrallaan. Enkelit ovat pelkkiä kiiltokuvia tai persoonattomia pilvihahmoja, joilla ei ole mitään tekemistä Kristuksen kanssa. Tällaisilla enkeleillä ei ole meille mitään käyttöä, ei ainakaan rehellisen aikuiskristityn näkökulmasta. Se mikä näyttää ihan kivalta ja mukavalta, ei välttämättä ole pitkässä juoksussa ravitsevaa. Tarvitsemme enkeleitä, jotka ovat oikeasti olemassa, niin maailmassa kuin mielissämme. Enkeleitä, jotka johdattavat meidät Kristuksen luokse. Enkeleitä, jotka kirkastavat evankeliumia. Toteutukoon korpivaelluksessamme nämä virren 498 sanat: ”Oppaaksi pyhän enkelin hän rinnalleni suo. Jos joudun tiellä tahroihin, hän ohjaa lähteen luo.” Annathan enkelisi koskettaa sinua, jotta löydät aina tiesi Kristuksen, elämän lähteesi luokse?  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti