20.8.2016

Saarna 14. sunnuntai helluntaista 10.9.2006


Mark. 12:41-44
Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: »Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.”

Raamattu, pyhä kirjamme, koostuu useista kirjoista. Nämä puolestaan koostuvat lukuisista kertomuksista, joita suullinen perimätieto on välittänyt eteenpäin. Kertomukset taasen kertovat usein ihmisistä, heidän teoistaan ja suhteestaan Jumalaan sekä lähimmäisiin. Monikerroksisen Raamatun alla on siis pieni ihminen, omine elämänkohtaloineen ja historioineen. Kyse on tavallisista ihmisistä, jotka kohtaavat elämässään Jumalan armon. Ihmisistä, jotka etsivät Jumalaa, totuutta ja lähimmäisen hyvää. Ihmiset, jotka kaipaavat rakkautta ja hyväksyntää, koska sitä he eivät ole muilta saaneet. Tänään tällainen ihminen on köyhä leskivaimo, joka ”antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.”

Monissa Raamatun kertomuksissa ikään kuin piipahdamme erilaisten ihmisten arkielämässä. Saattaa olla, ettemme törmää heihin enää koskaan uudestaan Raamatun lehdillä. Valitettavasti näissä kertomuksissa miltei aina on niin, ettemme tiedä mitä päähenkilöille on aiemmassa elämässä tapahtunut ja mitä heille lopulta tapahtuu. Hollywoodmaisia 'happy endejä' Raamatun kertomukset eivät liukuhihnalta tarjoile. Kertomuksen päätös voi jäädä lukijan kannalta kiusallisesti ilmaan, jättäen hänen mielikuvitukselleen runsaasti tilaa. Niin on myös päivän evankeliumin kohdalla. Leskivaimon elämän arvoitus ei lukijalleen ratkea. Kohtaaminen jää vaivaiseen neljään jakeeseen, jonka jälkeen Jeesus aloittaa puheensa aivan toisesta aiheesta: viimeisistä tapahtumista (Mk 13).    

Raamatun lukemisessa on kuitenkin lupa käyttää mielikuvitusta – sitä tulee  käyttää. Näin kertomukset tulevat eläviksi ja omakohtaisiksi. Herran sanasta tulee elävää, sielua virvoittavaa sanaa. Se muodostuu tutuksi ja turvalliseksi, hyväksi ystäväksi. Raamattu ei sen myötä ole yksin käyttämätön kirjahyllyn täyte, vaan kirja johon on helppo tarttua. Siitä tulee minun kirjani, lempikirjani. Kirja, joka lohduttaa ja ravitsee juuri minun elämääni. Mitenköhän kertomus köyhästä leskivaimosta ruokkisi kristillistä kasvuani? Kokeillaanpa mielikuvitusmetodia tämän Raamatun kertomuksen kohdalla.

Leskivaimon elämänhistoriasta ei pintapuolisesti paljastu kuin kaksi asiaa: että hän oli leski ja köyhä. Hänellä oli näin ollen ollut mies, joka oli menehtynyt joko sairauteen, onnettomuuteen tai muuhun syyhyn. Hän saattoi olla iäkäs tai hyvin nuori, sitä emme tiedä. Nuorena leskeksi jääminen ei ollut tuolloin tavatonta, vaan se oli itse asiassa varsin yleistä. Päivän Vanhan testamentin kertomus Noomista ja hänen leskeksi jääneistä miniöistään, Ruutista ja Orpasta, paljastaa tämän saman, karun todellisuuden. Leskivaimon köyhyys viittaisi puolestaan siihen, että hänellä oli joko pieniä lapsia tai ei lapsia lainkaan. Äidin elättäminen kuului nimittäin lapsille pelkästään 4. käskyn ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” perusteella. Jos hänellä olisi ollut aikuisia lapsia, niin olisi luultavaa, että heidän ansiostaan hän ei olisi kärsinyt niin suuresta köyhyydestä. On toki mahdollista, että hänellä oli jo aikuisia tyttäriä, jotka olivat avioituneet miehen sukuun eivätkä näin voineet kunnolla huolehtia äidistään. Sitä paitsi vanhemmista huolehtiminen kuului ensisijaisesti perheen pojille, etenkin esikoispojalle, ei tyttärille. Yhtenä mahdollisuutena tietenkin on, että koko hänen jäljelle jäänyt perheensä oli tavattoman köyhä. Suvussa ei totisesti ollut rahaa 'millä mällätä.' Köyhyys oli heille jokapäiväinen vieras.

Päivän evankeliumin antama kuva puhuu kuitenkin sen puolesta, että leskivaimo oli yksinäinen nainen. Perheen ja suvun turvaverkko puuttuivat. Hän oli henkisesti ja taloudellisesti ahdistavassa tilanteessa, varsin kun ottaa huomioon, että yhteiskunnalta saatu apu oli tuolloin minimaalinen. Lesken eläkettä ja tai muuta sosiaaliturvaa ei ollut. Hän kuului ehdottomasti yhteiskunnan vähäosaisiin. Fyysistä turvaa ja sosiaalista asemaa ei myöskään  ollut saatavissa, koska häneltä puuttui mies. Noomi toteaa tämän saman asian ohjeistaessaan miniöitään: ”Kunpa te Jumalan avulla saisitte molemmat uuden miehen ja löytäisitte turvan ja onnen hänen kattonsa alla.” Eipä tosiaan käy evankeliumikertomuksen leskivaimoa kateeksi! Hän oli yksin turvattomassa, kovassa maailmassa. Suru miehen menetyksestä oli varmasti tuoreena mielessä. Ikävä ja kaipaus sydämessä. Mutta silti hän ajatteli muita ja tahtoi täyttää velvollisuutensa Jumalalle. Miksi?

