29.8.2016

Johdantosanat - uskonpuhdistuksen muistopäivä


Vietämme tänään uskonpuhdistuksen muistopäivää. Tai paremminkin: vietämme uskonpuhdistuksen päivää. 

Puhtaan uskon etsiminen ei nimittäin ole pelkästään vanhojen muistelua, ikään kuin veisimme uskonpuhdistuksen haudalle kukkia tai kynttilöitä, vaan se on tämän päivän asia. Kirkon ja kristittyjen on jatkuvasti uudistuttava. Ainoa tie siihen on palautua Raamattuun ja sen keskeisimpään julistukseen: “Ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta” ja “Uskosta vanhurskas saa elää.” Yhteydenpito uskon antajaan ja ylläpitäjään on kaikki kaikessa. Sitä teemme henkilökohtaisesti ja yhdessä seurakuntakuntana. Katsomme taaksepäin uskomme alkajaan, ristiinnaulittuun Jeesukseen Kristukseen ja eteenpäin uskomme päämäärään, ikuiseen pelastukseen. Näin tehden saamme elää ikuista elämää jo nyt.

Martti Luther tuskaili paljon omien syntiensä kanssa. Hän pelkäsi Jumalan vanhurskasta tuomiota, joka kohtaisi kaikkea syntiä, niitäkin joita hän ei osaisi tunnustaa. Virrestä veisasimme hänen omakohtaisen kokemuksen: ”Kun omin neuvoin vapaaksi en päässyt synneistäni ja turvaa hyvät tekoni ei tuoneet hädässäni, niin kaiken toivon kadotin, näin kuoleman ja helvetin uhkaavan kauhuillansa.”

Näin jälkeenpäin voimme sanoa, että oli hyvä, että Luther joutui tuskailemaan. Muuten uskonpuhdistus ei olisi koskaan saanut alkuaan. Meillekin on tervettä se, että ajoittain tuskailemme. Ei ole hyvä, jos kristitty kadottaa sen, että hän on syntinen joka on armahdettu. Mutta tätä tuskailua emme tee kuoleman ja helvetin pelossa. Teemme sitä uskon avulla, jolloin Jumalan hyvyys johtaa meitä parannukseen. Tiedämme, että pelastus on Jumalan lahja, ei palkinto ihmisen nuhteettomuudesta. Olemme vanhurskaita, siis kelpaamme Jumalalle, yksin Kristuksen tähden.

Meitä kutsutaan uskonkilvoitukseen. Oman itsensä tutkiminen ja rippi on osa sitä. Jumalan pyhyys herättää meissä synnintunnon. Jeesuksen, Vapahtajamme, sovitustyöhön turvaten saamme luottavaisesti tunnustaa syntimme yhteen ääneen näin sanoen:

----

Veisaamme tänään Lutherin taisteluvirrestä: ”Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan, on miekkamme ja kilpemme ajalla vaaran, vaivan.”, samoin veisasimme “Jumala täysi turva on, me siihen saamme luottaa.”

”Jumala ompi linnamme ja vahva turva...”, “Jumala täysi turva on, me siihen saamme luottaa.”

Näin virret muistuttavat meitä, että kunhan  pitäydymme Herrassa, uskomme seisoo lujalla perustalla. Vaarat ja vaivat eivät uskoamme lopullisesti murenna, sillä Jumala on suojamme. Hänen sanansa seisoo vahvana ja puolustaa meitä. 

Tätä uskonperustaa tulee jatkuvasti seurakunnissa teroittaa. Emme vietä uskonpuhdistuksen muistopäivää, ikään kuin veisimme sen haudalle kukkia ja kynttilöitä, vaan vietämme uskonpuhdistuksen päivää. Kirkon on jatkuvasti uusiuduttava. Meidän on uusiuduttava. Tästä ajatuksesta seurakuntavaalitkin ponnistavat. Palaamme miettimään, miten seurakunnan perustehtävää, ilosanoman viemistä sanoin ja teoin, voidaan toteuttaa tämän ajan keinoin ja kielellä. Ainoa tie uusiutumiseen on palautua Jumalan sanaan ja sen keskeisimpään julistukseen, jonka uskonpuhdistajatkin oivalsivat: “Ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta”.

Jumalan lapsiksi kastettuina meillä on oikeus tulla taivaan Isämme eteen. Saamme kiittää häntä, tuoda hänelle ilomme ja huolemme, suunnitelmamme ja yhteiset asiamme. Saamme rukoilla häneltä neuvoa, johdatusta ja voimaa elämäämme. Etenkin tänään saamme rukoilla seurakuntavaalien ja kaiken sen kautta tulevan hyvän puolesta sekä muistaa isien merkitystä perheissämme. Jumala puhuttelee ja herättää meitä sanallaan. Hän tarjoaa meille anteeksiantoaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden. Siksi tunnustamme hänelle syntimme näin yhdessä rukoillen:

----

Rakkaat kristityt: nuoret, vanhemmat, muut perheenjäsenet ja seurakuntalaiset.

”Tie valmis on, voin löytää sen keskellä kysymyksien.”

Keskellä kysymyksien. Tähän meitä kristittyjä kutsutaan. Elämme keskellä monia kysymyksiä, keskellä vaikeita ja selittämättömiä asioita. Kukaan ei tiedä huomisesta. Elämää ei voi aina hallita. Joudumme levittelemään käsiämme omissa ja lähimmäistemme kärsimyksissä. Hyvät kysymykset ovat myös rippikoulun perusta, ei jyrkät vastaukset. Yhdessä ihmettely, kummastelu ja pyhän äärelle pysähtyminen – sitä rippikoulu on. Panu-papilla, Minskillä tai isosilla ei ole satavarmoja vastauksia uskon- ja elämänkysymyksissä. ”En tiedä”, niin joudun usein teillekin nuorille toteamaan. Usko on uskon asia, se ei perustu tieteelliseen faktaan. Se luottamista ja turvautumista Jumalaan, vaikkei aina tiedä ja ymmärräkään. Mutta juuri avoin kysely voi viedä perille: ”Tie valmis on, voin löytää sen keskellä kysymyksien.”       

Iloiten olemme tulleet Jumalan eteen. Saamme tulla myös epävarmoina ja etsivällä mielellä: ”Ei torju pois hän kysyvää, ei hylkää yhtään etsijää.” Jumala on meidät luonut. Hän on antanut meille elämän ja elämän lahjat. Jeesus on meidät ristillä lunastanut ja pelastanut. Kasteessa meidät on liitetty seurakunnan jäseniksi ja siinä meille on lahjoitettu uskon lahjat. Tätä uskoa vahvistamaan käymme rippikoulua. Opimme lisää siitä, että Jumala on hyvä ja hänellä on meitä varten paras mahdollinen suunnitelma – tulevaisuutemme on siis hyvin valoisa!

Vaikka olemme kastettuja Jumalan lapsia, silti lankeamme helposti pahuuteen ja vääryyteen. Kärsimme itse omista virheistämme ja satutamme toisia. Kinastelemme kotona perheessämme, koulussa ja työpaikoilla. Emme ole täydellisiä. Tarvitsemme Jumalan anteeksiantoa. Välttämättä. Se on ainoa tie purkaa taakkoja ja aloittaa alusta. Anteeksipyytäminen on terveen kristityn merkki. Se on lahja. Sen tähden saamme turvallisin mielin rukoilla Kaikkivaltiaalta anteeksiantoa näin yhdessä sanoen.