20.8.2016

Saarna 5. sunnuntai pääsiäisestä (rogate, rukoussunnuntai) 21.5.2006


Luuk. 11:5-13
Jeesus sanoo:
    "Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: 'Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.' Toinen vastaa sisältä: 'Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.' Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.
    Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole  sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät." 

Raamattu on paikka paikoin vaikea, äärimmäisen vaikea kirja. Sitä on joskus hyvinkin vaikea ymmärtää. Raamattu on täynnä sellaista retoriikkaa, ajankuvaa ja sosiaalista kulttuuria, joka näyttäytyy meille vieraana. Sen sisältämät kertomukset nojautuvat maailmankuvaan, jota ei ole enää sellaisenaan olemassa. Jeesuksen köyhään maanviljelyskulttuuriin perustuvat vertaukset eivät enää kosketa samalla tavoin nykyihmisiä, jotka elävät teollistuneessa hyvinvointivaltiossa. Peltomme ”rikkaviljat” kasvavat nykyisin ennemminkin hoidetuilla nurmipihoilla kuin itse viljellyillä viljapelloilla. Raamatun aikaisen rikkaus-määritelmän meillä monella taitaisi olla vaikeuksia päästä taivasten valtakuntaan; olemmehan suorastaan monimiljonäärejä verrattuna tuon ajan ihmisiin! Kuinka moni esimerkiksi kehtaisi tarjota itselleen tai naapurin ”jormaollilalle” tätä Jeesuksen sanaa: ”Totisesti: rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan” (Mt 19:23). Spitaalisia ja riivattuja ei katukuvassamme näy. Parannussaarnaajat ja säkkiin pukeutuneet passitetaan pikemminkin mielisairaalaan, kuin että heitä oikeasti kuunneltaisiin. Saatanasta ja helvetistäkään ei parane nykyisin liikoja haastella, jottei leimaudu suvaitsemattomaksi fundamentalistiksi. Ajan henki on ”kaikki pääsevät taivaaseen”, joka on taas puolestaan lievästi sanottuna Raamatun hengen vastainen.   

Niin totisesti, totisesti, monet asiat ovat muuttuneet. Osa parempaan, osa huonompaan. Uskomme kannalta nämä ympäristön muutokset eivät ole kuitenkaan olennaisia. Jumala ei ole nimittäin sidottu pörssikursseihin, jotka voivat hetkessä muuttua. Hän ei irtisano yhteistä työsuhdettamme paremman voiton saavuttamiseksi, vaikka emme olisikaan kovin tuotteliaita ja ahkeria palvelijoita. Hän ei anna potkuja, vaikka päivittäisiksi tarkoitetut rukousraporttimme venyisivätkin hajanaisiksi vuosiraporteiksi. Ei – näin ei Jumala toimi. Hän toimii aikajanamme ja käsityskykymme ulkopuolella. Hän toimii iäisyysakselilla. Hän on kiinnostunut pelastuskysymyksistä, ei siitä minkä värisissä sukissa kuljemme. Hän on kiinnostunut syvimmistä tunteistamme, ei pintapuolisuudesta. Hän on kiinnostunut surustamme ja ilostamme. Hän on kiinnostunut ihmisestä. Hän on kiinnostunut meistä. Tässä ja nyt. Eilen ja huomenna. Tämän ikiaikaisen Jumalan kohtaamme myös tänään täällä kirkossa. Hänen parannettavinaan olemme. Hänen edessään hiljennymme ja rukoilemme. Hänen kasvojensa äärellä tutkimme sydämiämme, ja kysymme itseltämme nöyrästi: Elänkö elävässä yhteydessä ikiaikaiseen Jumalaani? Olenko päivittänyt uskoani riittävän taajaan? Etsinkö Herrani tahtoani ja muistanko kolkuttaa hänen armonsa ovelleen? Toimiiko rukous– ja jumalanpalveluselämäni nopean laajakaistan tavoin, vai onko yhteyteni yläkertaan hidas ja pätkivä kuin vanha modeemi? Ammennanko voimani iäisesti pysyvästä Jumalan sanasta vai hetken huumasta? Onko taivaan isä minulle todella sellainen isä, jolle päivittäin juttelen ja jolta pyydän apua aina ja kaikkialla?  

Päivän aiheena on rukous, kuten pyhän nimi, rukoussunnuntai, sen selvästi ilmaisee. Rukous on sydämen puhetta Jumalalle. Se on yhteyttä Jumalaan. Se on uskomme tuntomerkki. Rukous on kristittyjen tuntomerkki, sillä kehottaahan Paavali meitä näin: ”Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta” (1. Tess 5:17). Rukous on siis sekä pyyntöä, kiitosta että ylistystä. Rukous on lahja, mutta myös velvoite. Sen avulla tunnustamme ja elämme todeksi ensimmäisen käskyn määräyksen: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Rukous on syvimmillään hengen synnyttämää vuorovaikutusta täydellisen ystävän kanssa, joka tahtoo meille yksinomaan hyvää. Koska Jumala on Henki, niin rukous, oikea rukous, tapahtuu hengessä ja totuudessa. Pyhässä Hengessä me yhdistymme Jumalaamme. Hän ei ole enää ulkopuolellamme, vaan tulee osaksi meitä. Jumala asuttaa sydämemme. Tällöin tapahtuu yksi uskomme suurimmista ihmeistä: "Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua" (Joh.17:23).  

On tärkeää ymmärtää, että koko kristillisen seurakunnan jumalanpalveluselämä rakentuu rukouksen ympärille. Jumalanpalvelus on itsessään yhtä suurta rukousta. Kirkolliset toimitukset, kaste, avioliitto ja hautaan siunaaminen, perustuvat kaikki rukoukselle. Niissä saattelemme esirukouksilla itsemme, omaisemme ja ystävämme Jumalan eteen. Pyydämme Jumalalta varjelusta, siunausta ja rauhaa. Toisin sanoen pyydämme hyvältä Jumalaltamme elämäämme kaikkea hyvää. Ja tätä Herra haluaa meillä totisesti ylenpalttisesti antaakin: ”Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät” (Mt 7:11). Esirukouksemme kantavat toinen toistamme arjessa. Emme ole kuitenkaan pelkästään niiden varassa, vaan meitä paljon suuremmat voimat rukoilevat puolestamme. Kristus rukoilee puolestamme. Henki rukoilee puolestamme. Näin ollen elämäämme kantaa rukous, vaikka emme siihen itse kykenisi tai jaksaisi. Rukouksen siunaus virtaa sisimpäämme, vaikka emme sitä huomaisikaan. Rukous on se ilma, jota hengitämme. Se on liekki, joka pitää meidät elossa. Se on liekki, jolle haluamme tarjota puita ja happea: Jumalan sanaa ja rakkautta Häneen sekä lähimmäisiimme. Epäuskossammekin tartumme rukouksen lahjaan, koska se kertoo meille, että Tosi Jumala on olemassa. Tiedämme, että rukouksemme kuullaan, sillä Herran sanassa sanotaan: "Ei hän väsy, ei hän nuku" (Ps. 121:4), "Herran silmät katsovat vanhurskaita, hänen korvansa kuulevat heidän avunhuutonsa" (Ps.34:16). Koko elämämme – olkoon se yhtä, suurta rukousta!  

Rukous on hyvin yksinkertainen asia. Mutta samalla se mitä monimutkaisin ja pyhin. Esimerkkinä tästä on hyvin tuntemamme Isä meidän -rukous. Rukous pintapuolisesti katsottuna lyhyt ja vaatimaton, mutta tarkemmin tarkasteltuna se paljastuu loppumattomaksi aarreaitaksi. Lyhyet pyynnöt kuten ”pyhitetty olkoon sinun nimesi”, ”tulkoon sinun valtakuntasi” ovat varsin monimerkityksisiä, mikäli niihin haluaa todella paneutua. Katekismus on yksi oiva väline tähän. Samalla nämä pyynnöt tuovat esille erään tärkeän tärkeän rukouksen luonteenpiirteen. Niissä pyydetään Herran nimen pyhittämistä ja hänen valtakuntansa tulemista. Suuri virhe on kuitenkin luulla, että esimerkiksi Jumalan valtakunnan tuleminen olisi meistä kiinni. Se nimittäin tapahtuu, vaikka yksikään ihminen ei siihen uskoisi. Luther antaa tähän kohtaan juuri oikean selityksen: ”Jumalan valtakunta tulee kyllä itsessäänkin, ilman rukoustamme, mutta me pyydämme tässä rukouksessa, että se tulisi meidänkin luoksemme.” Jumala ei ole ihmisten määrättävissä tai pompoteltavissa. Herran pyhä suunnitelma toteutuu tahdostamme tai teostamme riippumatta. Mutta on kuitenkin tärkeää antaa Jumalalle se tila ja arvo, mikä hänelle kuuluu. Kun luotamme ja etsimme häntä, saa hän mahdollisuuden vaikuttaa elämässämme. Hän ei ole kärttyinen naapuri, joka nousee vastoin tahtoaan antamaan ystävälleen leipää. Hän ei ole kuin vanhempi joulun alla, joka hermorauniona lopulta suostuu lapsensa kalliiseen joululahjapyyntöön. Jumala ei ole meidän kontrolloitavissa. Silti hän haluaa, että pyydämme häneltä kaikkea mahdollista. Hän haluaa, että vaivaamme häntä pienimmilläkin asioilla. Hän haluaa, että intämme hänen siunaustaan ja huolenpitoaan. Uskontiellä itse matka on vähintään yhtä tärkeä kuin perillepääsy. Etsintä mittaa enemmän uskoa kuin löytäminen. Rukousvastauksen odottaminen on vaikeampaa kuin niiden vastaanottaminen. Tähän sokeaan etsintään meidät on kuitenkin kutsuttu. Siinä on uskomme ja ikuisen elämämme salaisuus: "Etsikää Herraa, niin saatte elää" (Aam.5:6).             

Jeesus pyytää meitä rukoilemaan, etsimään ja kolkuttamaan. Hän tahtoo, että teemme sen kaikesta sydämestämme ja voimastamme. Tähän me pyydämme hänen apuaan. Kuten Jeesuksen opetuslapset aikanaan pyysivät  ”Herra opeta meitä rukoilemaan”, samoin mekin voimme tehdä nyt yhdessä. Rukoilkaamme näin sanoen  ---   "Herra opeta meitä rukoilemaan. Opeta meitä elämään ja uskomaan. Herra opeta meitä rakastamaan ja antamaan omastamme. Opeta meille se, mikä elämässä on tärkeää. Herra johdata meidät rukoilemaan puhtain sydämin, hengessä ja totuudessa."