Ihminen ei ole syntyessään valmis paketti, joka kasvaisi loppuelämänsä tyhjiössä. Päinvastoin. Ihminen elää jatkuvassa muutosprosessissa, johon vaikuttavat hänen elämäntapahtumansa ja -kokemuksensa. Toiset ihmiset ja ympäristömme muokkaavat mielipiteitämme. Nykyisyytemme on eräällä tavalla elämänhistoriamme summa. Se, miten käyttäydymme tänään, kertoo monesti siitä, mitä olemme oppineet vuosien saatossa. Elämänarvomme ovat juurtuneet kokemuksistamme. Kannamme menneestä mukanamme niin iloa kuin surua. Näillä eväillä matkaamme arjessamme eteenpäin, tehden yhden ihmiselämän mittaisia päätöksiä ja valintoja.

Päivän evankeliumin leskivaimo kuljetti mukanaan näitä samoja ihmiselon totuuksia. Tie uhriarkun luokse oli sisältänyt monia vaiheita, monia koettelemuksia. Uskoisin, että juuri nämä kokemukset olivat tehneet hänestä sellaisen kuin hän oli. Ilman vaikeuksia hän ei olisi oppinut uhrautumaan ja antamaan vähästään. Ilman miehen menetystään hän ei kykenisi tuntemaan, mitä muut jotakin tärkeää menettäneet ovat elämässään kokeneet. Hänessä oli syttynyt sydämen sympatia kaltaisiaan kohtaan. Tässä sana sympatia valaisee itsessään hyvin leskivaimon mielenlaatua. Sympatia tarkoittaa nimittäin alkuperäisellä kreikan kielellä myös 'kanssakärsijää.' Tullakseen vilpittömäksi antajaksi ja toisten ymmärtäjäksi, leskinaisen täytyi kokea kanssakärsimisen tuskaa. Hän tiesi hyvin uhrilahjaa antaessaan, mitä tarkoitti köyhyys, turvattomuus ja yksinäisyys. Tämän takia hän tahtoi antaa osansa yhteiseen pottiin, josta jaettiin avustusta muillekin vähäosaisille. Hän tiesi, että monella oli vielä huonommin asiat kuin hänellä. Empatia ajoi hänet tekemään rohkean ratkaisun, ratkaisun antaa kaiken, mitä hän elääkseen tarvitsi. Epäilemättä hän luotti siihen, että Jumala pitää omistaan huolen ja antaa myös huomispäiväisen leipäpalan. Herran sana ja häneltä kokema huolenpito olivat se, mitä hänellä oli. Hän luotti nöyrästi Jumalan lupaukseen: ”Hän on orpojen isä ja leskien puoltaja, Jumala pyhässä asunnossaan. Hän antaa yksinäiselle kodin, hän päästää vangitut vapauteen, mutta hänen vastustajansa saavat asua paljaaksi paahtuneessa maassa” (Ps.  68:6-7). 

Tulemme kirkkoon, kuten leskinainen, omine elämäntilanteineen ja historioineen. Herraa ei kiinnosta, minkä verran meillä on hänelle antaa, vaan se, millä asenteella olemme liikkeellä. Herralla laatu korvaa määrän. Tullessamme Herran huoneeseen emme voi jättäytyä ulkopuolisiksi tarkkailijoiksi. Kristus kyllä hoitaa meidän tarkkailumme! Meitä sen sijaan kutsutaan osallistumaan ja panemaan kaikkemme likoon. Aitous, nöyryys ja luottamus ovat ainoat uhrilahjat, jotka voimme tarjota Herralle. Mikään maallinen rahamäärä ei voi ylittää näitä uhrilahjoja. Totisesti tässä osin niin keinotekoisessa ja kylmässä maailmassamme tarvitsemme näitä aitoja tunteita, jotka Herra herättää. Toisen asemaan asettuminen, aito sympatia, on sitä mitä kristittyinä tarvitsemme. Tämä kuuluu olennaisesti lähimmäisenrakkauteen, kuten kertomus köyhästä leskivaimosta osoittaa. Ja lähimmäisenrakkauteen kuuluu olennaisesti antaminen omastaan, niin henkisesti kuin taloudellisesti. Kolehtia kerätessämme emme siis anna vain kylmää rahaa, vaan jotain itsestämme. Osoitamme välittävämme ja kokevamme sympatiaa avussa olevia kohtaan. Teemme sen, mihin meidät on velvoitettu ja kannamme iloiten kortemme yhteiseen kekoon, ”sillä iloista antajaa Herra rakastaa” (2. Kor 9:7). Tämän lahjan Herra siunaa, koska se on hänen mielensä mukaista. Rukoilemme vähäisille veljillemme ja sisarillemme helpotusta elämään. Etsimme heidän kärsiviltä kasvoilta Kristusta ja elämänoppia. Etsimme köyhän leskinaisen avointa sydäntä ja viisautta. Näin toimien elämässämme toteutuvat nämä Paavalin sanat: ”Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Room 12:1-2). Aamen.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti